Ymmärsinkö oikein?
Artikkeli 1/2021

Jarkko Kauppinen

Ymmärsinkö oikein?

Sanakirjassa hakusanaa seuraa usein selite, johon on kiteytetty, mitä sanalla tarkoitetaan. Sanakirjaselitteet ohjaavat lukijan tulkintaa, ja niiden laatiminen on tarkkaa työtä, jonka periaatteet jäävät lukijalta usein piiloon.

Kielen voi intuitiivisesti ajatella olevan yksiselitteinen järjestelmä: Kielelliset ilmaukset ovat yksinkertaisia ymmärtää, ja kielellinen viesti välittyy laatijansa tajunnasta vastaanottajan tajuntaan muuttumattomana. Tai jos nyt ei aivan muuttumattomana, niin ainakin ymmärrettävänä.

Yleensä viestit ovat monisanaisia lauseita, jotka käsitetään kiitos kontekstin, jossa viesti välitetään. Lause myös luo itse viestille sisäisen kontekstin: moniselitteiset sanat ymmärretään todennäköisemmin oikein, kun niitä edeltävät ja seuraavat sanat antavat vinkkejä tulkintaan. Jos jokin jää epäselväksi, keskustelukumppanilta voi tarvittaessa kysyä, mistä tarkalleen on kyse. Ajatusleikkinä voi pohtia, millaisia viestejä on mahdollista välittää vain yhdellä sanalla – pikaviestinten maailmaan sopivasti vieläpä riisuttuna prosodiasta.

Tässä kirjoituksessa käsittelen sanakirjaselitettä. Tarkoituksenani on valottaa, miten sanakirjaselite muodostetaan ja kuinka sitä tulisi tulkita. Toimitukselliset käytännöt ovat jossain määrin sanakirjakohtaisia. Esimerkkiaineistoni on Vanhan kirjasuomen sanakirjasta, joka esittää mahdollisimman tyhjentävästi sekä merkityksen että käytön kannalta kaikki vanhan kirjasuomen aikaisissa (1543–1810) lähteissä esiintyvät sanat.

Viestejä menneisyydestä

Historialliseen tekstimateriaaliin pohjautuvaa sanakirjaa toimitettaessa on käytettävissä vain se aineisto, joka on säästynyt meidän päiviimme tuhoutumattomana. Yhtäältä määrällisesti rajattu aineisto helpottaa sanakirjan laatimista ja ajallinen rajattuus antaa tulkinnalle raamit. Tällaista sanastoa ei tarvitse tarkastella jokaisessa kuviteltavissa olevassa käyttötilanteessa. Toisaalta asetelma myös osaltaan vaikeuttaa merkitysten selittämistä.

Erityisen haastavia selitettäviä ovat hapakset eli sanat, jotka esiintyvät aineistossa vain kerran. Tarkennustakaan sanan käytöstä ei voi tiedustella, kun tekstin kirjoittaja, jos häntä edes tunnetaan, on kuollut vuosisatoja aiemmin. Tarkan selitteen laatiminen yhden esiintymän perusteella voi olla kyseenalaista ja merkitys ylipäätään vaikea selvittää. Vaikka nykyään Vanhan kirjasuomen sanakirjassa selite merkitään myös vain yhden sitaatin eli käyttöesimerkin sisältäviin sana-artikkeleihin, ei vanhemmissa sana-artikkeleissa näin ole aina tehty. Taitava sanakirjantoimittaja kuitenkin löytää hapaksille yleensä oikean merkityksen hyödyntämällä esimerkiksi tekstien mahdollisia käännöksiä ja muita lähteitä.

Kallisluinen on esimerkki hapaksesta. Sana on selitetty ilmauksella ”norsunluisesta”. Kallisluinen-sana on esiintynyt teksteissä 1600-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Kallisluinen-sanasta on Vanhan kirjasuomen sanakirjan aineistossa vain yksi esiintymä. Sana on selitetty elatiiviselitteellä.

Aina esiintymien runsauskaan ei tee toimittajan työtä helpoksi. Jos sitaatteihin on hukkua, voi jotain yleistä mutta merkitykseltään abstraktia sanaa alkaa eritellä tarpeettoman hienojakoisesti omiin merkitysryhmiinsä pienen pienten sävyvivahteiden perusteella. Usein yksinkertaisempi merkitysryhmittely riittää, mikä kirkastuu viimeistään toimitusprosessin aikana. Vanhan kirjasuomen sanakirjan tapaan sitaatteja laajasti esittävään sanakirjaan yksinkertainen ryhmittely sopii monesti hyvin, vaikka sanan varsinainen merkitys olisi moniselitteinen. Sitaatilla on tässä mielessä voimaa: se tuo ilmi hienojakoisemman merkitysvaihtelun.

Sitaateilla on kuitenkin voimaa vain, jos niitä osataan lukea – ja vieläpä niin kuin niitä on tarkoitettu luettavan. Arkistoaineiston menneisyydestä kantamat viestit alistetaankin moninkertaiselle tulkinnalle, kun niitä lukevat ensin sanakirjan toimittajat ja lopulta sen käyttäjät.

Itsenäinen merkkijono pal[ij]o esiintyy vanhan kirjasuomen korpuksessa 2 037 kertaa.

Valistunutta mielivaltaa

Vanhan kirjasuomen sanakirjaan poimittu sitaatti on aina leikattu irti välittömästä kontekstistaan. Rakenteeltaan usein polveilevaa virkettä ei voida sellaisenaan ottaa sanakirjaan, koska vaikeaselkoinen virke ei ole hyvä esimerkki sanan käytöstä. Niinpä päälauseelta näyttävä sitaatti saattaa olla alun perin sivulause tai jopa vain jokin alkuperäisessä virkkeessä esiintyvä lauseke.

Toimittajan on oltava tarkkana valitessaan sitaattia sanakirjaan. Sitaatin tulee antaa sanan käytöstä todenmukainen kuva, kun se esitetään uudessa kontekstissa eli osana sana-artikkelia. Sitaatit valitaan harkiten, ja valinnassa huomioidaan alkuperäinen esitystapa. Tarvittaessa sitaattien polveilevia ilmaisuja lyhennetään Vanhan kirjasuomen sanakirjassa yksinkertaisiksi, muutaman sanan mittaisiksi hakasulkulisäyksiksi. Näin on tehty esimerkiksi balanssi-artikkelissa, jossa sitaatti eräästä vuonna 1729 painetusta asetustekstistä on esitetty näin:

[Tuontia rajoitetaan] wähinnäkin balancin eli sisälletulewaisten ja ulosmenewäisten caluin tasan pitämisen asti

Sitaatin alkuperäinen konteksti on huomattavasti polveilevampi:

Balanssi-sitaatin alkuperäistä kontekstia vanhan kirjasuomen korpuksessa.

Sanakirjaan valitut sitaatit ovat näyte koko sanakirja-aineiston esiintymistä, ja ne esittävät mahdollisimman tyhjentävästi sanaan liittyvän käytön. Ne eivät siis ole koko selitteen muodostamiseen käytetty materiaali eivätkä anna kuvaa esimerkiksi siitä, kuinka taajaa jokin käyttö aineistossa on.

Sitaatteja valitessaan sanakirjantoimittaja tarkastelee, kuinka hänen kuvaamansa kielenaines – tyypillisesti sana – toimii vuorovaikutuksessa käyttöympäristönsä kanssa. Siis yhtäältä, millaisessa käyttöympäristössä sana esiintyy eli millainen sen konteksti on, ja toisaalta, kuinka konteksti vaikuttaa sanan merkityksen muodostumiseen. Kerättyään tarpeeksi tietoa tekee toimittaja yhteistyössä muun toimituskunnan kanssa sanan merkityksestä tai merkityksistä tulkinnan. Tulkintaa ohjaavat monet seikat, kuten se, kuinka sanat on tavattu sanakirjoissa aiemmin selittää, mutta yhtä lailla kieltä ja kielenkäyttöä kuvaavat kieliopit ja teoriat. Erilaiset kieliopit lähestyvät merkityksen selittämistä yleensä eri näkökulmista. Tarkemmin sanoen on siis kyse siitä, mitä puolta sanasta ja sen käytöstä sanakirjassa halutaan korostaa ja mitä pidetään keskeisenä.

Sana-artikkelin mahdollisesti sisältämä merkitysryhmittely ja selite heijastavat toimitustyössä tehtyjä valintoja, joita ei sanakirjassa useinkaan avata lukijalle tyhjentävästi. Ihanteellisesti sanakirjaselite on tarkan harkinnan ja valinnan tulos, jonka muotoilu on selkeä ja yksinkertainen. Pelkkä sanakirjaselite antaa kuitenkin vain harvoin tyhjentävän kuvan sanan merkityksestä. Luotettavana pidettävien sanakirjojen toimitukset tekevät parhaansa, ja käyttäjille tarjotaan lukuohjeita, mutta viime kädessä vastuu merkityksen ymmärtämisestä on sanakirjan lukijalla – ja harjaantumaton lukija tekee tulkintansa usein oman intuitionsa perusteella.

Patako vain eräänlainen astia?

Vanhan kirjasuomen sanakirjaa julkaistaan vuosittain lisää marraskuun lopulla ja yksi vuonna 2020 julkaistuista sana-artikkeleista käsittelee sanaa pata. Artikkeli kuvaa pata-substantiivin käyttöä, ja se on rakenteeltaan sanakirjan yksinkertaisimmasta päästä. Vaikka sanan merkitys ei olekaan yksiselitteinen, ei artikkelissa ole merkitysryhmittelyä. Ilman esimerkkejä esitettynä sana-artikkeli näyttäisi seuraavanlaiselta (linkki varsinaiseen sana-artikkeliin on jutun lopussa):

Pata-artikkeli esitettynä ilman sitaattitietoja.

Yleisin pata-sanan merkitys vanhan kirjasuomen ajalta on ’valettu kuperapohjainen keittoastia’. Tulkinta pohjaa paljolti ensyklopediseen tietoon. Tämä on tietoa, joka ei välity kirjaimellisesti sanakirjan lähdeaineistosta mutta joka on selvitettävissä muista lähteistä. Ilman tällaista tietoa voisi tulkinnan pohjalta muodostettu selite olla lakonisesti ”eräänlainen astia”.

Sanalla pata on historiallisessa kielessä niin ikään muutamia abstraktimpia merkityksiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja myös sanan nykykielisestä käytöstä. Näissä on kyse kielikuvista, joita käsitellään sanakirjoissa hieman eri tavoilla riippuen siitä, millaiseen viittaussuhteeseen kielikuva perustuu. Karkeasti ottaen voidaan puhua metonymiasta ja metaforasta.

Pata kattilaa soimaa

Pata-artikkelin kuvakielisyydessä on kyse pääasiassa metonymiasta, jossa viittaussuhde perustuu kahden käsitteen läheisyyteen. Näin on esimerkiksi seuraavissa kahdessa esimerkissä, jotka on poimittu Jonas Mennanderin vuonna 1699 painetusta teoksesta Huonen-Speili. Runomuotoisessa tekstissä kuvataan, millaisia ovat ahkerat ja laiskat emännät ja isännät. Ensimmäisessä esimerkissä sanalla pata tarkoitetaan padassa valmistettua ruokaa, toisessa merkitys on adjektiivinen tilavuusmitta:

1. Coirall’ canda padan tähtet Halli parall’ pannun caappet
2. Mähki Puuro caxi Pata Watzahans

Joissain sana-artikkelin sitaateissa pataa käytetään metaforisesti. Tällaisessa käytössä viittaussuhde perustuu kahden käsitteen osittaiseen samankaltaisuuteen ja näiden välillä tapahtuvaan merkityksen siirtymiseen. Metaforasta on kyse esimerkiksi seuraavassa tutun sananlaskun ensiesiintymässä, joka on poimittu vuonna 1749 painetun Johan Wegeliuksen postillan toisesta osasta. Sitaatissa ei tarkemmin ottaen olekaan kyse varsinaisista padoista tai kattiloista:

3. nijn Pata Cattilaa soima, jotca cuitengin owat yhtä mustat molemmat

Sanakirjaperinteessä metonymiaa ei ole tavattu esittää järjestelmällisesti kuvallisena käyttönä. Monesti tällaista käyttöä voikin pitää konkreettisena, koska niissä sanan tarkoite sisältää ainakin osan käsitteen alkuperäisestä tarkoitteesta. Tällainen on esimerkiksi tilanne, jossa jokin osa edustaa kokonaisuutta. Esimerkiksi vaikkapa yllä esitetyissä tapauksissa 1 ja 2, joissa tarkoitetaan ’pataruokaa’ ja ’padallista’ ja joissa merkityksen keskiöön nousevat padan käyttötarkoitus – ruoan valmistus – sekä esineen säiliömäisyys, ei olekaan kyse konkreettisesta padasta tai sen jostain osista. Toisaalta voisi väittää, ettei viittaussuhde olekaan merkityksellinen vaan että huomio kiinnittyy konkreettisen tarkoitteen erilaiseen rajaamiseen eikä käyttö siksi ole kuvallista.

Sanakirjojen voi luonnehtia esittävän erilaisia näkökulmia kieleen.

Metaforat puolestaan merkitään useammin kuvalliseksi käytöksi. Siis kun padalla tarkoitetaankin esimerkin 3 tapaan yhtä mielipiteenvaihdon osapuolista, on kyse kuvallisesta käytöstä. Toisinaan käyttöalamerkintä on tosin voitu jättää pois sanakirjasta, jos metafora on muutenkin ilmeinen tai jos sen tulkitaan leksikaalistuneen eli vakiintuneen ja siinä mielessä kadottaneen kuvallisuutensa. Usein esimerkkinä käytetty leksikaalistunut metafora on sana ymmärtää, jolla tarkoitetaan yleensä ’tajuamista’ tai ’oivaltamista’, ei konkreettista ’ympäröimistä’, niin kuin sanan kanta antaa ymmärtää.

Mahdollista on myös, että kuvallinen merkitys on eriytynyt konkreettisesta käytöstä muttei vielä kivettynyt. Oman lukunsa muodostaa myös kokeellisena pidettävä, kertaluontoinen sanankäyttö. Kuvallisuuden käsittelyyn sanakirjoissa ei ole tarjolla yksinkertaista ohjetta, vaan kysymykset on ratkaistava usein tapauskohtaisesti.

Eri sanakirjojen tapa esittää selitteet ovat harvoin yhteismitallisia, joten samaa sanaa saatetaan selittää eri tavoin riippuen siitä, millaisesta sanakirjasta on kyse. Periaatteessa ainakin samaa kielimuotoa kuvaavien sanakirjojen tulisi olla tulkinnoiltaan keskenään samansuuntaisia, jos ne nyt eivät olisikaan aivan toistensa kopioita. Sanakirjojen voi luonnehtia esittävän erilaisia näkökulmia kieleen.

Monitulkintainen kieli

Miksi sanan erilaisiin viittaussuhteisiin perustuvia käyttöjä sitten ei esitetä järjestelmällisesti toisistaan erillisinä? Vanhan kirjasuomen sanakirjan tapauksessa on usein kyse siitä, ettei eri käyttöjä ole mahdollista erotella täydellä varmuudella. Tämä puolestaan johtuu siitä, että vaikka sanakirjassa esitetyt selitteet ovat paikkansapitäviä ja perustuvat kriittiseen analyysiin, vaikeuttaa esimerkkiaineiston ajallinen etäisyys yksiselitteisten tulkintojen tekemistä.

Tästä syystä pata-artikkelin pääselite on kolmiosainen, puolipisteillä eroteltu ”valettu kuperapohjainen keittoastia; (kiehuva) keittoastian sisältö; myös kuv.”, ja tämän alla esitetään vielä erikoistunut merkitys ”määrän mittana: padallinen”. Puolipisteillä viitataan siihen, etteivät selitteen osat sovi kaikkiin artikkelissa esitettyihin sitaatteihin, ja sulkeilla tarkoitetaan ehdollisuutta.

Kieli on usein monitulkintaista ja taipuu moneen. Kielellisten ilmaisujen merkitys muodostuu osin suhteessa tulkitsijansa käsityksiin maailmasta ja kielestä. Kun emme voi olla varmoja, mitä jollain ilmaisulla on missäkin kontekstissa tarkoitettu, on parempi olla esittämättä liian tarkkoja tulkintoja. Tästä huolimatta vaikeastikin tulkittavat tapaukset huomioidaan sanakirjaa laadittaessa.

Monitulkintaisista tapauksista esimerkkinä mainittakoon seuraavat sitaatit, jotka on poimittu Mikael Agricolan vuonna 1551 painetusta teoksesta Weisut ia Ennustoxet (esimerkki 4), tuntemattoman kirjoittajan suomentamasta Erasmus Rotterdamilaisen Kultaisesta kirjasta vuodelta 1670 (esimerkki 5), Henricus Florinuksen vuoden 1702 sananlaskukokoelmasta (esimerkki 6) ja Gabriel Calamniuksen vuonna 1744 painetusta opettavaisesta runosta (esimerkki 7):

4. quin te oletta heilde Nahan poisnylkenyet, nin te mös heiden lwns säriette, ia rickihaccat ne, ninquin ychteen Pataan
5. se on Sutten työ, eli nijden, jotca syöwät Lihat Padasta eij wielä ylösammultut
6. Kyllä juonisa juonia on, papuja padas
7. Älä Naista petä, Eikä mielel huikendell, Lääni pitkin juoxendell, Eri padal keitä

Esimerkkejä 4–7 tarkasteltaessa väärinymmärryksen vaara on suuri ja yksiselitteisten tulkintojen tekemisestä on pidättäydyttävä.

Selite on viittaava

Syitä siihen, miksi pata-artikkeliin ei ole tehty hienojakoisempaa merkitysryhmittelyä, on ainakin kolme.

Ensimmäinen syy on tehokkuus: Vaikka sitaatit voisi esittää erillisinä merkitysryhminä, olisiko artikkeli helpompi ymmärtää? Toisin sanoen olisiko sitaattien tarkempi merkitysryhmittely mielekästä sanakirjan käyttäjän kannalta? Toinen syy on, että sitaatilla katsotaan olevan itseään selittävä voima. Selitteen luomassa kontekstissa ne siis selittävät itsensä ja käyttäjä pystyy itse arvioimaan, mistä tarkalleen ottaen on kyse. Kolmas syy on, ettei poissulkeva erittely ole jokaisen tapauksen kohdalla mahdollinen.

Yleisesti ottaen sanakirjojen selitteitä voisi kuvailla viittaaviksi. Sanakirjaselite on määritelmänomainen lyhyt kirjallinen kuvaus sana-artikkelin kuvauksen kohteen merkityksestä. Siitä on luettavissa sanan todennäköisimmät merkitykset, sitaattien tulkintaa koskevan kielipelin säännöt. Selitteessä ei aina voidakaan antaa tyhjentävää määritelmää sanan merkityksestä. Merkitys on tällöin tulkittava käyttökontekstin perusteella.

Vanhan kirjasuomen sanakirjan selitteet ohjaavat kontekstistaan riisuttujen sitaattien tulkintaa. Sitaatit samanaikaisesti perustelevat, miksi selite on muotoiltu, niin kuin se on muotoiltu, ja täydentävät selitettä antamalla esimerkkejä sanan käytöstä. Tavallaan sana-artikkeli pyrkii selittämään itse itsensä tasapainoillen nopean luettavuuden ja yksiselitteisyyden välillä.
 

Sana-artikkeli pata Vanhan kirjasuomen sanakirjassa

Jarkko Kauppinen

Kirjoittaja on Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittaja.

Takaisin ylös