Vanhastavien muotojen vaaroista
Artikkeli 2/1993

Paavo Pulkkinen

Vanhastavien muotojen vaaroista

Kielen muuttumisen huomaa helpoimmin sanastosta. Kulttuurin, tekniikan ja kaikenlaisen elämänmenon uudet ilmiöt synnyttävät jatkuvasti uusia sanoja, joiden tieltä vanhaa sanastoa puolestaan painuu vähitellen unohduksiin. Kielen muoto-opillinen järjestelmä ei ole yhtä herkkä muutoksille, mutta aikojen kuluessa siinäkin tapahtuu yhtä ja toista. Tavallisesti muotojärjestelmä kehittyy säännöllisemmäksi ja yksinkertaisemmaksi. Jotkut muodot tai päätevariantit saattavat väistyä kokonaan tai käydä perin harvinaisiksi.

Tarkoitukseni on käsitellä tällä kertaa paria verbitaivutuksen kysymystä, jotka liittyvät nykykielessä harvoin käytettäviin muotoihin. Ensinnä otan puheeksi yksikön 3. persoonan preesensmuodot. Niissä on persoonapäätteenä yleensä vokaalinpidentymä: antaa, tulee, oppii, arvelee, hyväksyy jne. Jos vartalossa jo on pitkä vokaali tai diftongi, pidentymistä ei voi tapahtua, joten sanotaan esimerkiksi saa, syö, vie, makaa, tähtää, ahkeroi, isännöi. Vielä viime vuosisadalla tällaisissakin tapauksissa oli usein näkyvä pääte, kirjoitettiin saapi, viepi, ahkeroipi jne. Eräissä murteissa tällaisia pi-päätteisiä muotoja käytellään nykyäänkin. Kirjailijoista lienee Pentti Haanpää ollut viimeinen, joka ainakin eräissä teoksissaan yleisesti viljeli yksitavuisista verbeistä sellaisia muotoja kuin käypi, lyöpi, suopi; myös tupakoipi.

Normaalia yleiskieltä kyseiset muodot eivät ole aikoihin olleet. Silloin tällöin niitä kuitenkin kuulee ja näkee käytettävän, kaikesta päättäen tyylittelytarkoituksessa. Pari esimerkkiä:

1) Jos onnistuu pitämään naaman peruslukemilla, voipi [vihreää] linjaa pitkin hilata maahan varsin kunnioitettaviakin lasteja.

2) Huhtikuussa syntyy perheeseen vauva, ja voipi olla, että jos se on tyttö, niin nimeksi saattaapi tulla vaikka Ritva.

Jälkimmäisessä näytteessä on siis paitsi voipi myös saattaapi, jossa pi-pääte on lisätty vokaalinpidentymänä ilmenevän päätteen jatkeeksi. Samaan tapaan on menetelty seuraavassa esimerkissä:

3) Täytyypi meidän pienveikkaajien yrittää venyä edes yhteen lisäriviin kuukaudessa, että Veikkaustoimisto selviää palkkapäivistä.

Tällaisia persoonan kahteen kertaan ilmaisevia muotoja tavataan eräissä murteissa, mutta kirjakielessä ne tuntuvat vielä joutavammilta kuin saapi, voipi yms.

Peräti kummallista on, että joskus — onneksi harvoin — on tarjoteltu pi-päätettä imperfektimuodonkin perään. Muuan pakinoitsija kirjoitti:

4) Juhlarahvas saipi juoda härjänverta [= Egri Bikavér ‑punaviiniä] ja syödä muikkuja niin kauan kuin riitti.

Sarjakuvan tekstissä neitokainen lausuu:

5) Se mato veip multa kammankii...

Tällaisia muotoja ei löydy mistään todellisesta kielenkäytöstä. Kielihistoriallisesti pi-pääte palautuu vanhaan preesenstunnukseen, suffiksiin pa, joka esiintyy nykyäänkin sellaisissa partisiipeissa kuin hyvinvoipa, käypä. Imperfektissä pi-päätteellä ei ole mitään tekemistä.

Siirrymme toisenlaisiin harvinaisuuksiin, nimittäin refleksiivisen taivutuksen muotoihin. Niitä on Kalevalassa runsaasti, mutta nykyajan ihmisten suullisesta kielenkäytöstä ne ovat kutakuinkin tarkoin häipyneet. Itämurteiden alueella vanha polvi niitä joskus vielä käyttää. Tavallisimpia ovat sentyyppi-set muodot kuin heitäkse(n) = heittäytyy, heittihe(n) = heittäytyi. Tekemisen kohde on siis sama kuin tekijä. Jos joku ”peseksen”, hän pesee itsensä, tavanomaisesti sanoen peseytyy.

Kun Kalevalassa Väinämöisestä sanotaan ”Itse loihe lausumahan”, on kyseessä monikäyttöisen luoda-verbin muoto. Loihe merkitsee ’rupesi’, mutta muodon kannalta sitä vastaisi tarkemmin ’heittäytyi’ tai ’asettautui’. Aikamuotona se on yhtä selvä imperfekti kuin sanokaamme toi tai joi.

Kalevalan sanontaa ”loihe lausumahan” käytellään välistä nykyäänkin. Toisinaan siitä tosin näkee vääristyneitä muunnelmia:

6) Illan kriittisin: Katsoja, joka loihi lausumaan seuraavaa: – – .

Lehdentoimittaja on tässä ”selventänyt” aikamuotoa vielä toisella i:llä. Samoin on menetellyt seuraavankin virkkeen kirjoittaja:

7) Lilla Teaternin hallituksen puheenjohtaja akateemikko Georg Henrik von Wright loihi synttäreillä toivottamaan Lillanille pitkää ikää ”avantgardistisen ja kokeilevan” taiteen laivueessa.

Korjattunakin sellainen tekokalevalaisuus kuin ”loihe toivottamaan” kuulostaisi väkinäiseltä. Koruton toivotti riittäisi.

Loihe-muodon hämärtymisestä kielivät myös seuraavat tuoreet sanomalehdistä poimitut esimerkit:

8) Kokkonen vähättelee Schönbergiä tai Beriota ja loihe suitsuttamaan Johann Nepomuk Davidia tai Werner Egkiä.

Kun edellinen verbi vähättelee on preesensissä, kirjoittaja tarkoittanee myös loihe-muodon preesensiksi. Oikea refleksiivimuoto olisi luokse(n), mutta lukijoille se olisi tietenkin käsittämätön. Sopisi korvata sanonta ”loihe suitsuttamaan” muodolla suitsuttaa.

9) Pieni tyttö näkee kadulla mustan miehen ja loihee lausumaan: ”Äiti, kato neekeri!”

Tässä tapauksessa kirjoittaja on luullut voivansa muodostaa loihe-muodosta preesensin venyttämallä loppuvokaalin pitkäksi.

Myös kse(n)-loppuisten preesensmuotojen käyttelyssä sattuu erehdyksiä. Aika vähän on harhauduttu seuraavassa tapauksessa:

10) Tulevaisuuskin kuvasteleiksee mustanpuhuvan synkkänä.

Sentapaisia asuja kuin kuvasteleiksee esiintyy jonkin verran murteissa, mutta normaalimpaa olisi sanoa kuvasteleikse(n). Pahemmin on erehdytty seuraavassa lauseessa:

11) Ilkka Hemming lopetteleiksee sateen satuttamaa poliittista sirkusta esittämällä neljä puolueen Pohjois-Hämeen piirin neljästätoista vaaliehdokkaasta.

Tässä ei ole kyse refleksiivitaivutukselle luonteenomaisesta tekemisen kohdistumisesta tekijään. Lauseessa on ilmaistu tekemisen kohde erillisellä sanalla. Pitäisi sanoa: lopettelee sirkusta.

Yhtä lailla virheellinen, joskin muoto-opillisesti oikein rakennettu on seuraavaan pakinapalstan poimintoon sisältyvä refleksiivimuoto:

12) Ystäväni toimittaja J. tallusteleiksen – – monopoliasemassa olevaan alkoholistien varustemyymälään.

Verbi tallustella ei voi saada objektia, joten se ei voi liioin taipua refleksiivisesti. Taas pitäisi muodon tallusteleiksen loppua yksinkertaistaa ja sanoa tallustelee.

Vielä yhdenlainen näyte refleksiivimuotojen aiheuttamista kompastuksista:

13) Kaukainen kavala maailma toki heijasteleiksi esiin, kun äskettäin Bagdadista palannut pankinjohtaja Ulf Sundqvist syventyi keskusteluun Irakin paikallisen suurlähettilään kanssa.

Kirjoittaja on luullut, etta heijasteleikse-muodosta saa imperfektin vaihtamalla viimeisen e:n i:ksi, mutta luulo on väärä. Oikea imperfekti olisi heijastelihe(n). Yksinkertainen heijasteli riittäisi kuitenkin mainiosti.

Kielimiehet ovat viime vuosisadalta lähtien huomanneet, että refleksiivisen taivutuksen muodot aiheuttavat kirjoittajille ylivoimaisia vaikeuksia. Jo August Ahlqvist — joka savolaisena toki hallitsi kyseiset muodot ja itsekin niitä käytteli – katsoi, että ne ovat kirjakielessä tarpeettomia. Saman käsityksen ovat lausuneet julki monet muutkin ohjeiden antajat. Jotakin salaperäistä tenhoa refleksiivisen taivutuksen muotoihin tuntuu yhä liittyvän, koska niitä jatkuvasti julkisessa sanassa viljellään. Kannattaa kuitenkin muistaa, että vahinko tulee helposti viisaallekin, ellei muotoja kotoisen murteensa varassa vankasti hallitse. Parempi on pysytellä niistä erossa kuin käyttää niitä väärin.
Paavo Pulkkinen