Yhdysmerkin käytön ja paikannimien oikeinkirjoituksen vaiheita

Yhdysmerkin (yhdysviivan) käytön perusohjeet löytyvät E. N. Setälän Suomen kieliopista (1. p. 1898, § 60). Neljässä ensimmäisessä painoksessa ne tosin ovat varsin niukat. Setälän mukaan yhdysmerkkiä käytetään

1) tavuviivana sanoja riveille jaettaessa
2) osoittamaan yhdyssanan pois jätettyä osaa (luku- ja kirjoitustaito) ja
3) ”yhdistettyjen sanojen yhdysosien välillä selvyyden vuoksi”.

Tämä kolmas ryhmä on sekalainen; yhdysmerkkiä käytetään

a) keskenään samanarvoisten yhdysosien välillä: saksalais-suomalainen sanakirja
b) kun edellisen yhdysosan loppuvokaali on sama kuin jälkimmäisen alkuvokaali: esi-isä
c) [5. painoksessa g)])  muutenkin, etenkin jos yhdyssana on harvinainen, satunnainen, pitkä tai jos selvyys muuten vaatii: lakitta-olija, sananlennätin-virkamies.

Vuonna 1905 huomattava kielimies E. A. Tunkelo ehdotti Virittäjässä Setälän sääntöjen kolmanteen kohtaan (s. 133–134) lisättäväksi muutaman jo varsin vakiintuneen yhdysmerkkitapauksen. Setälä lisäsikin sitten Tunkelon ehdottamat täydennykset kielioppinsa viidenteen, 1908 ilmestyneeseen painokseen. Yhdysmerkkiä käytetään

c) kun yhdyssanan edellinen osa on lyhennetty tai numero: palovak.-yhtiö, 30-vuotinen sota
d) yleisnimissä, joiden edellinen yhdysosa on erisnimi:  Kullervo-runot, Suhos-vainaja, Suomen Pankin Pietarin-konttori
e) erisnimissä, joiden ainakin jälkimmäinen osa on erisnimi: Yli-Mikkola, Kauppis-Heikki, etelä-Ruotsi (Tunkelolla myös Etelä-Ruotsi).

Yhdysmerkki paikannimissä

Yhdysmerkin käytön perussäännöt olivat siis jo Setälän kieliopin 5. painoksessa 1908 suurin piirtein samat kuin nykyisissäkin oppaissa. Sen jälkeen on tehty lähinnä tarkennuksia. Paljon enemmän sääntelytyötä on tarvittu sen sijan yhdyssanojen erityisryhmän, yhdyspaikannimien (joita paikannimet enimmäkseen ovat), kirjoitusohjeisiin.

Yhdyspaikannimien kirjoitusohjeet poikkesivat jo varhain jonkin verran vastaavien yleissanojen kirjoitusohjeista, myös yhdysmerkin osalta (vrt. ed. 3.e). Setälä tosin ei maininnut yhdysmerkkiohjeissaan paikannimiä alkuun lainkaan, mutta erisnimien kohdassa oli ohje ja esimerkkejä paikannimistä, joiden jälkiosana on erisnimi. Setälän ohjeen mukaan kirjoitettiin joko yhteen  Varsinaissuomi, Pohjoisamerikka, Suurbritannia  tai yhdysmerkkiä käyttäen Varsinais-Suomi, Pohjois-Amerikka, Suur-Britannia. Jos paikanilmaus oli tilapäinen, käytettiin yhdysmerkkiä ja kirjoitettiin alkuosa pienellä, esim. etelä-Suomi.  (2. painos 1902, § 47.)

Knut Cannelin antoi omat ohjeensa vuonna 1916 ilmestyneessä Kielioppaassa. Cannelinin mukaan erisnimiloppuisissa nimissä käytettiin yhdysmerkkiä (Pohjois-Amerikka, Keski-Suomi), mutta yhteen ilman yhdysmerkkiä kirjoitettiin kotoiset kaupunkien ja pitäjien nimet, esim. Alahärmä, Isokyrö, Ylivieska (kuten Setälän Varsinaissuomi). Samoin kirjoitettiin ”omamaiset” paikannimet Aurajoki, Ämmäkoski ym., vaikka nominatiivimuotoinen erisnimi muuten yhdistetään jälkiosaan yhdysmerkillä (Martta-yhdistys, Mikko-niminen, Nobel-palkinnot, Väinä-joki). Yhteen ilman yhdysmerkkiä Cannelin kirjoitti myös sanat, joissa alkuosan erisnimi on genetiivissä: Antinkatu, Heikinmessu, Mariansairaala, Suomenlahti jne.

Cannelinin esittämä kotimaisten paikannimien kirjoitustapa (yhteen ilmaan yhdysviivaa) periytyi seuraaviinkin oppaisiin ja ohjeisiin, mm. Martti Airilan Oikeinkirjoitusoppiin (1920).

[[info]]

Airilan ehdotus

Kielitieteellisen valiokunnan (kielivaliokunnan) ensimmäisiä tehtäviä oli tarkentaa paikannimien kirjoittamisen ja siten myös yhdysmerkin käytön sääntöjä (kokoukset 12.12.1928 ja 20.2.1929). Asiaan oli jo perehtynyt valiokunnan jäsen Martti Airila, joka laatikin valiokunnalle alustuksen maantieteellisten nimien kirjoittamisesta.

Airila käsittelie erikseen genetiivi- ja nominatiivialkuisia paikannimiä. Genetiivialkuiset erisnimet ovat yleensäkin  paikannimiä. Niissä ongelmana ei ollut yhdysmerkki (sitä ei käytetä), vaan yhteen ja erikseen kirjoittaminen. Yhteen kirjoitettiin usein suomalaiset paikannimet, kuten Suomenlahti, Muonionjoki,  Lohjanselkä, erilleen lähinnä ulkomaiden paikannimiä, esim. Egean meri, Kronstadtin lahti, Brittein saaret. Suomalaisista paikannimistä kirjoitettiin Airilan ehdotuksen mukaan erilleen sellaiset, joissa ”erisnimi ei eroittamattomasti kuulu maantieteelliseen nimeen” eli paikan lajia ilmaisevaan sanaan, esim. Inarin järvi, Imatran koski. Kirjoitusasultaan horjuvia olivat esim. Raumanmeri, Barönsalmi, Viipurinlahti, Ähtävänjoki.

Nominatiivialkuiset paikannimet Airila esitti kirjoitettavaksi yleensä yhteen ilman yhdysviivaa jälkiosana olevan yleisnimen kanssa, esim. Tenojoki,  Välimeri, Äänisjärvi; samoin adjektiivialkuiset Uusikaupunki, Pyhätunturi. Erilleen kirjoitettaviksi Airila esitti nimet, joiden ”yhdysosat eivät ole kiinteästi toisiinsa sulaneet”, esim.  Tyyni meri, Musta meri, Pohjoinen jäämeri. – Näiden nimien kirjoitustapaa pohdittiin 1960-luvulle saakka (ks. seur. sivu).

Yhdysmerkkiä ehdotuksen mukaan käytettäisiin, jos nominatiivialkuisen paikannimen jälkiosa on erisnimi: Keski-Ruotsi, Etelä-Amerikka, Kauko-Karjala. Vallitsevan tavan mukaan voitiin kuitenkin kirjoittaa ilman viivaa suomalaiset nimet Isokyrö, Alatornio, Ylivieska. Näitä Airila piti ”sulautuneina”. – Poikkeuksellinen kirjoitustapa on myöhemmin kuitenkin hämmentänyt vastaavien paikannimien kirjoittamista. Tuore esimerkki on Keravalla syntynyt polemiikki tienviittaan kirjoitetusta nimimuodosta ”Alikerava” (po. Ali-Kerava) (Keski-Uusimaa 3.11. ja 5.11.2009).

Oma ryhmänsä Airilan esityksessä olivat paikannimet, joissa on vieras erisnimi ja siihen liittyvä suomenkielinen yleissana. Näistä kirjoitettaisiin yhteen ilman yhdysmerkkiä nimet, joissa ”yleisnimi kuuluu eroittamattomana osana maantieteelliseen nimeen”,  esim. Ångermanjoki, Klarjoki, Bermudansaaret. Milloin taas yleisnimi ei ollut maantieteellisen nimen erottamaton osa, käytettäisiin joko yhdysmerkkiä tai kirjoitettaisiin osat erilleen, koska ”näissä tapauksissa yhdistys oli laadultaan katsottava tilapäiseksi”, esim. Elbe joki, Rein virta, Karpat vuoret. Ehdotuksessaan Airila vetosi Setälään, joka neuvoi kieliopissaan kirjoittamaan erikseen mm. Tuomas piispa, Ural joki (§ 49), ja vastaaviin esimerkkeihin, kuten Kaisa täti, Sampo laiva, Vanamo seura.

Yhdysmerkkisäännöt tarkentuvat: Kaisa-täti, La Plata -joki

Kielivaliokunnan kokouksessa 1929 hyväksyttiin kaikki muut Airilan alustuksen kohdat paitsi viimeksi mainittu, eri sanoiksi kirjoitettu ”Rein virta”. Valiokunnan jäsen Tunkelo teki  vastaehdotuksen, joka koski niin paikannimien kuin muidenkin sanojen yhdistelmiä: ”Jos – – jälkiosa nimittää sen olioryhmän tai -luokan, mihin nominatiivimuotoisen edellisen osan nimittämä yksilö tai laji – –  kuuluu, niin osain väliin kirjoitetaan yhdysmerkki.” Esimerkkejä olivat  mm. Kaisa-täti, Rein-virta¹, Sampo-laiva, minä-käsite, kaikki Kalle- ja Olli-nimiset pojat, k- ja s-päätteiset sanat.

Valiokunta hyväksyi Tunkelon ehdotuksen yhtä yhdyssanatyyppiä lukuun ottamatta: Tunkelo ehdotti, että kun yhdistelmän edellisessä osassa on kaksi sanaa (tai useampi), ilmaus kirjoitettaisiin siten että jälkiosan edessä on sananväli ja yhdysmerkki, esim. Koteja kodittomille -yhdistys. Valiokunnan enemmistö piti yhdysmerkkiä tarpeettomana. Asiaa ei näy sen jälkeen käsitellyn, mutta parikymmentä vuotta myöhemmin E. A. Saarimaa neuvoo Kielioppaassaan (1947, s. 104) kirjoittamaan juuri Tunkelon ehdotuksen mukaisesti (La Plata -joki, Kevät ja takatalvi -romaani, Antaa mennä -periaate ym.) ja kertoo kielivaliokunnan suosittavan sitä. (Tunkelo kyllä olikin käyttänyt ehdottamaansa kirjoitustapaa itsepintaisesti omissa teksteissään.)

Myöhemmistä kielimiehistä Osmo Ikola otti vuonna 1953 kielilautakunnalle tekemässään alustuksessa uudelleen esille kirjoitustavan La Plata -joki, jota hän ei pitänyt mielekkäänä (Virittäjä 1953). Ikolan mukaan hankaluuksia  saattaisi tulla etenkin eri riveille jaettaessa:  yhdysmerkin joutuminen jälkimmäisen osan edessä uuden rivin alkuun näyttäisi oudolta. Hän pohti myös, mihin kohtaan yhdysmerkki tulee rinnasteisessa ilmauksessa ”pro gradu ja kielikokeet”. Säännön mukaista olisi kirjoittaa ”pro gradu - ja kielikokeet”, mutta tapa on epäselvä, joten parempi olisi luopua yhdysmerkin edellä olevasta sanavälistä ja kirjoittaa pro gradu- ja kielikokeet. Ehdotus hyväksyttiin, ja se on ohjeena edelleen.

Ulkomaiden paikannimet

Yhdysmerkin käytön ohjeet paikannimissä ja muissa yhdyssanoissa muotoutuivat jo 1929  varsin lähelle nykyistä kirjoitustapaa (esim. Kaisa-täti). Ohjeiden lopullinen vakiintuminen kesti kuitenkin vuosia. Paha epäkohta jäi ulkomaisten yhdysnimien kirjoittamiseen. 1900-luvun alkupuolen kirjoitusohjeissa ne asetettiin yleisesti eri asemaan kuin kotimaiset: suomalaiset paikannimet kirjoitettiin enimmäkseen yhteen (Suomenlahti, Isomäki), mutta monet vastaavat ulkomaiset esitettiin kirjoitettavaksi sanaliitoiksi (Biskajan lahti, Kuollut meri). Yksi selitys kirjoituseroon oli se, että kotimaiset nimet paljon käytettyinä, myös puheessa, ikään kuin tiivistyivät (Airila: ”sulautuivat”) yhdyssanoiksi; ulkomaiset nimet taas ovat käännöksiä, eivät alkuperäisiä nimiä, joten tiivistyminen ei ulottunut niihin. Niiden kirjoitusasuun vaikutti muutenkin vieraiden kielten malli.

Vierasperäisten yhdyspaikannimien kirjoitusohjeet olivat pitkään niin niukkoja, ettei niiden perusteella voinut helposti ratkaista, kirjoitetaanko nimi yhteen, erilleen vai yhdysmerkillisenä. Kirjava käytäntö näkyi mm. tietosanakirjoissa. Vanhassa Tietosanakirjassa (1909–) käytettiin vielä runsaasti yhdysmerkkiä (Kuollut-meri, Laguuni-saaret, Lancasterin-salmi). 1920-luvun lopulla laadittu ohjeistus vaikutti kuitenkin niin, että 1930-luvulla ilmestyneessä Otavan Isossa tietosanakirjassa ei yhdysmerkkiä enää juuri näy (Kuollut meri, Laguunisaaret, Lancasterin salmi). Selvä muutos oli myös siinä, että monet Tietosanakirjassa nominatiivialkuisina esiintyneet nimet on Isossa tietosanakirjassa korjattu genetiivialkuisiksi ja kirjoitettu erilleen: Aleksander-saaristo > Aleksanterin saaristo, Celebes-meri > Celebesin meri. Ulkomaiden paikannimistä kirjoitettiin siis jo 1930-luvulla nominatiivialkuiset enimmäkseen yhteen (ilman yhdysmerkkiä: Orkneysaaret) mutta genetiivialkuiset erilleen.

Ulkomaisten paikannimien kirjoittamista käsiteltiin vuoden 1929 jälkeen kielilautakunnassa uudelleen vasta 1960-luvulla. Vuonna 1965 alettiin Kielitoimistossa laatia Suomen Akatemian kielilautakunnan avustuksella vierasperäisten sanojen ohjeluetteloa (= Nykysuomen sivistyssanakirja, ilm. 1973) ja siihen sisältyvää ulkomaiden paikannimien luetteloa yhdessä Sanakirjasäätiön nimistöjaoksen (myöh. nimiarkisto) kanssa. Nimistöjaoksen johtaja Viljo Nissilä oli jo pitkään valmistellut yhdyspaikannimien uusia, entistä selvempiä kirjoitusohjeita. Niinpä nimistöjaos esitti, että ulkomaisiin sovinnaisiin (= suomenkielisiin ja suomeen mukautettuihin) yhdysnimiin sovellettaisiin mahdollisimman pitkälle samoja kirjoitussääntöjä kuin vastaaviin suomalaisiin nimiin. Sääntöjä korjattiinkin paljolti yhteen kirjoittamisen suuntaan. Terra-lehdessä julkaistiin uusien sääntöjen mukainen ”Luettelo sovinnaisista ulkomaiden paikannimistä” 1969. Sen mukainen ulkomaiden paikannimien luettelo julkaistiin myös Nykysuomen sivistyssanakirjassa. Kirjoitusperiaatteet ovat pääpiirtein seuraavat:

– Yhteen kirjoitetaan Suomen paikannimien tapaan nimet, joiden jälkiosana on kotimaan paikannimissä tavallinen sana (meri, vuori, saari, lahti jne.), esim. nominatiivialkuiset Mustameri, Atlasvuoret, Bahamasaaret ja genetiivialkuiset Kaspianmeri, Biskajanlahti ja Oslonvuono.
– Yhdysmerkkiä käytetään, jos nimen jälkiosa on yksisanainen erisnimi ja alkuosa  taipuva adjektiivi (Iso-Britannia, Uudet-Hebridit, Vähä-Belt) tai jos alkuosa on taipumaton (Etelä-Afrikka, Väli-Amerikka, Pohjois-Tyynimeri).
– Erilleen kirjoitetaan (kuten enimmäkseen Suomenkin paikannimissä) nimet, joissa jälkiosa on kahdesta sanasta koostuva erisnimi tai yhdyssana (Iso Karhujärvi, Uusi Etelä-Wales; Atlantin valtameri, Somalin [myös Somalien] niemimaa) tai alkuosana on genetiivissä oleva erisnimi (Laatokan Karjala, Espanjan Guinea, Yhdysvaltain Neitsytsaaret). Erilleen kirjoitetaan myös monia sopimuksenluonteisia mutta jokseenkin vakiintuneita nimiä (Kalaharin aavikko, Englannin kanaali, Baijerin ylänkö), lisäksi ihmiskätten työnä syntyneitä kohteita, kuten Saimaan kanava, Berliinin muuri.

Vuonna 1969 laadittu ulkomaiden paikannimien luettelo pitää enimmäkseen edelleen paikkansa; muutamien nimien asua on  myöhemmin tarkistettu  (Kielikello 4/1994: Miljoonat ulkomaiset paikannimet. ”... olen käännynnä Pittsiissä, Lousiissa, Rätulaatsissa, Miamissa ...”, ja Kielitoimiston nimiopas, 2008).

Topeliussali vai Topelius-sali?

Varsin vakiintuneesti on kirjoitettu genetiivialkuisina ja yhteen ilman yhdysmerkkiä sellaiset nimet kuin Aleksanterinkatu, Johanneksenkirkko, Antintalo, Elielinaukio. Niissä yhdysnimen alkuosa on erisnimi (tavallisesti henkilön- tai paikannimi) ja jälkiosa nimen lajia ilmaiseva yleissana. Nominatiivialkuisissa nimissä käytettiin 1900-luvun alkupuolella yhdysmerkkiä: Topelius-katu, Svinhufvud-koti, Diesel-moottori, Nobel-palkinto. Niitä muodostui  varsinkin ruotsin ja saksan mallin mukaan. Kielivaliokunta käsitteli niitä 1937 E. A. Tunkelon alustuksen pohjalta. Hän totesi, että vanhastaan vastaavissa tapauksissa on ollut henkilönnimen genetiivi ilmaisemassa esimerkiksi laitoksen perustajaa tai kunnioituksen kohdetta (Kordelinin säätiö, Brahen puisto) ja käytäntöä pitäisi pyrkiä noudattamaan edelleen. Keskustelussa puollettiin kyllä myös nominatiivialkua: esim. Svinhufvud-koti olisi parempi selvyyden takia. Myös kansainvälisesti tunnettujen laitteiden tm. nimissä pidettiin taivuttamatonta muotoa selvempänä. Joissain tapauksissa ongelma ratkesi niin, että tällainen sana muuntui yleissanaksi (dieselmoottori, röntgensäde). Genetiivimuotoa suosittava yleisohje jäi voimaan paikannimissä.

Käytäntö alkoi horjua 1970–80-luvulla etenkin julkisten rakennusten, laitosten, salien ym. nimissä, kun yleistyi nimityyppi, jossa alkuosan erisnimi onkin nominatiivissa. Tärkeä mallinantaja lienee ollut Helsinkiin 1971 valmistunut konserttitalo, jonka seinässä lukee sen nimi Finlandia. Talosta ryhdyttiin käyttämään säännönmukaista asua Finlandia-talo. Pian alkoi tulla muita samantyyppisiä nimiä, joita kirjoitettiinkin ilman yhdysmerkkiä, mm. Karjalatalo, Akavatalo, Suomitalo. Nimistönhuoltajat antoivat 1980-luvun puolivälissä niiden kirjoitusasua tukevan ohjeen: yhdysmerkkiä ei käytetä, kun yhdyssanan jälkiosana oleva yleissana kuuluu nimeen (Kielikello 2/1985). Nimeen Finlandia-talo kuuluu kuitenkin yhdysmerkki, sillä siinä talo on erisnimeä selittävä jälkiosa, ei erisnimen osa (vrt. Kaisa-täti). Samoin hahmottuu myös Rovaniemellä sijaitseva Lappia-talo.

Eri puolille Suomea alkoi kohota taloja ja saleja, joiden nimet noudattivat samaa nimityyppiä: Tampere(-)talo, Sibelius(-)talo, Turku(-)halli, Topelius(-)sali. Näitä nimiä ei ole tarkoitettu hahmotettavaksi niin kuin Finlandia-talo; esim. nimi Tampere(-)talo ei tarkoita taloa, jonka nimi on Tampere, vaan yhdysnimi mielletään kokonaisuutena erisnimeksi. Näin tulkiten yhdysmerkki on tarpeeton. Yhdysmerkkiongelmaa yritettiin ratkaista myös suosittamalla alkuosan erisnimeen genetiivimuotoa (Tampereentalo), mutta suositus ei ottanut tulta (poikkeuksena Alminsali).

Rajanveto nimityyppien Finlandia-talo ja Tamperetalo välillä on käytännössä hankala. Monien kielitajussa nominatiivimuotoisen erisnimen sisältävissä yhdyssanoissa kuuluu olla yhdysmerkki, kuten Päijänne-purjehdus, Ruuhka-Suomi. Vuonna 2006 suomen kielen lautakunta katsoikin,  että yhdysmerkkiä voidaan käyttää sellaisissa nimissä kuin Tampere-talo, Mannerheim-museo, Aalto-keskus (ks. Kielikello 4/2006: Antintalosta Hartwall-areenalle). Päätös poikkeaa erisnimialkuisten paikannimien vakiintuneesta kirjoitusohjeesta. Muutosta perusteltiinkin sillä, että julkisten talojen ja tilojen nimet eivät kielitajussa hahmotu enää varsinaisiksi paikannimiksi; perinteisen agraarinimistön Antintalo-tyyppi ei ole enää toimiva malli.

¹ Joen nimi on Rein. Jos siihen jostain syystä halutaan liittää lajia ilmaiseva jälkiosa, on nykyisen nimistönhuollon ohjeena ollut kirjoittaa osat yhteen ilman yhdysmerkkiä: Reinjoki, Uralvuoristo.