Ulkomaisten rakennusten nimet suomenkielisessä tekstissä
Artikkeli 4/1994

Saara Welin

Ulkomaisten rakennusten nimet suomenkielisessä tekstissä

Kun pitäisi kirjoittaa ulkomaisten rakennusten nimiä, vastaan voi tulla ongelmia, joita ei ole käsitelty koulussa eikä kielioppaissa. Onko parempi käyttää vaikkapa Pariisin kuuluisista rakennusnähtävyyksistä niiden ranskankielistä nimeä, esimerkiksi Palais de l’Elysée, Tour Eiffel, L’Arc de Triomphe, kuin suomenkielisiä vastineita? Entä Musée de la Marine, Institut de France? Pitäisikö tällaiset nimet suomentaa mahdollisuuksien mukaan kokonaan tai joltain osaltaan?

Tämän tarkastelun näkökulma on asiatekstin kirjoittajan ja suomentajan. Kaunokirjallisuudessa esiintyviä erisnimiä ei ole tarkoitus käsitellä; niissä on aivan omia ongelmiaan, jotka kuuluvat käännöstieteen alaan. Ulkopuolelle jäävät myös kaupunkiympäristöön olennaisina kuuluvat kuvapatsaat ja muistomerkit. Niiden nimien käytön ongelmat liittyvät läheisemmin muiden taideteosten nimiin kuin paikannimiin, joihin rakennusten nimet rinnastuvat.

Kaupunkinähtävyyksien nimistä käsitellään tässä yhtäältä pelkkiä rakennuksien, kuten kirkkojen, linnojen, palatsien ja tornien, nimiä sekä toisaalta museoiden, teattereiden, oopperatalojen ja gallerioiden nimiä, joilla on kaksi tarkoitetta: rakennuksen ja siinä toimivan kulttuurilaitoksen.

Pääongelma ulkomaiden rakennusten nimien kirjoittamisessa on se, milloin suomenkielinen nimi on tarpeen. Silloin, kun se havaitaan tarpeelliseksi, nousee esiin muutamia erityisongelmia: Kuinka paljon nimeä voidaan suomentaa, riittääkö tarkoituksenmukainen osakäännös vai pitäisikö pyrkiä mahdollisimman sanatarkkaan ja fennistiseen suomalaiseen asuun? Onko suomennos erisnimi vai asiaa valaiseva selite? Millaista muotoa ja kirjoitusasua suomessa tulisi käyttää esimerkiksi Pariisin kirkon nimestä La Madeleine: ranskalaista nimeä sellaisenaan, muotoa Madeleine-kirkko tai Madeleinenkirkko vai peräti Magdalenankirkko? Entä White House, Valkoinen talo vai Valkoinentalo?

Alkuperäiskieltä vai suomea?

Perusperiaatteisiin kuuluu, että erisnimiä ei käännetä, vaan ne siirtyvät sellaisenaan kielestä toiseen. Erisnimen olennaisin piirrehän on se, että se yksilöi kohteensa. Sen tosiasian, että rakennuksenkin nimi muodostuu alun perin jonkin kielen aineksista, ei siis pitäisi vaikuttaa, kun nimeä käytetään toisenkielisessä tekstissä. Toisinaan tuntuu silti luontevalta suomentaa vieraskielinen nimi jollakin tavoin ymmärrettävämmäksi tai mukauttaa se suomenkieliseen tekstiin paremmin sopivaksi. On myös joukko rakennuksennimiä, jotka sisältävät niin olennaista informaatiota, että lukijan on tarpeen tulla se tuntemaan. Erisnimiksi on yleisesti katsottu myös ne ulkomaisten kaupunkikohteiden nimet, jotka esitetään suomenkielisinä, esimerkiksi Riemukaari, Kapusiinikirkko, Karoliininen sairaala, Alabasterimoskeija. – Jos pidetään tiukasti kiinni siitä periaatteesta, että erisnimeä ei voi kääntää, niin näissä tapauksissa pitäisi ajatella, että kyseessä ei olekaan alkuperäisen nimen suomentaminen vaan sen vaihtaminen suomenkieliseen nimeen tai paikan nimeäminen suomalaisella nimellä. Seuraavassa kuitenkin käytän sekä vaihtamisesta että nimeämisestä myös ilmausta suomentaminen.

Silloin kun samassa tekstissä esitetään paljon vieraskielisiä kaupunkikohteiden nimiä, on harkittava, mikä linja valitaan: pyritäänkö pysyttelemään alkuperäisissä nimissä vai ryhdytäänkö käyttämään koko- tai osasuomennoksia. Linjan valintaan on olemassa kaksi näkökulmaa: nimen alkuperäisen asun säilyttämisen ja sen tunnistamisen tarve sekä toisaalta nimen ” merkityksen” eli siihen sisältyvän informaation ja nimeämisidean välittämisen tarve.

Vierasnimien esittämisen linjan valinnassa on otettava huolellisesti huomioon laadittavan tekstin tyyppi ja käyttötilanne sekä lukijan tarpeet. Käytännössä myös nimien alkukieli vaikuttaa joskua siihen, tunteeko kirjoittaja suomentamisen tarpeelliseksi.

Käyttöyhteys vaikuttaa

Ongelmallisia ulkomaisten rakennusten nimiä saattaa esiintyä kovin eriluonteisissa teksteissä: kaunokirjallisissa ja tieteellisissä teoksissa, aikakauslehdissä jne. Nimien kielen valintaan vaikuttaa sekin, onko kyseessä itsenäinen teksti vai laajemman teoksen artikkeli, jota määräävät ehkä jotkin yhteiset vaatimukset. Esimerkiksi kaupungin turistikartan nimiluetteloita laadittaessa on mahdollista valita eri linja kuin historialliseen romaaniin tai tietosanakirjaan.

Matkatoimisto voi pyrkiä esitteessään kyllä houkuttelevaan ja värikkääseen kuvailuun, johon sopii myös paikannimien merkityksen avaaminen suomalaislukijalle, mutta mitä konkreettisempaan tarpeeseen tekstiä laaditaan, sitä hyödyllisempää on, että siinä esiintyvät rakennusten nimet ovat alkuperäisessä kieliasussaan. Silloin ne ovat tunnistettavissa omassa fyysisessä ympäristössään. Matkaoppaiden ja matkailukarttojen laadinnassa tämä tilanne on konkreettisimmillaan. Kreikkalaisia on moitittu tavasta käyttää oman maansa matkailuinformaatiossa, oppaissa ja esitteissä esimerkiksi Ateenan nähtävyyksistä englanniksi käännettyjä nimiä, joiden avulla turisti ei kuitenkaan tule toimeen, koska itse paikalla nimet tietysti ovat kreikankielisiä. Maailmalla ei ole myöskään suomenkielisiä opasteita suomalaisturisteja varten.

Vastaanottajien erilaiset informaatiotarpeet on otettava huomioon. Jos haluaa, että suomenkielisille peruskoululaisille välittyy asiallinen, tarkka käsitys esimerkiksi Amsterdamin rakennuksesta, jonka nimi on Stedelijk Museum, on parasta paljastaa nimen lisäksi, että kyseessä on kaupungin taidemuseo. Asiantuntijat tuntevat talon sen hollanninkielisellä nimellä, kuten muutkin taidemuseot niiden alkukielisillä nimillä.

Traditio vaikuttaa

Yksittäisen nimen suomentamistarpeeseen vaikuttaa lisäksi nimen rakenne, se onko kyseessä yhdistämätön, yksisanainen erisnimi, esimerkiksi Notre-Dame vai henkilön- tai paikannimen sisältävä yhdysnimi, kuten Buckingham Palace. Oman ratkaisunsa vaatii sellainen rakennuksen nimi, jonka perusosa sisältää tärkeätä tietoa rakennuksen tehtävästä ja toiminnasta, esimerkiksi Institut für Kernforschung.

Rakennetun kaupunkimiljöön nimet ovat niin erilaisia, että saattaa tuntua mahdottomalta noudattaa valittua linjaa, joko alkuperäisiä nimiä tai suomalaisia. Linjakkuuteen pyrkivän on mahdotonta olla piittaamatta siitä, että toisilla vanhoilla, tunnetuilla paikoilla on nimensä suomalaisille tutussa muodossa, vaikka saman kaupungin tai saman aihepiirin toisilla nimillä ei ole. Traditio vaatii joskus suomennetun nimiasun käyttämistä. Harva luultavasti tunnistaisi tuttuja pariisilaisia nimiä Riemukaari ja Tuntemattoman sotilaan hauta tai Pisan kaltevaa tornia niiden alkukielisistä nimistä. Euroopan vanhojen pääkaupunkien monilla rakennuksilla on samanlainen traditionaalinen suomenkielinen nimi: Pietarin Talvipalatsi, Kesäpalatsi, Marmoripalatsi, Ylösnousemuskirkko.

Nimien kääntäminen kielestä toiseen, esimerkiksi tornien ja porttien nimien, on ollut traditio, eikä vain Suomessa. Se on ollut yleinen tapa varsinkin vanhemmassa kirjallisuudessa erikielisistä raamatunkäännöksistä alkaen. Myös matkailualalle on omaksuttu traditionaalinen tapa kääntää kohteiden nimet turistien omalle kielelle: Sininenmoskeija, Alabasterimoskeija.

Alkuperäinen asu usein paras

Nykyisin ei enää ole tapana eikä tarpeen suomentaa yleensäkään ulkomaiden paikannimiä niin runsaasti kuin sata vuotta sitten. Alkukielisten nimien suuntaan käytäntöä ohjaavat yleinen kansainvälistyminen, pyrkimys yhdenmukaisuuteen ulkomaisten karttojen kanssa, tyylikysymykset, johdonmukaisuus, parantunut kielitaito jne.

Sama linja on syytä pyrkiä omaksumaan ulkomaisten rakennusten nimiin, kun niitä joutuu suomen kielessä käyttämään: selvintä on pyrkiä pitäytymään nimen alkuperäisessä asussa.

Suomalainen vastine ei tietysti tule edes kyseeseen yksisanaisissa nimissä kuten Parthenon (rauniotemppeli), Spasskaja (torni), Terem (palatsi). Myöskään sellaisia nimiä kuin moskovalaisten hotellien nimet Rossija, Družba ja Mir ei ole syytä suomentaa, vaikka niille helposti löytyisi sanakirjan mukaiset suomalaiset vastineet.

Tarpeetonta taas on suomentaa tai suomalaistaa sellaisia rakennusten ja laitosten nimiä, joihin sisältyvä informaatio ei selvene muodon vaihtamisesta suomalaiseen, esimerkiksi Moderna museet tai Serafimerlasarettet. Joillakin tämäntapaisilla naapurimaiden nimillä on vakiintunut suomennosnimi, esimerkiksi Karoliininen sairaala, eikä niitä ole syytä vieroksua.

Rakennusten nimiin sisältyviä tuttuja kansainvälisiä sanoja, sellaisia kuin kirkon, museon, teatterin tai oopperan erikielisiä vastineita, ei ainakaan yleensä ole välttämätöntä kääntää. Ratkaisu riippuu siitä, kuinka paljon kirjoittaja tai toimittaja voi luottaa lukijain kielitaitoon tai yleissivistykseen ja kuinka tarkoin voi etukäteen ottaa huomioon jokaisen lukijan ymmärtämisen tarpeet. – Naapurimaiden nimet Moderna museet, Historiska museet, Dramatiska teatern ja Oscarsteatern voitaneen yleensä jättää suomentamatta. Samoin Victoria and Albert Museum, Palazzo Venezia ja Marienkirche.

Astetta ongelmallisempia ovat harvinaiset lainasanat, joita rakennusten kansainvälisessä nimistössä vilahtelee: amiraliteetti, arsenaali, pinakoteekki, maneesi, observatorio, basilika, bastioni. Kohderyhmästä ja käyttötarkoituksesta riippuu, voiko kirjoittaja käyttää nimiä aivan alkukielisinä vai käyttääkö noita suomalaistettuja muotoja vai tarvitaanko vielä tarkempia selityksiä: meriministeriö, asevarasto, maalauskokoelma, ratsastushalli, tähtitorni, kirkko, linnake.

Rakennusta, rakennelmaa ynnä muuta merkitsevä, nimeen sisältyvä sana voidaan suomentaa, jos se on todella tarpeen, mutta silloin täytyy olla kysymys todella asiasisällön suomentamisesta eikä vieraskielisen nimen vaihtamisesta suomenkieliseen.

Nimen taivuttaminen

Tavallisessa juoksevassa tekstissä nimien taivuttaminen tuntuu luontuvan paremmin, jos termiosa on suomenkielinen.

Vähiten vaikeuksia on tunnetun paikan- tai henkilönnimen sisältävien nimien taivuttamisessa: Louvren taidemuseoon, Saint Paulin katedraalissa, Santa Marian kirkkoa. Alkukielisten nimiasujen suomalaisten taivutusmuotojen tuottamisessa on hiukan enemmän vaivaa, ja tulos on kieltämättä kömpelöhkö esimerkiksi ranskalaisissa nimissä, joissa suomen taivutuspäätteen saa rakennuksen erisnimiosa eikä rakennusta tai laitosta tarkoittava sana, esimerkiksi ”ryhmä tutustuu Pariisissa Musée Carnavalet’hen”, vrt. Carnavalet’n museoon.

Tekstissä voidaan siis – jos on tarvis – esittää rakennusta merkitsevän sanan osalta suomennettuina esimerkiksi sijainnin perusteella nimetyt, kuten Towerin linna, Brandenburgin portti, Pisan kalteva torni, Kungsholmenin kirkko, ja henkilön muistonimen saaneet, kuten Aadolf Fredrikin kirkko, Klaran kirkko, Wrangelin palatsi.

Lähdekielen tuttuus vaikuttaa

Jonkin verran suomentamisen tai selittämisen tarve tuntuu riippuvan myös lähdekielestä, siis siitä kuinka tuttua tai vierasta on sen maan kieli, jonka kaupunkinähtävyyksistä kerrotaan. Vähiten todellista suomalaisen nimen tarvetta on meille esimerkiksi Tukholman nimissä. Kieli on useille tuttu, samoin nähtävyydet, jotka tunnetaan ruotsinkielisilläkin nimillään. Niiden suomalaisia vastineita emme juuri tarvitse.

Toisessa asemassa ovat vaikkapa venäjän- tai kreikankieliset kaupunkimiljöön nimet, jotka on kirjoitettua tekstiä varten ensin translitteroitava, jos ne esitetään alkukielisinä. Koska siirrekirjainnus on työlästä ja vaatii erikoisosaamista, on helpompaakin käyttää suomennettuja nimiä, milloin siihen ei ole nimenomaista estettä.

Alkukielisen nimen kirjoittamisen vaikeus on varmaan yhtenä syynä siihen, että esimerkiksi useista Moskovan rakennusten nimistä käytetään vielä nykyisin suomenkielisessä tekstissä sellaisia vaihtelevia asuja kuin Asehuone tai Varushuone (= nykyinen koristetaiteen museo), Marian taivaaseenottamisen kirkko tai Marian taivaaseenastumisen kirkko = Uspenskin tuomiokirkko, Arkkienkelien kirkko tai Arkkienkelin kirkko, Pieni teatteri (vaikka tavallisesti Bolšoi-teatteri; bolšoi ’suuri’).

Sama nimien translitteroinnin vaikeus koskee Kreikankin nähtävyyksiä. Suomalaisten nimien avulla vain on turistina vaikea suunnistaa niin Moskovassa kuin Ateenassakin. Systemaattinen kaupunkinimistön suomentaminen vaikuttaa kieltämättä nykyisin myös vähän vanhanaikaiselta.

Rakennuksen käyttötarkoitus

Poikkeaminen alkukielisen nimiasun yksinomaisesta käytöstä on todella tarpeen sellaisissa tapauksissa, joissa nimi sisältää hyödyllisen tiedon rakennuksen tehtävästä ja toiminnasta, sen käyttötarkoituksesta. Suurissa kaupungeissa niitä ovat nykyinen parlamentti ja muut hallintorakennukset, raatihuoneet, kaupungintalot, kulttuurikeskukset, taidemuseot, akatemiat, kirjastot, konserttitalot sekä kuorot ja orkesterit, joilla on vakinainen toimitalo. Näille on ominaista, että sama nimi edustaa yleensä sekä talossa toimivaa laitosta että itse rakennusta.

Esimerkiksi museon toimiala tai alue (kansatieteen, tekniikan, taideteollisuuden; Itä-Aasian, Afrikan kulttuurin) on sellaista olennaisen tärkeää tietoa, jonka museon nimi kertoo ja jonka pitää välittyä myös erikielisille ihmisille. Itse paikalla on kuitenkin tarpeen tuntea myös rakennuksen ja laitoksen maankielinen nimi, siis sen varsinainen erisnimi.

Laitoksen toimialaa ei tarvitse esittää erisnimenä, vaan sitä selittävä suomennos voidaan hyvin kirjoittaa pienellä alkukirjaimella, kun sitä käytetään alkukielisen varsinaisen nimen yhteydessä. Tietoteoksissa on viime aikoina onnistuneesti käytetty sentapaisia rinnakkaisilmauksia kuin ”Galleria Nazionale d’arte moderna, sisältää italialaista maalaus- ja kuvanveistotaidetta 1800- ja 1900-luvulta” ja ”École Militaire, sotakorkeakoulu”.

Rakennusten suomalaisten nimiasujen ongelmia

Kirjoittajalle entuudestaan tuntemattoman rakennuksen nimen suomenkielisen vastineen luominen vaatii erityisen hyvää lähtökielen ja paikallisen kulttuurin ja historian tuntemusta, muuten voi käydä nolosti. Ellei kääntäjällä ole hyvää yleissivistystä ja asiantuntemusta, saattavat yksinkertaisiltakin näyttävät nimet aiheuttaa kömmähdyksiä. Kirjoittaja, joka ei ole perillä nimen alkukielestä, voi kirjoittaa ”Duomon kirkosta” tai ”Rijksin museosta”, ikään kuin Duomo ja Rijk olisivat erisnimiä, vaikka italian il duomo tarkoittaa tuomiokirkkoa ja Amsterdamin Rijks Museum on yksinkertaisesti valtion museo.

Suomenkielisten nimien linjalla on odotettavisssa sananvalinnan vaikeuksia. Edellä puheena olleiden kansainvälisten lainasanojen lisäksi on vaihtoehtoja tutummissakin sanoissa, kuten kirkko, tuomiokirkko, temppeli, katedraali, basilika.

Esimerkiksi Wienin tunnetuimman kirkon nimestä on eri lähteissä ja eri aikoina käytetty suomalaisia nimiä Stefanuksen tuomiokirkko, Pyhän Stefanuksen tuomiokirkko ja Pyhän Tapanin tuomiokirkko, mutta nykyisin myös alkukielistä nimeä Stefansdom. Samoin Budapestin Mátyás templom on saanut vastineekseen milloin Matiaksen kirkko, milloin Mátyásin temppeli, ja lähellä sijaitseva Halászbástya on suomennettu väliin Kalastajabastioniksi, väliin Kalastajalinnakkeeksi. Tätä näköalapaikan nimeä tosin ei ole mitenkään erityisen tärkeää suomentaa.

Aina ei ole helppoa löytää osuvaa suomalaista nimeä edes tutun museon ja sen rakennuksen nimelle: Tukholman Moderna museet on suomennettu milloin Modernin taiteen museoksi, milloin Nykytaiteen museoksi. Kumpikin on turha; suomalaisten sopii hyvin puhua ja kirjoittaa Moderna museetista. Tukholman Dramatiska teaternin nimi on joskus suomennettu Dramaattiseksi teatteriksi, joskus Draamateatteriksi, joista kumpikaan ei ole kunnon nykysuomea. Myöskään suullisessa käytössä oleva ”Dramatiska” ei oikein kelpaa kirjoitettuun kieleen eikä olisi juuri sen luontevampi suomalaisessa tekstissä kuin teatterin oikea nimi Dramatiska teatern.

Nimen rakenne

Nimen muotoa koskevia ongelmia esiintyy ulkomaisista rakennuksista puhuttaessa samaan tapaan kuin joskus myös alkuperäisten suomalaisten rakennusten ja laitosten nimissä.

Käännösmahdollisuuden kannalta nimet ovat muodoltaan erityyppisiä ja sisältävät myös erilaista informaatiota: muisto- ja kunnioitusnimet sisältävät henkilönnimen, toiset rakentuvat paikannimestä ja toimintaa luonnehtivasta sanasta: Pariisin ooppera, Kungsholmenin kirkko. Suurin osa Euroopan kirkkojen nimistä on tätä tyyppiä. Tavallisesti nämä nimet ovat muodoltaan ongelmattomia. – Suomenkieliseltä muodoltaan oudompiakin on, esimerkiksi Moskovan vanhimpiin kuuluva Vapahtajankirkko metsässä, joka on perinteisesti ollut suomalaisissa tietoteoksissa tämännimisenä. Uudeksi suomenkieliseksi nimeksi sitä tuskin esitettäisiin.

Jos rakennuksen nimi on annettu henkilön- tai paikannimen mukaan, suomenkielisen nimen alkuosa on genetiivissä. Perustajansa tai lahjoittajansa mukaan nimettyjen ulkomaisten museoiden suomalaiset nimet ovat kuitenkin olleet milloin genetiivi-, milloin nominatiivialkuisia. Suomessakin sama nimeämisajatus on tuottanut kahta eri muotoa olevia nimiä: Mannerheim-museo (vrt. Mannerheim-museet) ja toisaalta Cygnaeuksen galleria, Sara Hildénin museo. Juuri muutamiin vanhoihin museoiden nimiin on ruotsinkielisen nimen vaikutus jäänyt näkymään muodon symmetriana. Esimerkiksi katujen ja puistojen nominatiivialkuiset nimet (Minna Canthkatu, Backaspuistikko) on aikaa sitten korvattu suomen mukaisilla genetiivialkuisilla muodoilla.

Ulkomaalaisetkin nimet ovat suomen kannalta luontevia genetiivialkuisina: Guggenheimin museo, Picasson museo, Thorvaldsenin museo, Munchin museo; Jeffersonin muistomerkki, Washingtonin muisto-obeliski, Lincolnin muistotemppeli.

Pariisin tunnetuimman näkötornin nimen suomenkielinen asu on näihin asti ollut mahdollisimman kirjava: Eiffel-torni, Eiffeltorni, Eiffelintorni, Eiffelin torni. Pitkään jatkunut horjuvuus varmaan johtuu siitäkin, että suomalaiset eivät ilman muuta hahmota nimeä Eiffel tornin suunnittelijan sukunimeksi. Kun torni nyt kuitenkin on nimetty juuri insinööri Eiffelin mukaan, on johdonmukaista noudattaa suomen mallia ja käyttää muotoa Eiffelin torni tai Eiffelintorni, kuten on tapana kirjoittaa talojen nimet ja muut paikannimet.

Erilaisten kulttuuri- ja toimintatilojen niminä ovat tulleet muotiin, ei vain meillä vaan muuallakin Euroopassa, keskus-loppuiset nimet. Ongelmattominta on käyttää niitä suomalaisessakin tekstissä alkukielisinä: Lincoln Center, Rockefeller Center. – Pariisin nuorehko kulttuurikeskus Centre National d’Art et de Culture Georges Pompidou ei liene vielä löytänyt aivan vakiintunutta ranskalaistakaan käyttönimeä. Ei siis ole ihme, että siitä käytetään meilläkin vaihdellen nimiä Pompidou-keskus, Pompidoun keskus tai Pompidoun kulttuurikeskus. Virallinen nimi onkin niin pitkä, että sillä ei voi olla menestystä jokapäiväisessä käytössä, mutta Centre Georges Pompidou toimii sentään virallisen nimen tavoin. Suomalaiset nimet Pompidoun kulttuurikeskus ja Pompidoun keskus käyvät hyvin varsinkin puheessa ja taivutusmuotojen takia tekstissäkin.

Oikeinkirjoitus

Artikkelin tai käännöksen viimeistelyvaiheessa – monesti vasta silloin – paljastuvat nimien oikeinkirjoitusongelmat, muun muassa se, kirjoitetaanko nimen osat yhteen vai eri sanoiksi ja käytetäänkö isoja vai pieniä alkukirjaimia.

Perusohje on se, että puhdas vierasnimi kirjoitetaan täsmälleen siinä asussa kuin se on lainattu, niin sanottuna sitaattilainana. Suomenkielinen nimivastine taas kirjoitetaan kuten alkuperäiset suomenkieliset nimet, siis omia oikeinkirjoitusohjeita soveltaen.

Tämän neuvon noudattamisessa on se ongelma, että suomalaisten rakennusten nimien kirjoitustavat eivät kaikin osin ole ihan vakiintuneet. Rakennusten nimiin on kuitenkin johdonmukaista soveltaa paikannimien oikeinkirjoituksen yleisohjetta: nimi kirjoitetaan yhdeksi sanaksi, ellei sen jälkiosana ole toinen erisnimi tai yhdyssana. Yhdeksi sanaksi siis kirjoitetaan myös ulkomaiset nimet, ja oikeinkirjoituskysymyksissä pyritään pääsemään eroon vaihtelevista traditioista. Kirjoitetaan siis esimerkiksi Pietarinkirkko, Iisakinkirkko.

Jos halutaan käyttää alkuperäisen nimen tilalla suomalaista nimeä, myös kirjoitustavan on syytä olla suomen eikä alkuperäiskielen kirjoitustavan mukainen: Valkoinentalo, ei ”Valkoinen Talo” kuten White House tai Belyi Dom. Tämä esimerkki osoittaa kuitenkin, miten alkukielinen nimi yksilöi rakennuksen pätevämmin kuin sen suomalainen vastine.

Saara Welin