Arkikielessä sanalla ironia tarkoitetaan yleensä jonkinlaista sanotun ja tarkoitetun välistä ristiriitaa. Ironia mielletään kielenkäytön viekkaudeksi, teeskentelyksi, peitellyksi ivaksi. Sillä onkin paljon yhtymäkohtia esimerkiksi ivan, sarkasmin, parodian ja satiirin ja jopa nettitrollaamisen kanssa. Tarkkojen rajojen vetäminen ilmiöiden välille on kuitenkin hankalaa. Kaikissa on kyse jonkinlaisesta keljuilusta tai piikittelystä: joku saatetaan naurunalaiseksi mutta siten, että samalla koituu myös hupia – jos nyt ei pilailun kohteelle itselleen, niin ainakin irvailijalle ja mahdollisille sivustaseuraajille.
Kytkös ironian ja sen lähi-ilmiöiden välille löytyy siis jostain ilkeilyn ja huumorin alueelta. Ironian esiintyminen kielenkäytössä ei kuitenkaan sulje pois lähi-ilmiöiden samanaikaista läsnäoloa, sillä ironian avulla tai ohella on mahdollista tuottaa esimerkiksi satiiria ja parodiaa tai höynäyttää muita vaikkapa nettitrollaamisen muodossa. Lisäksi ironiseen viestiin itsessään voi sisältyä monenlaisia sävyjä sarkasmista kehuihin.
Kätkettyä kielteisyyttä
Ironialle on kielitieteessä kehitelty useita eri määritelmiä. Väitöskirjansa ironiantutkimuksesta tehneen Toini Rahdun mukaan keskeisintä on kielteinen viesti: ironialla pilkataan, kritisoidaan, saatetaan naurunalaiseksi. Ironisen kielteisyyden tekee erityiseksi kuitenkin se, että se on aina jollain lailla epäsuorasti esitettyä, verhottua. (Rahtu on kirjoittanut ironiasta Kielikellossa 2/2004.)
Ironia on voitu naamioida vaikkapa kohteliaisuudeksi tai viattomaksi kysymykseksi. Esimerkiksi henkilölle, jonka passuuttamiseen muut ovat väsyneitä, voidaan tekaistun ystävällisesti sanoa: ”Saisiko arvon neidille/herralle vielä olla jotain muuta?” Kielteisyyden voi myös suunnata näennäisesti muualle kuin varsinaiseen kohteeseensa: ollaan kritisoivinaan jotain tiettyä henkilöä, vaikka oikeasti tarkoitetaan jotakuta aivan toista. Tavatonta ei ole sekään, että ironisoija pyrkii kätkemään jopa itsensä. Tällöin hän saattaa esittää kritiikkinsä ikään kuin jonkun toisen suulla. Näin voisi tehdä vaikkapa toimittaja siteeratessaan haastateltavaansa.
Ironian epäsuoruus on juuri se piirre, joka erottaa sen suorasanaisesta, avoimesta pilkasta. Ironisessa kielenkäytössä kaikuu yhtäaikaisesti useampi ääni ja siten keskenään ristiriitaisiakin sanomia, joiden sekaan kielteisyyden voi kätkeä.
Ironia edellyttää tietoa kielestä ja maailmasta
Ironinen sävy voi läpäistä kokonaisen tekstin, värittää sen vain osittain tai syntyä jostain pienestä yksityiskohdasta, joka kääntää aiemmin saadun vaikutelman tyystin päälaelleen. Mikään yksittäinen kielenpiirre tai sanavalinta ei kuitenkaan suoraan ole ironinen. Siksipä ironista tekstiä on osattava tarkastella kokonaisuutena ja usein myös laajempaa kontekstia vasten, jolloin on tärkeää huomioida esimerkiksi tekstin julkaisupaikka, sen kirjoittaja ja tekstilaji.
Usein ironinen merkitys avautuu tekstin ja sen ulkopuolisen maailman yhteispelinä. Tekstissä esitetyt väitteet voivat esimerkiksi olla räikeässä ristiriidassa tosielämän faktojen kanssa, jolloin osaamme lukea tekstiä ironisesti: tiedämme, että kirjoittaja tarkoituksellisesti kärjistää tai liioittelee väitteitään sen sijaan, että uskoisimme hänen tosissaan väittävän jotain, minkä tiedämme paikkansapitämättömäksi. Näin on seuraavassa kolumnikatkelmassa, joka käsittelee talvisotaa osana Suomen historiaa.
1939–1940. Nämä kuukaudet olivat Suomen historian kulta-aikaa. Vähän kuin massa saa avaruuden kaareutumaan, niin talvisota saa Suomen historian kaareutumaan. Kaikki sitä ennen ja sen jälkeen on aivan mitätöntä. Talvisodan mukaan on nimetty kokonainen vuodenaika. (Mike Pohjola: Tiivistetty Suomen historia. Voima 20.2.2017.)
Vaikka epäsuoruus kuuluu ironiaan, ei kaikki päivittäisessä kielenkäytössä viljelty ironia aiheuta tulkinnan vaikeuksia. Joidenkin sanojen ja ilmausten ironinen käyttö on näet niin tyypillistä ja toistuvaa, että ironiasta on melkeinpä tullut niiden ensisijainen tulkintavaihtoehto. Esimerkiksi sanoja älynväläys ja neropatti kuulee käytettävän lähes yksinomaan kielteisissä yhteyksissä. Siksipä ne oletetaan lähes aina ironisiksi. Puhutaan konventionaalistuneesta ironiasta, ja usein se pohjaa juuri päinvastaisuuteen: kehu tarkoitetaan moitteeksi, kohteliaisuus haukuksi.
Mistä ironian huomaa ja kuka sen tunnistaa?
Ironiaan liittyvä monimielisyys ja kontekstisidonnaisuus tekevät siitä hyvin tulkitsijasta riippuvaisen ilmiön. Se, mikä on toiselle selvää ironiaa, ei välttämättä ole sitä toiselle, ja mikä jossain asiayhteydessä saattaa vaikuttaa ilmeiseltä ironialta, ei välttämättä ole sitä jossain toisaalla. Ironiaa saatetaan jopa herkemmin odottaa tietyiltä tekstilajeilta, kirjoittajilta tai julkaisualustoilta: esimerkiksi kolumni tai pakina voi hyvinkin olla ironinen, uutinen taas ei. Se, osaako ironiaa odottaa, vaikuttaa valmiuteen tunnistaa sitä kussakin tilanteessa, sillä kielellistä viestiä tulkitaan aina suhteessa ympäristöön, jossa se esiintyy.
Ironisen tulkinnan muodostumisen lähtökohta on Toini Rahdun mukaan kokemus siitä, että kielellinen viesti vaikuttaa jollain lailla epäyhtenäiseltä. Kielenkäyttö voi esimerkiksi tuntua tilanteeseen sopimattomalta, ylenpalttisen kohteliaalta tai liioittelevalta, kokonaisuutena rikkonaiselta ja ristiriitaiselta, tai viestissä voi esiintyä selviä asiavirheitä. Kokonaisuudesta puuttuu viestin vastaanottajan näkökulmasta mielekkyys, mikä voi toimia ironisen tulkinnan käynnistäjänä, mikäli epäyhtenäisyys koetaan vihjeeksi jostakin kätketystä. Syntyvä ironinen tulkinta poistaa näennäisen epäyhtenäisyyden ja rakentaa kielelliseen viestiin yhtenäisyyden havaitsijan mielessä.
Pelkkä epäyhtenäisyyden kokemus ei kuitenkaan automaattisesti johda ironisen tulkinnan syntyyn. Eri ihmiset voivat tulkita saman viestin eri tavoin ja silti kokea tulkintansa mielekkääksi ja yhtenäiseksi: toiset päätyvät ironiaan löydettyään kätketyt elementit, toiset taas tulkitsevat viestin yhtenäiseksi muilla tavoin. Joskus mielekästä tulkintaa ei synny lainkaan, jolloin viesti jää hämäräksi ja ironiakin ymmärtämättä.
Ironia on tahallista
Ironia on kantaa ottavaa: sillä ilmaistaan aina jokin mielipide. Jotta se tunnistetaan ironiaksi, tulee sen ytimessä oleva kielteinen viesti ymmärtää tarkoituksellisesti tuotetuksi. Joulukuussa 2019 Twitterissä sattunut tapaus havainnollistaa tätä hyvin. Perussuomalaisten silloinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho twiittasi sosiaalidemokraattien tuoreelle pääministeriehdokkaalle Sanna Marinille ja tämän puolueelle onnittelutoivotuksen, jonka perään hän oli laittanut popcorn-emojin. Onnittelutwiitin sävystä virisi keskustelu. Monet pitivät sitä selvästi ironisena, keljuilevana. Vaikutelma kuitenkin muuttui, kun twiitti päätyi Helsingin Sanomien painettuun versioon ilman emojia: sävy olikin yhtäkkiä vilpitön.
Ihmiset netissä liittivät popcorn-emojin käyttöön mielikuvan jonkinlaisesta vahingoniloisesta sivustaseuraajasta, jolloin se yksinään riitti kontekstualisoimaan ja värittämään muun twiitin uudessa, ironisessa, valossa. Koska Halla-aho itse ei ole suostunut motiivejaan paljastamaan, jää twiitin ironisuus tulkitsijasta riippuvaiseksi. Jos esimerkiksi uskoo, ettei Halla-aho sitä kirjoittaessaan tiennyt, millaisia konnotaatioita popcorn-emojiin liitettäisiin, voi twiitin nähdä täysin vilpittömänä, sillä mikään väärinymmärrykseen tai tahattomuuteen perustuva vahinko ei ole ironiaa. Tulkinnassa olisi helpompi kallistua tahattomuuteen myös, jos Halla-ahon kaltaiselta poliitikolta ei odottaisi ironisia kannanottoja. Joka tapauksessa esimerkki osoittaa, että ironia ymmärretään aina tahalliseksi siellä, missä sitä nähdään. Ja se, kuinka herkästi sitä nähdään, riippuu tulkitsijasta ja hänen odotuksistaan.
Ironialla on kohde ja uhri
Ironiselle pilkalle tunnistetaan aina kohde sekä siihen läheisesti liittyvä uhri. Ne ovat kytköksissä toisiinsa siten, että uhri on useimmiten se yksittäinen ihminen, ihmisten joukko tai instituutio, johon kritiikin kohde jollain lailla henkilöityy. Kohteen ja uhrin erottaminen on tarpeen, sillä joskus ironian suojista saatetaan kritisoida tietynlaista toimintaa, mutta syntipukiksi valikoituukin joku muu kuin toimintaan syyllistynyt.
Kuvitellaan esimerkiksi tilanne, jossa eräs työyhteisön jäsen toistuvasti heittää bioastiaan sinne kuulumatonta jätettä. Tuohtunut kollega paheksuu asiaa muille: ”Eräs nimeltä mainitsematon henkilö päätti taaskin jättää roskat lajittelematta!” Kritiikin kohde – roskien lajittelematta jättäminen – on siis selvästi esillä, mutta uhri on jätetty nimeämättä ja siten muiden pääteltäväksi.
Kohteen ja uhrin erottaminen toisistaan on tarpeen myös siksi, että uhreiksi voidaan mieltää muitakin kuin se, johon ironian terävin kärki kohdistuu. Uhreja ovat omalla tavallaan nekin, jotka jäävät ironian ulkopuolelle, koska eivät ole ymmärtäneet sitä. Esimerkiksi Halla-ahon twiitin tapauksessa Sanna Marinin ja sosiaalidemokraattien lisäksi uhreja olivat myös ne, joilta twiitin pilkallisuus saattoi syystä tai toisesta jäädä tajuamatta. Jos taas uhrina on ironisoija itse, kyse on itseironiasta. Kielteisyyden lähde ja uhri ovat tällöin sama.
Kenen ääni ironiassa kuuluu?
Ironisen kätkemisen keinoja on monia, ja ne vaihtelevat tilanteittain. Tarkastelin kandidaatintutkielmassani ”Tekstilajin anastaminen ironian tuottamisessa” ironian suhdetta tekstilajiin. Aineistoni koostui teksteistä, jotka olivat ”anastaneet” toisen tekstilajin hahmon itselleen eli naamioituneet toisen tekstilajin edustajiksi. Näin ne saattoivat käyttää toiseen lajiin liittyviä merkityksiä omiin päämääriinsä. Yksi tällainen teksti oli ironinen pakina, joka oli kirjoitettu ikään kuin työpaikkailmoitukseksi.
Nuori kansakunnan toivo! Oletko miettinyt, mitä teet valmistumisesi jälkeen? Tule töihin valtiolle. Valtio on hyvä työnantaja.
Meillä on joustavat työajat. Etenkin vapaa-ajan suuntaan. Korvaukseksi voidaan antaa ylimääräisiä vapaapäiviä joskus myöhemmin, jos muistetaan.
Meillä sinun ei tarvitse ratkaista tulevaisuuttasi liian aikaisin. Työsopimukset tehdään vain lyhyeksi aikaa kerrallaan. (Franz-setä: Valtio – vitun hyvä työnantaja. Ylioppilaslehti 5.9.2003.)
Teksti antaa ristiriitaisen vaikutelman, sillä sen maailmassa positiivisina, työn houkuttelevuutta lisäävinä piirteinä markkinoidut seikat, kuten työsuhteen lyhyt kesto, mielletään tekstin ulkopuolisessa maailmassa hakijan kannalta negatiivisina. Havaittu ristiriita voi toimia vihjeenä, joka johdattaa lukijan ironiseen tulkintaan.
Tekstin tarkoitus ei suinkaan ollut erehdyttää ketään luulemaan sitä aidoksi työpaikkailmoitukseksi, vaan töitä tarjoavan valtion rooliin asettuminen työpaikkailmoituksen muodossa toimii ironisen peittelyn keinona, joka mahdollistaa epäsuoran kritiikin esittämisen. Kyse on moniäänisyydestä, jota toteutetaan sekä toisen tekstilajin anastamisella että moniroolisuuden avulla. Lopputuloksessa kuuluu näin yhtä aikaa niin töitä tarjoavan valtion kuin ironisen kirjoittajan oma, kriittinen ääni. Työpaikkailmoituksen jäljitteleminen paitsi mahdollistaa tällaisen rooleilla leikittelyn, myös laajentaa ironian kohteita siten, että itse työpaikkailmoitus tekstilajina joutuu parodian kohteeksi.
Miksi olla ironinen?
Ironian tunnistaminen vaatii tietoa käsillä olevasta aiheesta, siihen liittyvistä henkilöistä, tilanteessa vallitsevista rooleista sekä niihin ja itse tilanteeseen kytkeytyvistä odotuksista. Ollakseen aitoa ironian on aina oltava käyttäjänsä tietoisesti tarkoittamaa, vaikka lopullinen tulkinta onkin vastaanottajasta riippuvainen ja syntyy – jos on syntyäkseen – tämän tajunnassa monenlaisten tekijöiden summana.
Tutkimalla sitä, millaisissa yhteyksissä ironiaa on tapana käyttää, tullaan paljastaneeksi asioita kielestämme ja kulttuuristamme. Ironialle luonteenomainen epäsuoruus mahdollistaa esimerkiksi monenlaisten tabuaiheiden käsittelyn ja kritiikin esittämisen silloinkin, kun ei ole suotavaa, että kaikki kiistatta tunnistavat uhrin. Ironian monitulkintaisuuteen ja monimielisyyteen verhoutumalla myös sen käyttäjän on helpompi väistää hänelle lankeava vastuu ja vastakritiikki. Jussi Halla-aho esimerkiksi ei halunnut suoraan sanoa, miten oli tarkoittanut twiittinsä tulkittavaksi, joten periaatteessa kaikki tulkinnat jäävät mahdollisiksi.
Koska ironia väistämättä sulkee joitakuita ulkopuolelle, luo se toisaalta myös yhteisöllisyyttä niiden välille, jotka siitä pääsevät osallisiksi. Ne, jotka näkivät Halla-ahon twiitin ironisena ja ehkä jakoivat vahingoniloisen suhtautumisen Marinia ja tämän puoluetta kohtaan, kenties samaistuivat ja tunsivat yhteyttä Halla-ahoon, ironian käyttäjään.
Lopuksi
Kuten jo alussa pohdin, ironiaa ja sen lähi-ilmiöitä yhdistävät ilkeilyn ja huumorin ulottuvuudet. Niinpä ironia ei ole vain kielteisten kannanottojen väline, vaan sillä voi pyrkiä myös viihdyttämään. Ironiaan kuuluu, että pilkasta jyvälle päässeet voivat yhdessä naureskella sen uhreille. Mutta koska ironinen viesti ei välttämättä avaudu yhtä helposti kaikille, sen hoksaaminen jo itsessään saattaa tarjota elämyksen: fiksusti kätketyn ironian tajuaminen voi olla hauskaa.
Monimutkainen ja terävä ironia heijastaa myös käyttäjänsä älyä, sillä kielelliset pelit ja leikit vaativat taitoa. Onnistuneena ironia onkin retorinen keino, jolla terävöitetään ja tehostetaan siihen kätkeytyvää sanomaa sekä kutsutaan muita mahdollisesti jopa samaistumaan ja ajattelemaan aihetta eri näkökulmista.
Lue lisää
Muukkonen, Susanna 2020: Tekstilajin anastaminen ironian tuottamisessa. Kandidaatintutkielma. Helsingin yliopisto.
Rahtu, Toini 2004: Saako olla ironiaa? – Kielikello 2/2004. https://www.kielikello.fi/-/saako-olla-ironiaa-(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Rahtu, Toini 2006: Sekä että. Ironia koherenssina ja inkoherenssina. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Esimerkkeinä käytetyt tekstit kokonaisuudessaan: