Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on tutkinut ja huoltanut suomalaista virkakieltä jo vuosikymmenten ajan. Nykyisin tässä työssä painottuvat Suomen EU-jäsenyydestä johtuvat kysymykset. Suuret kielet ovat unionissa valta-asemassa, ja muodollisesta tasa-arvosta huolimatta pienillä kielillä tuotettu teksti on tosiasiassa käännöskieltä.
Tämä on taustana Aino Piehlin ja Inkaliisa Vihosen toimittamalle julkaisulle, jossa kielentutkijat ja -huoltajat sekä kääntäjät ja kääntämisen asiantuntijat esittelevät ja pohtivat eurokielen ongelmia. Kun maamme liittyi unionin jäseneksi, palattiin tavallaan sata vuotta taaksepäin: suomi oli 1800-luvun lopulle asti käännöskieltä, joka joutui pitkälti toimimaan ruotsin kielen ehdoilla. Nykyisin tilanne on sama – sillä erotuksella, että ruotsin sijaan ovat tulleet englanti ja ranska.
Kääntäminen ja tulkkaus ovat nimenomaisesti esillä neljässä puheenvuorossa. Kaisa Koskisen artikkeli Kymmenen vuotta eikä suotta? Suomenkielinen käännöstoiminta Euroopan komissiossa ja Marianna Sunnarin artikkeli Suomi ja monikielinen Euroopan unioni antavat selkeän kuvan eurokääntämisen hallinnollisesta järjestämisestä ja perusongelmista. Sitä täydentää freelancekääntäjä Jarmo Nousiaisen haastattelu Freelancerin vuosikymmen. Kääntämisestä on myös teemaltaan rajatumpi artikkeli: Hanna Westerlundin Säädöskielen kääntäjä ja yhdyssanan houkutus.
Muiden puheenvuorojen näkökulmana on selkeän kielen vaatimus. Anu Sajavaaran artikkelista Selkeyttä eurokieleen – hälveneekö sanasumu? lukija saa hyvän kuvan niistä toimista, joihin unionissa on ryhdytty kielen selkiyttämisen suhteen. Kuten Sajavaara korostaa, kääntäjien työ on erittäin hankalaa, jos lähtötekstin laatu on huono. Inkaliisa Vihosen artikkeli Säätämisestä viestintään: EU:n selkeyttämispolitiikka vuodesta 2005 eteenpäin täydentää hyvin Sajavaaran puheenvuoroa. Vihonen kyseenalaistaa perustellusti mekaanisen lyhentämisen viestinnällisen arvon. Aino Piehl puolestaan tarkastelee direktiivien vaikutusta suomalaiseen säädöskieleen (Jos laki on direktiivin lapsi, millaiseksi haluamme sen kasvavan?). Kirjoituksessa otetaan esiin mm. säädöstekstien virkepituus ja virkerakenne ja se, miten eurotekstien laatuun voitaisiin vaikuttaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.
Julkaisu on verrattain suppea eikä luonnollisesti voi vastata kaikkiin eurokääntämistä ja eurosuomea koskeviin kysymyksiin. Kirjoittajilla on kuitenkin erilainen tausta, ja siksi heidän kirjoituksensa täydentävät toisiaan. Toki voidaan löytää vielä muitakin näkökulmia, esimerkiksi eurotekstejä tuottavien ja soveltavien virkamiesten kannalta tarkastelu. Tällainen puheenvuoro kuultiinkin EU-suomea koskevassa seminaarissa, jonka Kotimaisten kielten tutkimuskeskus järjesti syyskuussa 2006. Mielenkiintoista olisi myös lukea ulkomaalaistaustaisten kääntäjien käsityksiä suomalaisista virkateksteistä. Monet EU:n kääntäjäthän ovat hankkineet suomen kielen taidon, ja he voisivat tarkastella suomalaista virkakieltä omista näkökulmistaan.
Kuten kielen ammattilaisilta voi odottaakin, julkaisun artikkelit ovat selkeitä ja helppolukuisia. Huomiota kiinnittää myös otsikoiden naseva muotoilu. Vuosikymmen EU-suomea on kompakti tietopaketti, jota voi lämpimästi suositella niin kielen ammattilaisille kuin kaikille virkakielestä kiinnostuneille.
Kirjoittaja toimii oikeuslingvistiikan professorina Lapin yliopistossa.
Aino Piehl ja Inkaliisa Vihonen (toim.), Vuosikymmen EU-suomea. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 142, 2006.