Valtioneuvoston kertomus korostaa yksilön kielellisiä oikeuksia
Kielipolitiikkaa 1/2014

Marianne Laaksonen

Valtioneuvoston kertomus korostaa yksilön kielellisiä oikeuksia

Valtioneuvosto antoi viime vuonna eduskunnalle lakisääteisen kertomuksensa kielilainsäädännön soveltamisesta. Siitä selviää muun muassa, miten kielivähemmistöjen oikeudet ovat toteutuneet Suomessa.

Kielilaissa määrätään, että valtioneuvoston on annettava eduskunnalle vaalikausittain kertomus kielilainsäädännön soveltamisesta. Aiemmat kertomukset ovat vuosilta 2006 ja 2009. Kertomuksissa tarkastellaan kielilainsäädännön soveltamisen lisäksi yksilön kielellisten oikeuksien toteutumista ja muita kielioloja. Päähuomio on suomen kansalliskielissä, mutta kertomuksissa käsitellään myös Suomen virallisia vähemmistökieliä eli saamen kieliä, romanikieltä sekä suomalaista ja suomenruotsalaista viittomakieltä.   

Vuoden 2013 kertomuksessa seurataan sitä, miten vuonna 2009 ehdotetut toimenpiteet ovat toteutuneet. Kertomuksessa keskitytään kansalliskielistä erityisesti ruotsiin, koska ruotsinkielisten kielelliset oikeudet toteutuvat edelleen puutteellisesti. Kertomuksessa tarkastellaan myös entistä laajemmin Suomen muiden kieliryhmien eli venäjän-, viron-, karjalan- ja jiddišinkielisten kielioloja Suomessa. Perustuslakivaliokunnan toiveesta kertomuksessa käsitellään myös Suomea sitovia sopimuksia, jotka koskevat kielellisiä oikeuksia.

Suuria linjauksia ja yksityiskohtaista tietoa

Valtioneuvoston kertomuksessa tarkastellaan kielilainsäädännön soveltamista yhteiskunnan eri osa-alueilla: varhaiskasvatuksessa ja koulutuksessa, hallinnossa ja sen uudistuksissa, sosiaali- ja terveydenhuollossa, oikeuslaitoksessa ja poliisissa. Näiden lisäksi tarkastellaan kielioloja yliopistoissa ja kirkossa, joihin sovelletaan kielilain sijasta erityislainsäädäntöä.

Isojen kielipoliittisten ja oikeudellisten linjausten lisäksi kertomuksesta löytää mielenkiintoista ja yksityiskohtaista tietoa Suomen kielioloista. Suomessa on esimerkiksi vain 17 yksikielistä suomenkielistä kuntaa, jossa ei asu äidinkieleltään ruotsinkielisiä. Toisin sanoen kaikissa muissa 285 yksikielisessä suomenkielisessä kunnassa asuu myös ruotsinkielisiä. Kaksikielisessä Paraisten kaupungissa lähes 30 prosenttia ruotsinkielisen päivähoidon lapsista on lähtöisin yksikielisistä suomenkielisistä perheistä.

Kaksikielisyys toteutuu kertomuksen mukaan vaihtelevasti poliisissa ja oikeuslaitoksessa, joissa henkilöllä on lain mukaan oikeus käyttää omaa kieltään, joko suomea tai ruotsia. Tuomioistuimessa tätä oikeutta ei poista tai vähennä se, että asianomainen osaa oman kielensä lisäksi toista kansalliskieltä. Siitä huolimatta oikeuslaitoksessa ei aina pidetä lähtökohtana asianosaisen kielellisiä oikeuksia, vaan esimerkiksi asiamiehen tai tuomarin kielitaitoa. Käsittelykieli voi myös määräytyä tuomiopiirin enemmistön kielen mukaan. Tilannetta korjattiin vuonna 2010 voimaan tulleen käräjäoikeusverkoston uudistuksessa niin sanotulla käänteisellä kielitaitovaatimuksella: kaksikielisissä käräjäoikeuksissa on oltava riittävä määrä sellaisia käräjätuomarin virkoja, joissa kielitaitovaatimuksena on tuomiopiirin vähemmistön kielen erinomaiset ja enemmistön kielen tyydyttävät taidot.

Kaksikielisyyden tulee toteutua myös vaaratiedotteessa. Vaaratiedotteesta annettu laki tuli voimaan kesäkuun 2013 alussa. Vaaratiedotteet tulee välittää molemmilla kansalliskielillä sekä tietyissä tapauksissa myös saamen kielellä ja muilla kielillä. Lailla on tarkoitus edistää kielellisten oikeuksien toteutumista ja väestön turvallisuutta.

Muitakin kieliä kuin Suomen kansallis- ja vähemmistökieliä on joissain tapauksissa oikeus käyttää: esimerkiksi kunnan tai sairaanhoitopiirin kuntayhtymän terveydenhuoltopalveluissa asioivat Pohjoismaiden kansalaiset voivat käyttää omaa kieltään eli suomea, islantia, norjaa, ruotsia tai tanskaa. Oikeusministeriössäkin käytetään yli 20:tä kieltä, kun tiedotetaan vaaleista.   

Vähemmistöjen kieliolot Suomessa

Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä, inarinsaamea, koltansaamea ja pohjoissaamea. Viittomakieliä on kaksi: suomalainen ja suomenruotsalainen viittomakieli. Romanikieli on uhanalainen, ja romanit käyttävätkin asiointikielenään pääasiassa suomea tai ruotsia. Venäjänkielisten osuus Suomen kaikista vieraskielisistä on noin 24 prosenttia, ja he muodostavat Suomen suurimman maahanmuuttajaryhmän. Virolaiset ovat usein työperäisiä maahanmuuttajia, ja heidän suomen kielen taitonsa on yleisesti luultua heikompi. Valtaosa Suomen jiddišinkielisistä henkilöistä puhuu pääkielenään ruotsia. Karjalan kieltä puhutaan sekä Venäjän että Suomen alueella. Karjala on Suomessa kotoperäinen kieli, jota on puhuttu yhtä kauan kuin suomea.

Saamelaisten kielelliset oikeudet on turvattu lailla: perustuslaissa säädetään saamelaisten perusoikeudesta ylläpitää kieltä ja kulttuuria ja saamen kielilaissa saamelaisten oikeudesta käyttää omaa kieltään tuomioistuimessa ja muussa viranomaisessa sekä julkisen vallan velvollisuuksista edistää saamelaisten kielellisiä oikeuksia. Tällä hetkellä viittomakieltä ja romanikieltä koskevia säännöksiä on eri hallinnonaloja koskevassa erityislainsäädännössä. Sekä viittomakieliset että romanit kokevat, että erityiselle kielilaille olisi tarvetta. Karjalan kieli sisällytettiin vuonna 2009 alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskevan eurooppalaisen peruskirjan soveltamisalaan. Karjalan kieli mainitaan asetuksessa ei-alueellisena kielenä. Vuodesta 2011 lähtien karjalan kielen on voinut merkitä äidinkielekseen väestötietojärjestelmään.

Karjalan kielen asemaan vaikuttaa tulevaisuudessa vuonna 2012 Pohjois-Karjalan Maakuntaliiton kanssa solmittu sopimus karjalaisten kotiseutualueesta. Saamelaistenkin kielelliset oikeudet keskittyvät saamelaisten kotiseutualueelle, johon kuuluvat Enontekiön, Utsjoen ja Inarin kunnat ja osa Sodankylän kunnasta. Yli puolet saamelaisista asuu kuitenkin kotiseutualueen ulkopuolella. Kotiseutualueen ulkopuolella saamenkielisiä palveluja tarjoavat yhdistykset, ja kieltä on elvytetty muun muassa kielipesien avulla, kuten romanikieltäkin. Karjalaistenkin kotiseutualueen toimintaan verkostoidaan maan muut karjalaiskeskukset.

Kielivähemmistöt kamppailevat Suomessa kukin sekä omanlaistensa että yhteisten ongelmien kanssa. Kertomuksen mukaan esimerkiksi tulkkauksen saaminen omalle äidinkielelle on osoittautunut ongelmalliseksi kaikille vähemmistöille. Tärkeintä vähemmistökielten elpymisessä ja niiden kielellisten oikeuksien toteutumisessa on se, että vähemmistökielten puhujat itse arvostavat kieltään ja vaativat kielellisten oikeuksiensa toteuttamista. Viranomaisen pitää kuitenkin olla aloitteellinen oikeuksista tiedottamisessa ja niiden toteuttamisessa.

 

Kirjoittaja työskentelee Kielitoimistossa virkakielen huoltajana ja kielipolitiikan koordinaattorina.

 

Lähde:  Valtioneuvoston kertomus kielilainsäädännön soveltamisesta 2013. Oikeusministeriö.   

Marianne Laaksonen