Vaalimisesta vuorovaikutukseen
Artikkeli 3/2015

Maija Saviniemi

Vaalimisesta vuorovaikutukseen

Tiedotusvälineiden kieli ja toimittajien asennoituminen kieleen vaikuttavat merkittävästi koko kansan näkemyksiin kielestä, mutta miten viestinten työntekijät suhtautuvat yleiskieleen ja kielenhuoltoon?

Keräsin median toimitushenkilökunnan kielenhuoltoasenteita koskevan tutkimukseni aineiston vuosina 2002 ja 2004 sähköpostikyselyn avulla paikallislehtien, muiden suomenkielisten sanomalehtien sekä Yleisradio Oy:n uutis- ja ajankohtaistoimitusten työntekijöiltä. Vastauslomakkeita palautettiin yhteensä 232. Suurin osa vastaajista on ammatiltaan päätoimittajia tai toimittajia.

Kielenhuoltoa vai oikeakielisyyttä?

Kielitoimiston sanakirjan mukaan kielenhuolto on ’kielen järjestelmän ja kielenkäytön ohjailua suosituksin’. En kuitenkaan antanut kyselylomakkeessa kielenhuollolle valmista määritelmää, sillä halusin nähdä, millaisia käsityksiä vastaajillani spontaanisti on siitä. Yksittäistapauksessa vastaaja näkee kielenhuollon jopa jonkinlaisena paikkana, johon viitataan sanalla siellä. Toisaalta vaikka en sanallakaan maininnut oikeakielisyyttä, se nousi vastauksissa toisinaan puheeksi.

Toimituksissa mietityttävät varsinaisten kielenhuolto-ongelmien lisäksi esimerkiksi erilaiset asennekysymykset. Olen verrannut kielenhuollon kysymyksiä Matti Räsäsen Kielikellon numerossa 3/2001 tekemään koosteeseen Kielitoimiston puhelinneuvonnan kielikysymyksistä (ks. Lue myös). Vertailu osoittaa, että samat ongelmat mietityttivät 2000-luvun alkuvuosina niin toimittajia kuin kielenkäyttäjiä yleensä. Yleisimmin askarrutti yhdyssanojen oikeinkirjoitus tai pilkunkäyttö.

Keskeisiä kielenhuollon apuvälineitä tuolloin olivat valmiiksi annetuista vaihtoehdoista tekstinkäsittelyohjelman oikolukuohjelma, Kotuksen kielineuvonta ja Terho Itkosen klassikkoteos Kieliopas. Vaikka oikolukuohjelman puutteet tiedostettiin, se oli ylivoimaisesti useimmin käytetty apuneuvo paikallislehdissä ja muissa sanomalehdissä. Yleisradiossa sen ohi nousiKotuksen kielineuvonta. Valmiiden vastausvaihtoehtojen lisäksi kielenhuollon apuneuvoista mainittiin esimerkiksi Kielikello sekä kaverikysely tai kollegaraati. Lisäksi lähdeteoksista useimmin käytössä olivat Nykysuomen sanakirja, Kielenhuollon käsikirja sekä Suomen kielen perussanakirja.

Aineistonkeruuni jälkeen on kuitenkin saatu käyttöön monia uusia kielenhuollon apuvälineitä, mm. Kielitoimistonsanakirjan verkkoversio sekä Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas ja ohjepankki.

Oikolukijat alkoivat tutkimukseni perusteella olla toimituksissa väistyvä ammattikunta, mutta sittemmin on muodostunut vaihtoehtoisia tapoja järjestää asia. Esimerkiksi Helsingin Sanomiin on viime aikoina saatu pysyviä editoijia muokkaamaan toimituksen tekstejä (Ville Eloranta: Editoiva toimittaja on laadunvalvoja, ks. Lue myös).

Vaalimisesta laatuun ja vuorovaikutukseen

On syytä olettaa, että tutkimukseeni ovat valikoituneet juuri kielenhuollosta kiinnostuneet, sillä lähes 97 prosenttia vastaajista pitää kielenhuoltoa joko erittäin tai melko tärkeänä.

Vastaajien kielestä puhumisen tavat eli diskurssit kertovat heidän kielenhuoltoasenteistaan. Laadusta puhumisen osuus on peräti noin 40 prosenttia kaikista kielikeskusteluista. Laadun lisäksi puhutaan esimerkiksi hyvästä ja huonosta kielestä tai virheellisyydestä ja virheettömyydestä. Esiin voi nousta myös viestimen imago, levikki tai tasokkuus. Myös uskottavuudesta ja työntekijöiden ammattitaidosta puhuminen liittyvät laadusta puhumiseen. Toiseksi useimmin kielen yhteydessä on esillä vuorovaikutus: ”Hyvä kieli arvostaa lukijoita, virheellinen aliarvioi – –.”

Vastuudiskurssissa otetaan kantaa toimitushenkilökunnan rooliin tai kielen tulevaisuuteen. Tähän liittyvissä teksteissä esiin nousee esimerkkinä tai mallina oleminen tai vastuu, tehtävä ja velvollisuus. Tekstit voivat tuoda esiin näkökulmia, jotka liittyvät kielen säilyttämiseen, muutokseen tai ylläpitoon. Myös kielen raiskaaminen, rapistuminen tai rappeutuminen voi nousta esiin.

Yleisen kielenohjailun asenteenmuutos oikeakielisyydestä kielenhuoltoon näkyy aineistossani siten, että kielen vaalimisesta ei puhuta yhtä usein kuin kielestä työkaluna, joskin vaaliminen korostuu paikallislehtien henkilökunnan vastauksissa. Vaalimisdiskurssi korostaa kielen vaalimista ja kielen viljelyä. Lisäksi vaaliminen koetaan liki poikkeuksetta velvoittavaksi asiaksi: tehtäväksi, perustehtäväksi, perusasiaksi tai velvollisuudeksi (”Paikallislehden tehtävä on mielestäni vaalia suomen kielen taitoa ja kielen monipuolisuutta”).

Vuorovaikutusajattelu on nähtävissä myös suomen kielen lautakunnan 1990- ja 2000-luvulla antamissa kielenhuoltosuosituksissa. Vuosina 2000–2009 lautakunnan puheenjohtajana toiminut Harri Mantila on kirjoittanut kielenhuollon periaatteista esimerkiksi Kielikellon numerossa 2/2005 (ks. Lue myös). Periaatteita käsitellään laajasti myös Taru Kolehmaisen vuonna 2014 ilmestyneessä, nyt sähköisestikin julkaistussa teoksessaan ”Kielenhuollon juurilla. Suomen kielen ohjailun historiaa”.

Maija Saviniemen väitöskirja ”On noloa, jos ammattilaiset tekevät tökeröitä kielioppivirheitä. Toimitushenkilökunnan kielenhuoltotiedot, ‑käytännöt ja ‑diskurssit” tarkastettiin Oulun yliopistossa 25.4.2015.  Tutkimus on osa Oulun yliopiston suomen kielen oppiaineen Tietoisuus, kieli ja identiteetti ‑hanketta, jossa selvitetään suomalaisten suhtautumista suo­men kieleen. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-0777-3.

Maija Saviniemi
Kirjoittaja työskentelee Oulun yliopistossa suomen kielen yliopistonlehtorina.