Kieli, etenkin sen sanasto, muuttuu jatkuvasti. Uudet asiat ja ilmiöt tuovat mukanaan uusia sanoja, uudissanoja. Millaisia nämä sanat ovat? Kuka niitä keksii, ja mitä ne kertovat elinympäristöstämme?
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tutkijan Riitta Erosen teos Uudissanat rötösherrasta salarakkaaseen vastaa näihin kysymyksiin. Hän tarkastelee kaikkia Mitä Missä Milloin vuosikirjoissa 1982–2007 ”vuoden sanoina” esiteltyjä uusia sanoja ja termejä.
Uudissanoja, niiden käyttöyhteyksiä ja taustoja ei esitellä irrallisina luetteloina vaan asiakokonaisuuksien osina. ”Katastrofisanojen” luvusta nähdään, kuinka maailmantapahtumat nostavat julkisuuteen, uutisiin ja siten yleiseen käyttöön termejä, jotka aiemmin ovat olleet vain erikoisalan sanastoa. Esimerkiksi termi tsunami ei ollut laajassa käytössä ennen vuotta 2004. Kun luonnonmullistus rikkoi joulurauhan Tyynenmeren rannoilla, levisi tsunami erikoisalaltaan muuhunkin kielenkäyttöön.
Sanojen erilaiset muodostustavat esitellään omina lukuinaan. Uudet sanat voivat perustua esimerkiksi lyhentämiseen, kuten luomu (luonnonmukainen). Niin erityyliset sanat kuin Alzheimerin tauti ja väyrystely ovat molemmat erisnimilähtöisiä. Perinteisiä uudissanojen muodostuskeinoja ovat muun muassa lainaaminen, johon perustuvat citykarhu ja liisaus, ja johtaminen, jolla on saatu mm. sanat askellin ja kännykkä. Uudissanoja voi syntyä myös merkityksen muuttuessa, esimerkkeinä verkko ja mäyräkoira; uudissanoina ne viittaavat tietoverkkoon ja olutpullopakkaukseen.
Kirjoittaja mainitsee uudissanojen kehittäjiksi perinteisten 1800-luvun sanaseppojen lisäksi muun muassa nykyajan toimittajat, kääntäjät, tutkijat ja viranomaiset. Poliitikot luovat monesti uusia sanoja: esimerkiksi Mauno Koivistolta on peräisin sopuli (1985) ja Osmo Soininvaaralta tilapäistö (2006), joka tarkoittaa pätkätyöläisiä. Rötösherra sen sijaan on Veikko Vennamon ja hänen puolisonsa Sirkka Vennamon luomus. Uuden sanan käyttö voi olla alun perin tuntemattomankin henkilön aikaansaannosta. Esimerkiksi vuonna 2004 suomalaiset tutustuivat uuteen ilmaisuun, kun Marika Fingerroos ilmoitti iltapäivälehdissä olevansa tunnetun kyläkauppiaan salarakas.
Vakiintuneiden sanojen taannoiset vastine-ehdotukset ovat teoksessa mielenkiintoista, toisinaan hauskaakin, luettavaa. Kielikellon vuonna 1995 järjestämässä kilpailussa etsittiin vastinetta sanalle lobbaus. Ehdotukset käytäväpolitikointi, aulailu tai lipeily eivät kuitenkaan osoittautuneet elinkelpoisiksi, ei liioin voittajaksi valittu suhteilu, vaan lobbaus ja lobbaajat elävät kielessä edelleen.
Uudissana määritellään tietoisesti luoduksi tai hiljattain kieleen tulleeksi sanaksi. Monet uudet sanat ovat kuitenkin tilapäisiä, hetkellisen ilmaisutarpeen tai muotioikun synnyttämiä päiväperhoja. Aika näyttää, miten käy esimerkiksi salarakkaan. Kielitoimiston sanakirjasta (2006) sitä ei vielä löytynyt.
Uudissanat rötösherrasta salarakkaaseen soveltuu luettavaksi kaikille kielestä kiinnostuneille. Tarkastelemalla vuosien 1982–2007 sanoja lukija pääsee myös kurkistamaan lähimenneisyyteen ja kauemmaksikin. Sanat eivät ole vain irrallisia kielellisiä tuotoksia. Ne kertovat ajasta, jossa elämme ja jossa olemme eläneet.
Kirjoittaja työskenteli Kielitoimistossa kesällä 2007.
Riitta Eronen: Uudissanat rötösherrasta salarakkaaseen. Otava 2007