Saako olla ironiaa?
Artikkeli 2/2004

Toini Rahtu

Saako olla ironiaa?

Ironialla ilmaistaan jotain kielteistä, mutta kätketysti ja monimielisesti, ja siksi sen tulkinta ei aina ole helppoa. Käsitykset ironianviljelyn sopivuudesta erilaisiin tilanteisiin ja rooleihin kietoutuvat monenlaisiin käytösnormeihin ja kielellisiin odotuksiin.

Äitini olisi voinut olla opettaja. Mutta hän ei koskaan suostunut edes sijaiseksi, vaikka pyydettiin. Hän sanoi, että on liian ironinen. Me lapset olimme aina että miten niin, miksei hauska ja sattuvasanainen ihminen muka sopisi opettajaksi. Myöhemmin ironiantutkijana olen alkanut ajatella, että äiti oli ehkä oikeassa: vaikka hänen ironisuutensa meistä olikin nokkelaa, viihdyttävää ja yhdistävää, sen paikka ei ehkä olisi ollut koulussa – ainakaan hänen työikänään 1940–1970-luvuilla. Miksei? Missä ja milloin saa olla ironinen?

Saako olla kielteinen?

Ironia tuntuu monesta kylmältä ja etäiseltä, jopa ilkeältä puhetavalta. Tämä johtuu siitä, että ironian avulla esitetään tyypillisesti kielteisiä viestejä: kritisoidaan, ivataan, kyseenalaistetaan, ollaan eri mieltä. Ironian käyttöä säätelevät pitkälti samat odotukset ja reaktiot kuin muutakin kielteisyyttä. Joskus vaikuttaa siltä kuin kielteisyys olisi kulttuurissamme kiellettyä. Jos meitä muinoin kehotettiin menemään läpi harmaan kiven, niin nykyään meitä kurssitetaan ja terapoidaan ajattelemaan positiivisesti ja tulkitsemaan kriisit, sairaudet ja avioerot myönteisiksi mahdollisuuksiksi, kasvun paikoiksi. Se, joka uskaltaa sanoa ylitöille ei, leimataan helposti itsekkääksi tai laiskaksi. Ja se joka puheillaan asettaa lähimmäisensä eteen kielteisen peilin, saa varautua motiivien kyseenalaistukseen. Paheksuva saa kuulla olevansa moralisti, erimielistä soimataan epäempaattiseksi, moittijaa nipottajaksi, huomauttelijaa jäkättäjäksi.

Kuitenkin on myös tilanteita, joissa kielteisyyttä suvaitaan tai jopa odotetaan. Kosintaan ei voi vastata myönteisesti vain toista miellyttääkseen. Raitistuneen juopon on pakko kieltäytyä tarjotusta paukusta. Journalistin on kerrottava ikävätkin uutiset. Sellainen kriittisyys, mitä emme sietäisi vaikkapa toveripiirissä, niellään nyrkkiä taskussa puiden, jos sen esittäjä on ikään kuin valtuutettu kritisoija, esimerkiksi taidekriitikko, ylioppilaskokeen sensori tai insinööriajon arvioija. Vanhempien on asetettava lapsilleen rajat, uskallettava kieltää heitä, estettävä ja varjeltava. Opettajan on annettava oppilaalle realistista palautetta epäonnistuneestakin suorituksesta.

Jos siis niin äidiltä kuin opettajaltakin suorastaan odotetaan kielteisyyttä tietyissä tilanteissa, miksei ironinen äitini halunnut olla opettaja? Eikö olisi ollut mahdollista hoitaa ironialla niitä tilanteita, joissa kuuluukin olla kielteinen? Onko ironia yksi laji ”kiellettyä kielteisyyttä”?

Saako olla monitulkintainen?

Ironinen kielteisyys on omanlaistaan siksi, että sitä ei esitetä avoimesti. Kätkemiskeinoja riittää: ironisoija voi olla kehuvinaan tai kiittävinään, hän voi olla olevinaan erityisen kohtelias¹, nöyrä ja huomaavainen, hän voi esittää ilmiselvän asian epävarmasti tai kysyvästi, kuohuttavan ja pöyristyttävän kuin viileän tai yhdentekevän toteamuksen. Tai hän voi kätkeä ironian kohteen ja uhrin: olla puhuvinaan Villen vioista, kun haluaa Heikin huomaavan hulluutensa. Ironisoija voi kätkeä jopa oman osuutensa kritisoijana. Usein esimerkiksi toimittaja siteeraa niitä, jotka ovat kritisoineet haastateltavaa, ja näin omia käsiään likaamatta kyseenalaistaa haastateltavan tekoja tai sanoja.

Ironian kätketty esitystapa tekee siitä monitulkintaista. Siinä missä yksi kuulee pilkkaa, toinen kuulee kehun, kolmas kumpaakin². Ironia ei kuitenkaan ole ainoa keino tai syy puhua monitulkintaisesti. Saatamme puhua puuta heinää ihan leikinpäiten, liioitella tai vähätellä ollaksemme kohteliaita tai empaattisia, vihjailla ja salailla yhtä hyvin hienotunteisuudesta toista kohtaan kuin oman nahkamme pelastaaksemme. Ja aina on riski, että toinen kuuleekin vain yhden sanoman siinä, minkä tarkoitimme monimieliseks, tai päinvastoin luulee leikiksi sitä, missä olemme ihan tosissamme. Itse asiassa kaikessa viestinnässämme piilee monitulkintaisuuden mahdollisuus. Toisen tulkintaan heijastuu paitsi se, mitä sanomme, myös se, miten hän sanomistilanteen ja sanojan hahmottaa, millaisia kokemuksia ja muistoja hänessä herää, millainen kielikyky ja ymmärrys hänellä ylipäätään on.

Kielellinen monitulkintaisuus herättää monenlaisia tunteita. Kaunokirjallista tekstiä on tapana kiittää rikkaudesta, jos se on monitulkintaista, ja syyttää latteudesta, jos se ei ole. Vitsit, pakinat, sketsit ja sarjakuvat toimivat paljolti juuri kielellisen monitulkintaisuuden varassa. Mutta on myös tilanteita, joissa odotamme yksiymmärteistä, selkeää kielenkäyttöä. Kuulustelussa ja oikeudenkäynnissä on puhuttava totta ja vain totta. Tietokoneen käyttöopas tai veroilmoituksen täyttöohje, jonka perusteella ei tiedä, pitääkö jotain nimenomaan tehdä vai jättää tekemättä, riivaa kenet tahansa raivopääksi. Opettajaa sanotaan sekavaksi, jos hänen opeistaan ei saa selvää.

Monitulkintaisuusko ironiassa on se, minkä vuoksi sitä ei pidetä soveliaana puhetapana opettajalle? Pelkäsikö äitini, että häntä ei ymmärretä?

Ironisoijan monet kasvot

Kuuntelin kerran onnittelupuhetta, joka tuntui tosi oudolta. Sammakot putoilivat puhujan suusta, ja me kuulijat katselimme toisiamme etsien selitystä kuulemaamme: onko puhuja tosissaan vai (kenties itse)ironinen? Koska kuitenkin tunsin puheenpitäjän kiireiseksi touhuajaksi, päädyin pitämään puhetta yksinkertaisesti vain valmistelemattomana. Puheen sammakot eivät kuulostaneet tehokeinoilta vaan lipsahduksilta.

Ironisoija ei lipsauttele, hän ei käytä kieltä naiivisti ja yksitasoisesti, vaan hallitusti ja haastavasti. Juuri kun hän näyttää laukkaavan runoratsullaan lepikkoon, hän heittääkin kuulijalle riimun, jolla nykäistä ratsu takaisin tielle. Hänen tietämättömyytensä todistaa tietävyydestä, hänen kyvyttömyytensä kyvykkyydestä, hänen virheensä osaamisesta. Hänen tökerö käytöksensä osoittaa hänen tuntevan normit ja leikkivän niillä. Naamioituminen ironiseen kielenkäyttöön onnistuu siis vain riittävän taitavalta puhujalta.

Jos ironia todistaakin ilmaisutaidosta, niin muuten sen piirtämä kuva käyttäjästään on monimielinen. Edes ironisoijan motiiveista ei voi olla varma: vaikka ironian avulla ilmaistaan jotain kielteistä, ironisoijan vaikuttimet voivat olla myös myönteisiä. Ironisoijan pontimena voi olla yhtä hyvin kevytmielinen kielipeli kuin moraalinen murhekin, hän voi käyttää ironiaa hyiseen piikittelyyn tai sydämelliseen empatiaan. Ironinen puhetyyli ei kuitenkaan automaattisesti paljasta puhujan vaikuttimia ja asenteita, vaan nimenomaan pakottaa toisen ottamaan niistä selvää. Ehkä tässä on paras selitys siihen, että äitini koki olevansa opettajaksi liian ironinen. Hän pelkäsi sitovansa oppilaan huomion opettajaan, tämän motiivien ja mielialojen uumoiluun, pois opittavista asioista. Hän pelkäsi, että se, minkä hän tarkoitti hauskuutukseksi, koettaisiinkin pilkaksi.

Näkymätön lapsi ja ironian arvoitus

Ironian sopivuus riippuu ainakin kielteisyyden, monitulkintaisuuden ja monikasvoisuuden sopivuudesta tilanteeseen. Pohjimmaltaan on kyse siitä, miten kohtelemme lähimmäistämme, millaista peiliä hänelle puheellamme näytämme. Kyse on siis myös vallankäytön moraalista.

Aikuisella on valta lapseen, ja siksi hänellä on vastuu lapsen hyvinvoinnista. Olipa hän äiti tai opettaja, hän on vastuussa siitä, millaisen kuvan maailmasta ja omasta itsestään lapsi saa. Tove Janssonin Kertomus näkymättömästä lapsesta kuvaa tilannetta, jossa ironia tekee lapselle pahaa. Tarinan päähenkilö Ninni on joutunut ironisen tädin hoteisiin, ja saatuaan päivästä päivään kuulla tädin ironiaa hän on lopulta muuttunut näkymättömäksi. Vain pieni tiuku kaulassa ilmaisee Ninnin olinpaikan, kun Tuu-tikki, muumien ystävä, eräänä sateisena iltana tuo hänet muumiperheen hoiviin tervehtymään.

Oman äitini ironisuus vaikutti minuun aivan päinvastoin. Kun äiti vaikkapa kehui jotain älytöntä, tunsin kohoavani aikuisten sarjaan ymmärtäessäni hänen jujunsa. Purskahdin oivalluksen nauruun, tunsin olevani erityisen näkyvä, luotettu ja piireihin päästetty. Mikä selittää nämä kaksi aivan erilaista lapsen reaktiota ironiaan?

Ironian monenlaisuuteen pääsee käsiksi tarkastelemalla erikseen sen kohteita, uhreja ja ironisoijan motiiveja. Äitini ironia ei ollut kielteisyyttä meitä lapsia kohtaan, hän ei kyseenalaistanut olemustamme eikä älyämme vaan nosti meidät puheillaan aikuisten tasolle. Häntä ymmärtääkseni jouduin keskittymään, mutta samalla tunsin, että äidillä on minulle aikaa. Ninnin täti taas käytti ironiaa valtansa näyttämiseen – Tuu-tikin sanoin: ”Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi.” Sellaiseen, jota ei näe, ei voi osua.

Kun Muumipeikko kysyi, mitä ironia on, Tuu-tikki vastasi: ”No, kuvittele että liukastut johonkin limasieneen ja läsähdät istumaan keskelle puhdistettuja sieniä – –. Tietenkin odotat äitisi suuttuvan, se olisi luonnollista. Mutta ehei, hänpä ei suutukaan, sanoo vain kylmästi ja musertavasti: ’Ymmärrän että tuo on sinun käsityksesi tanssimisesta, mutta olisin kiitollinen, ellet tanssisi ruoassa.’ Suunnilleen sellaista on ironia.”

Ninni siis olisi Tuu-tikin kuvailemassa tilanteessa odottanut aikuiselta toisaalta suuttumusta, toisaalta muuta kuin kylmyyttä ja musertavuutta. Millainen puhe olisi täyttänyt Ninnin odotukset? Ilmeisesti Muumimamman tapa puhua! Kun Muumipeikko oli perheen poimiessa omenoita varomattomasti muistuttanut Ninniä kauheasta tädistä ja tyttö oli alkanut taas häipyä, Mamma sanoi Muumipeikolle: ”Kultaseni, sinä olet aasi – –. Kyllä kai käsität, ettei lasta saa muistuttaa siitä. Poimi omenoita äläkä lörpöttele.”

Muumimamman repliikistä tunnistan äitini puhetavan. Huolimatta ironisuudestaan äiti oli minusta aina selkeä. Hän ei nolannut lasta moittiessaankaan. Muumimamman repliikki täyttää yhtä aikaa kielteiset ja myönteiset odotukset: se on jämäkkä kielto, mutta samalla se osoittaa lempeyttä erehtynyttä Muumipeikkoa ja huolenpitoa kärsinyttä Ninniä kohtaan. Sellainen puhe näyttää lapselle tämän teot seurauksineen. Lapsi tarvitsee äidin puhetta nähdäkseen itsensä. Ninnin täti taas ei ollut suostunut reagoimaan äidillisesti ja näyttämään Ninnille peiliä, ja siksi tämä oli hukannut kuvan itsestään ja muuttunut näkymättömäksi.

Ironisen viestin ymmärtäminen vaatii puhujalta ja kuulijalta yhteistä maaperää. Ei riitä, että ymmärtää sanat, on ymmärrettävä myös viestin tilanteiset, sosiaaliset ja kulttuuriset ulottuvuudet. Meillä äitini lapsilla ne olivat hallussa, koska olimme läheisiä. Mutta koulussa olisi muita lapsia muunlaisista kodeista, muunlaisin odotuksin ja ymmärtämisen ehdoin. Ehkä äitini pelkäsi tätä vierasta maaperää. Hän kieltäytyi opettajuudesta varjellakseen lapsia näkymättömyydeltä.

Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa ironiasta ja on julkaissut aiheesta useita artikkeleja (ks. esim. Hiidenkivi 2/2004: Syysprinssi ja ironian odotus).

1 Suomen kielen perussanakirjassa annetaan useisiin kohteliaisuusfraaseihin ja titulointeihin yhdeksi merkityksenselitykseksi ironisuus. Muun muassa hakusanasta herra annetaan seuraavat ironiset esimerkit: Jos herra toimittaja antaisi minun vastata. Missäs herra on taas hummannut? Mitä arvon herralle saisi olla?

2 Tämä kolmas tulkintatapa on ainakin Taivassalossa saanut oman nimityksensäkin: kehupilkka merkitsee siellä Suomen murteiden sanakirjan mukaan ’ironiaa’. Kiitän tiedosta sanakirjan toimittajaa Eeva Tuomista.

Toini Rahtu