Tulla-futuurin historiaa
Artikkeli 3/1993

Osmo Ikola

Tulla-futuurin historiaa

Kielikellossa 2/1993 (s. 3–4) oli Matti Vilppulan kirjoitus ”Onko tulla-futuuri tarpeeton?” Sen tarpeellisuudesta ja käyttökelpoisuudesta olen täsmälleen samaa mieltä kuin Vilppula: usein se on selvyyden takia tarpeellinen, mutta milloin selvyys ei sitä vaadi, tulisi tyytyä pelkkään preesensmuotoon (vrt. Nykysuomen käsikirja, kolmas uudistettu laitos, 1991, s. 59–60).

Kirjoituksensa lopussa Vilppula käsittelee lyhyesti tämän futuurityypin historiaa. Ei siinäkään mitään virhettä ole, mutta olisi ollut paikallaan mainita, että asiasta on olemassa vanha, paljon perusteellisempi selvitys (O. Ikola, Tempusten ja modusten käyttö ensimmäisessä suomalaisessa raamatussa verrattuna vanhempaan ja nykyiseen kieleen I, 1949, s. 231–241). Tästä vanhasta selvityksestäni käy ilmi mm., että ensimmäinen suomen kielioppi, jossa tulla-futuuri mainitaan, on A. G. Coranderin Finsk satslära (2. p., 1865). Myöhemmin A. W. Jahnsson piti tätä futuurityyppiä hylättävänä (1866). Sen sijaan esimerkiksi Artturi Kannisto ja E. A. Saarimaa sittemmin puolustivat tämän tyypin käyttöä.

Tulla-futuurin alkuperää selvittäessäni tulin samaan tulokseen kuin Vilppula nyt, nimittäin että se todennäköisesti on ruotsin vaikutuksesta tullut suomen kirjakieleen. Vanhin ruotsin kirjakielestä tavattu vastaavan futuurityypin (kommer att göra) esiintymä on N. Beckmanin mukaan vuodelta 1631. Suomen kirjakielessä tämä tyyppi on paljon myöhempi tulokas.

On hauska sattuma, että Vilppula esittää saman Nurmon murre-esimerkin (Ojajärvi 1945) kuin minä jo mainitussa selvityksessäni.
Osmo Ikola