Kun kansanlaulussa tuuli taivuttaa koivun larvan, kyse on koivun latvasta. Etelä-Pohjanmaan murretta puhuva ei näe tässä mitään ihmeteltävää, koska alueella latva-sanan asuna on juuri larva. Sikäläisessä murteessa latva-sana muuten merkitsee myös ’takamaata rintamaan vastakohtana’, niin että takamaan asukas on Kauhavalla siältä larvoolta (’latvoilta’) kotoosi, Jalasjärvellä taas ei sinnel larvahan silloon tietä ollu.
Asu larva ei kuitenkaan ole pelkkä eteläpohjalaisuus, vaan sitä käytetään etelämpänäkin: tietoja on varsinkin lounaismurteiden pohjoisryhmästä eli Rauman ja Uudenkaupungin seudulta, samoin kuin pohjoisesta Satakunnasta. Laitilassa on kasvanut semssi puit et lak (= lakki) putto ko larvan katto ’latvaan katsoo’. Satakunnan Jämijärvellä sellainen, jonka järjessä on arveltu olevan vikaa, on larvasta vihriäinen.
Monta muotoa
Larva ei ole ainoa latva-sanan yleiskielestä poikkeava murreasu. Selvin ero on se, että yleiskielessäkin käytettävä latva on ominainen itämurteille, kun taas lännessä on muita murreasuja. Erityisen laajalevikkinen länsimurteissa on lalva: sitä tavataan niin eteläisissä kuin pohjoisissakin länsimurteissa, mutta alueen katkaisee keskeltä larva-asun alue.
Vihdissä teeret lensivät puittel lalvoisii ’latvoihin’, ja suoniemeläisen sananparren mukaan lalvasta vittav vääntö, järjestä pään kääntö. Kymenlaakson kaakkoishämäläistä murretta puhunut jaalalainen on kertonut: mie hakkaal lalvemmast täm poikki. Alatorniolla on tiedetty, että tuli mennee kuusikossa mahottoman hopusti lalhvaan ’latvaan’.
Päijät-Hämeessä ja kaakkoismurteiden läntisimmässä osassa lalva-asun levikki ulottuu myös itämurteiden alueelle. Päijät-Hämeen ja Etelä-Savon rajamailla Pertunmaalla tuul heiluttaa puijjel lalvoja ja kaakkoismurteisella Lemillä tattari tekyö suurija terttuja sinne lalvoa ’latvaan’.
Länsimurteiseen kirjavuuteen kuuluu vielä kaksi harvinaista asua – joita ei ole merkitty oheiseen karttaan –, nimittäin ladva ja laδva. d-äänne on suomen vanhoissa murteissa harvinainen, mutta Porin ja Rauman seudulla sitä on esiintynyt, niin myös latva-sanassa. Lisäksi on d:llinen ladva kirjattu entisestä Viron-Inkeristä, monien kielten kanssa kosketuksissa olleesta Kalliveren murteesta. Porin seudun Merikarvialla salama ottaa ladvoi ja tullee puuta allaas.
Asussa laδva vastaa yleiskielen d:tä ns. soinnillinen dentaalispirantti eli äänne, joka on tuttu mm. englannin sanasta the. Äännettä on meidän päiviimme asti tavattu lähinnä Rauman seudulla,jossa on taivutettu myös pata : paδa(n).
Lalva, kelju ja alventti
Mistä tässä vaihtelussa on kysymys? Murteiden peruspiirteitä tunteva lukija huomaa helposti, että latva-sanan eri asujen levikki osittain muistuttaa yleiskielen d:n murrevastineiden levikkiä: Hämeessä on sanottu pata : palan ja lalva, Etelä-Pohjanmaalla pata : paran ja larva, Merikarvian seudulla pata : padan ja ladva. Toisaalta lalva-asun levikki on paljon laajempi kuin hämäläisen palan-taivutuksen, eikä itäinen latva sovi tähän kuvioon ollenkaan; itämurteissahan yleiskielen d:n vastineena on kato: taivutuksena on siis pata : paan (tai jokin paan-muodon edelleenkehittymä).
Pata : padan -tyyppisessä vaihtelussa on murteissa ja yleiskielessä kyse astevaihteluna tunnetusta ilmiöstä, jossa k, p ja t vaihtelevat tietyin ehdoin. Länsimurteiden lalva-, larva- ym. muotojen vaihtelussa ei kuitenkaan kyse ole astevaihtelusta, vaikka se paljon astevaihtelua muistuttaakin. Pertti Virtarannan mukaan lalva-asun levikin huomattava laajuus kertoo kuitenkin siitä, että kyseessä on vanhan kannan jäänne: tämän perusteella voi siis olettaa, että pata : palan -tyyppisestä taivutuksesta tutun ns. ”hämäläisen ällän” levikki olisi ollut huomattavan paljon laajempi kuin nykyisissä vanhoissa murteissa. (Virtaranta 1958: Pääpainollisen tavun jälkeisen soinnillisen dentaalispirantin edustus suomen murteissa, s. 51.)
Vastaavan kaltaista vaihtelua on eräissä muissakin sanoissa, mutta sanoittaisia eroja on: esimerkiksi lainasanasta ketju tavataan murteissa (etenkin Länsi-Uudellamaalla ja hämäläismurteiden eteläosassa) asu kelju ja lähinnä Etelä-Pohjanmaalla käljy, mutta r:llinen *kerju on tuntematon. Vihdissä lehmä oli kiinen sit ja keljuis (’kiinni ja ketjuissa’).
Samantapaiseen vaihteluun on tempautunut myös nuorehko kirkollinen lainasana adventti. Sanalla on murteissa useita erilaisia asuja, niiden joukossa myös alventti ja arventti. Merkityksenä on tutun kirkollisen merkityksen rinnalla myös ’(etenkin lyömisestä puhuttaessa tai lyömisellä uhattaessa): kasvot, naamataulu, pläsi’. Rymättylässä ei auttanut suutaan soittaa: sai päi alventti ku siäl avèl suutas ja lervittel, ja Nurmijärvellä joku anto sit trokarii nii vast alventtii.