Suomen kielen kohteliaisuuden ilmaisumuodot lisääntyvät kovaa vauhtia. Perässä pysyminen ei ole helppoa.

Radiotoimittaja oli kutsunut ohjelmaansa kaksi asiantuntijaa. Toimittaja toivotti vieraansa tervetulleiksi, vieraat kiittivät ja toinen lisäsi: ”On kiva olla täällä.” Tässä kohtaa toimittajan pokka petti. Häneltä pääsi röhönauru, ja hän loihe lausumaan jotain sentapaista, että sehän on hauska kuulla, että täällä niin kivaa on. Seurasi pieni hämmentynyt hiljaisuus.

Radiokuuntelijana tulkitsin asian niin, että keskustelukulttuurit eivät hetkellisesti kohdanneet. Toimittaja otti ilmeisesti kivanolonilmoituksen aivan kirjaimellisesti ja nauroi sille, koska hän tietää, ettei studiossa olo lähtökohtaisesti mitenkään kivaa ole haastateltaville. Kaikki on vähän outoa, pitää yrittää puhua mikrofoniin selvästi ja olla silti luonteva. Jännittääkin.

Toimittajan vieraalle taas kyse oli vakiintumassa olevasta fraasista. Erilaisissa julkisissa esiintymisissä on tullut tavaksi, että vieraan tai asiantuntijan roolissa esiintyvät eivät tyydy pelkästään kiittämään tervetulotoivotuksesta, vaan – suuren maailman esikuvien mukaisesti – lausuvat jotain kohteliasta isännän suuntaan. Aika yleistä on ilmaista tyytyväisyytensä siihen, että on päässyt esiintymään tähän tärkeään tilaisuuteen. Tällä ikään kuin vahvistetaan isännän auktoriteettia: tämän armosta ja viisaudesta johtuu, että kyseinen henkilö tässä nyt saa puheenvuoron. Juuri tästä radio-ohjelmankin vieraan ilmaisussa oli kyse.

Ehkäpä vieraan lausuma kohteliaisuus tässä tapauksessa oli ylitsevuotavainen, koska se ei tuntunut menevän perille. Kannattanee olla varovainen tämän vielä vakiintumattoman kohteliaisuuskäytänteen esiintuonnissa. Pelkkä kiitos kutsusta on ainakin varma, sitä ei voi ymmärtää väärin.