Varhaisten raamatunkäännösten tuomisia
Artikkeli 2/2019

Kalle Järvelä

Varhaisten raamatunkäännösten tuomisia

Suomen kirjakielen historia alkoi Raamatun suomentamisesta. Vanhin kirjoitettu suomen kieli onkin pääasiassa käännöskieltä, ja siksi kieleen on tullut paljon vaikutteita vieraista kielistä, lähinnä ruotsista, mutta myös saksasta ja latinasta. Tarkkaan etsiessä saattaa löytää Raamatun alkukieltenkin eli kreikan ja heprean vaikutusta.

Ensimmäisenä osan Raamattua käänsi suomeksi Mikael Agricola, joka oli valmistautunut Uuden testamentin suomentamiseen opiskelemalla uskonpuhdistuksen keskuksessa Wittenbergissä. Reformaation aatemaailmaan kuului, että Uusi testamentti piti kääntää suoraan alkukielestä, kreikasta. Agricolalla tiedetäänkin olleen kaksi laajaa kreikan kielen sanakirjaa, jotka hän oli melko varmasti hankkinut apuneuvoiksi Erasmus Rotterdamilaisen julkaiseman alkukielisen edition kääntämiseen.

Kuitenkaan Mikael Agricolan käännöksessä ei heti päällimmäisenä näy kreikankielisen alkutekstin lauserakenteita tai muitakaan suoria vaikutteita. Eniten vaikutteita hän tuntuu ottaneen ruotsinkielisistä käännöksistä sekä tietenkin Martti Lutherin saksannoksesta. Myös latina, Agricolan ajan lingua franca, on jättänyt alkukieltä vahvemman jäljen kirjakielemme varhaisvaiheisiin; tosin kreikka ja latina ovat rakenteeltaan niin samankaltaisia, ettei niiden vaikutuksia voi useinkaan erottaa toisistaan. Agricola on varmasti seurannut alkutekstiä mutta vertaillut sitä muunkielisiin tulkintoihin, ja sen lisäksi hänen tavoitteenaan on varmaankin ollut tuottaa edes jollain lailla hyvää suomea.

Matteuksen evankeliumin kuvitusta Agricolan Uudessa testamentissa.

Matteuksen evankeliumin kuvitusta Agricolan Uudessa testamentissa.

Agricola käänsi myös aimo kokoelman Vanhan testamentin tekstejä, mutta hänen heprean kielen taidostaan ei ole todisteita. Todennäköisesti hän on turvautunut ruotsin- ja saksankielisten Raamattujen lisäksi kirkkoisä Hieronymuksen latinankieliseen käännökseen Vulgataan sekä mahdollisesti kreikankieliseen käännökseen Septuagintaan.

Kun 1600-luvun alussa ryhdyttiin suomentamaan koko Raamattua, mukana oli varmasti myös hepreantaitoisia, ainakin Marcus Henrici Helsingius, joka oli matkannut Wittenbergiin opiskelemaan Vanhan testamentin alkukieliä. Kenties hänenkin opintonsa siellä olivat tähdänneet juuri Raamatun suomentamiseen.

Vaikka ajan aatemaailman mukaan Raamattu pyrittiin kääntämään sen alkukielistä, vaikuttivat varhaisten raamatunsuomentajien työhön eniten germaaniset kielet, eritoten ruotsi. Ruotsin kielen suuri vaikutus selittyy ensinnäkin sillä, että ruotsia Agricola ja muut Suomen sivistyneistön edustajat käyttivät latinan ohella eniten, olihan se useimpien äidinkieli. Toinen selitys on se, että käännösten lopulliseen tarkistamiseen käytettiin ruotsalaisia Raamattuja, yleensä tuoreimpia ilmestyneitä. Näin tehtiin Agricolan Uuden testamentin tapauksessa Kustaa Vaasan Raamatun ilmestyttyä vuonna 1541 ja myöhemmin Eerik Sorolaisen käännöskomiteassa Kustaa II Aadolfin Raamatun ilmestyttyä vuonna 1618. Jälkimmäistä suomennosta ei koskaan saatu julkaistua – mikäli se edes valmistui – mutta sen uskotaan toimineen vuonna 1642 julkaistun ensimmäisen suomalaisen koko Raamatun käännöksen pohjana.

Rakenteet siirtyvät helposti

Käännöstekstien yhteydessä voidaan puhua kielikontakteista. Kielikontaktin aiheuttama muutos rakentuu yleensä vieraan kielen mallin mukaan kielen omista aineksista. Myös varhaisten raamatunkäännösten lähtökielet ovat jättäneet suomen kirjakieleen monenlaisia jälkiä, erityisesti erilaisia lauserakenteita.

Yleisesti ottaen Mikael Agricolan käännösten kieltä ja Ruotsin vallan ajan kirjasuomea muutenkin on pidetty vahvasti germaanisvaikutteisena, sillä tuon ajan käännöstekstien lauserakenteet noudattelivat usein sanatarkasti ruotsin kielen vastinetta. Agricolalla olikin kääntäessään useimmiten mahdollisuus valita joko klassisille kielille tyypillinen synteettinen lauserakenne (heidän) tullessaan tai saksan ja ruotsin mukainen analyyttinen rakenne kun he tulevat. Tavallisesti hän noudatti ruotsin ja saksan monisanaisempaa lauserakennetta, mutta saattoi toisinaan myös muodostaa klassisten kielten mukaisen rakenteen.

Erilaiset futuurirakenteet niin Agricolalla kuin muillakin 1500–1700-lukujen kirjoittajilla seuraavat varsin uskollisesti muiden kielten mallia. Esimerkiksi ruotsin kielen futuurirakenteet (kommer att hända, skall göra) ovat kääntyneet suomeksi suunnilleen vastaaviksi (tulee tapahtumaan, pitää tekemän), samoin passiivirakenne (varda gjort) muotoon tulee tehdyksi.

Lisäksi mainittakoon, että indoeurooppalaisten kielten perua ovat myös sellaiset lauserakenteet kuin monipersoonainen passiivi me viedäisimme ’meidät vietäisiin’ ja passiivin ensimmäinen infinitiivi tyyppiä varjeltaa, palveltaa, kuten lauseessa: Inhimisen Poica ei ole tullut paluelta (Mark. 10:45, Raamattu 1992: Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi – –.).

Varhaisten raamatunkäännösten lähtökielet ovat jättäneet suomen kirjakieleen etenkin erilaisia lauserakenteita.

Rakenteet esiintyvät yleensä klassisten kielten passiivin käännösvastineina, sillä näissä kielissä tekemisen kohde toimii lauseen subjektina. Usein tällaisissa lainatuissa passiivirakenteissa lauseen varsinainen tekijä eli agentti ilmaistaan ablatiivissa: te tuletta ylencatzotuxi caikilda pacanoilda (’te tulette kaikkien pakanoiden ylenkatsomiksi’; Matt. 24:9). Niin Agricolan tuotanto kuin muukin vanha kirjasuomi on pullollaan tällaisia kirjallisia lainautumia, joiden taustalla on yksi tai useampi suomelle kirjallisia vaikutteita antanut kieli.

Myös heprean vaikutusta näkyy vanhassa kirjasuomessa, vaikkakin muiden kielten välityksellä tulleena. Bibliasuomessa on varsin yleistä käyttää rinnasteisia sanapareja, kuten maa oli autio ja tyhjä tai kuninkaan sana ja käsky. Nimenomaan sanaparien käytön yleisyys voidaan ajatella käännösperäiseksi vaikutteeksi, sillä juuri Vanhassa testamentissa tätä tyylikeinoa esiintyy runsaasti.

Vieraita taivutusmuotoja

Mikael Agricolan Uudesta testamentista löytyy myös ”lihallisia todisteita” lähdekielistä, ennen kaikkea sekä erisnimiä että niihin liittyviä kielenaineksia. Joskus Agricola on ottanut suomenkielisen tekstin joukkoon lähdekielisiä sananmuotoja sellaisenaan. Yleensä tällaisen sitaattilainan alkukieli on latina, mutta muistakin ns. pyhistä kielistä on tapauksensa Uudessa testamentissa. Jeesuksen tunnetut äidinkielellään lausumat arameankieliset sitaatit kuten talita kuum ja effata Agricola on säilyttänyt sellaisinaan.

Selkeästi vierasta vaikutetta Agricolan Uudessa testamentissa ovat joistain erisnimistä käytetyt latinan kielen sijamuodot keskellä suomenkielistä tekstiä. Eniten löytyy latinan m-päätteistä akkusatiivia, kuten Paualin Epistola Titum [Tituksen] tyge (esipuhe), tulima me Samum [Samokseen] (Ap. 20:15) ja Teruetteke Mariam [Mariaa] (Room. 16:6).

Useimmin latinankieliseen asuun jätetyt nimet ovat akkusatiivimuodossa, mutta Agricolan käännöksestä löytyy erisnimi myös latinan datiivissa: ylenannoit henen waldamiehelle Pontio Pilato [Pontius Pilatukselle] (Matt. 27:2).

Jopa latinan sijamuotojen käytön Agricola on lainannut ruotsin kautta, sillä vieraat sijapäätteet on jätetty samoihin kohtiin myös tuonaikaisissa ruotsinkielisissä Uuden testamentin käännöksissä. Vuoden 1642 suomalaisessa Bibliassa on kuitenkin jo siirrytty taivuttamaan useimpia vieraita erisnimiä suomen sijamuotoihin: Tituxen tygö, tulimma me Samoon, Terwettäkät Mariat, Pontius Pilatuxelle.

Vieraskielisiä taivutusmuotoja Agricolan Uudessa testamentissa.

Vieraskielisiä taivutusmuotoja Agricolan Uudessa testamentissa.

Seuraavaa Agricolan käyttämää latinan vokatiivimuotoa Biblian suomentajat eivät kuitenkaan ole lähteneet muuttamaan: Arua meille Christe, cuca se on ioca sinua löi (Matt. 26:68). Juuri nimen Kristus yhteydessä latinan puhuttelusijan käyttö on ollut hyvin yleistä muillakin kielillä puhuteltaessa ja todennäköisesti niin vakiintunut tapa kirkollisessa elämässä, että se on päätetty säilyttää.

Agricolan Uudessa testamentissa on myös vastaavia kreikan kielen mukaan taivutettuja nimimuotoja kohdassa, jossa apostoli Paavali lähettää terveisiä muiden muassa Hermas-nimiselle roomalaiselle kristitylle: Teruetteke Asincritum ia Phlegontem, Herman, Patrobam, Hermen (Room. 16:14). Vuoden 1642 Bibliassa puolestaan on lisätty kreikan akkusatiivimuodon perään suomen partitiivin pääte: Terwettäkät – – Hermani. Sen sijaan samassa muodossa esiintyvä Hermes on Bibliassa jo taivutettu täysin suomenmukaisesti Hermest. (Erasmus Rotterdamilainen on Uuden testamentin käännöksessään kääntänyt jopa Hermes-nimen Mercuriukseksi eli kreikkalaisen mytologian jumalan nimen roomalaiseen vastaavaan.) Usein vieraskielisen taivutuksen jättäminen suomenkieliseen tekstiin on johtunut siitä, ettei kääntäjä ole ollut varma sanan perusmuodosta.

Heprean sanoja mutkan kautta

Jo Agricolan Uudessa testamentissa esiintyy joitakin hepreankielisiä sanoja, siis Vanhan testamentin alkukieltä. Heprean sanat aamen ja hoosianna ovat edelleen keskeisiä sitaattilainoja suomalaisessa uskonnollisessa kielessä. Hepreaa on myös enkeliolentoa merkitsevä sana kerubi, joka Agricolan Uudessa testamentissa esiintyy heprean kielen monikon mukaisessa muodossa: ylinne päle olit ne Cunnialisudhen Cherubim (Hepr. 9:5), jossa tosin sekä kirjoitusasu että muoto ovat latinan ja muiden välittäjäkielten peruja. Sana esiintyy myös alkutekstissä kreikaksi litteroituna, ja samassa muodossa ovat pitäytyneet muutkin reformaatioajan kääntäjät. Sen sijaan vuoden 1642 Bibliassa on muodon perään lisätty suomen kielen monikon nominatiivin t-pääte: cunnialisuden Cherubimit.

Silloin, kun Agricola on käyttänyt vieraskielistä kielenainesta tekstissään sellaisenaan, ratkaisu ei ole ollut yksin hänen. Kun vertaa Agricolan raamatunsuomennoksia 1500-luvun ruotsalaisiin raamatunkäännöksiin ja Lutherin saksannokseen, huomaa pian, että niissä on toimittu samalla tavoin. Agricola on siis tässäkin noudatellut aikalaistensa käännösperiaatteita.

Mikael Agricolan Uuden testamentin käännöksessä on vaikutteita kaikista hänen lähteenään käyttämistään kielistä, mistä enemmän, mistä vähemmän. Lisäksi tekstien ja niiden kielten välityksellä on tullut aineksia kauempaakin, kuten hepreasta. Suomen kirjakielen aloittanut pyhien ja muiden hengellisten tekstien käännöstyö toi kieleemme siis aineksia monesta suunnasta.

Lähteitä

Heininen, Simo 1992: Mikael Agricolasta vuoden 1642 Raamattuun. – Jussi Nuorteva (toim.), Biblia 350. Suomalainen Raamattu ja Suomen kulttuuri s. 11–19. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Häkkinen, Kaisa 1994: Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia. Juva: WSOY.
Ikola, Osmo 1992: Raamatun vaikutus kirjasuomeen. – Jussi Nuorteva (toim.), Biblia 350. Suomalainen Raamattu ja Suomen kulttuuri s. 51–59. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Itkonen-Kaila, Marja 1997: Mikael Agricolan Uusi testamentti ja sen erikieliset lähtötekstit. Suomi 184. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kalle Järvelä

Kirjoittaja on Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittaja.