Tulla-futuuri – suomea vai ei
Kielenhuollon historiaa 2/2007

Taru Kolehmainen

Tulla-futuuri – suomea vai ei

Tässä uudessa kirjoitussarjassa Kielenhuollon historiaa Taru Kolehmainen käsittelee eräiden kielenhuollon ohjeiden vaiheita ja kehittymistä nykyiselleen. Sarjan artikkelit ovat osa laajempaa kielilautakunnan historiaa koskevaa selvitystä.

 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta (suomen kielen lautakunnan edeltäjä) oli kokoontunut seuran taloon 3.4.1944. Kokouksessa olivat läsnä jäsenet Martti Airila (pj.), Lauri Hakulinen, Kaarlo Nieminen, Ruben Nirvi ja E. A. Saarimaa, pöytäkirjaa piti Hannes Teppo. Asialistalla oli kirje, jossa Kauppalehden toimitussihteeri Oiva Talvitie kysyy valiokunnan mielipidettä suomen kielen futuurista, tarkemmin tulla-futuurin käytöstä. Talvitie tuo kirjeessä ilmi oman jyrkän kantansa:

”Pienestä pitäen olen elänyt uskoen, että suomenkielessä on vain yksi, ainoa, jakamaton ja yksinkertainen futuuri, joka kirjoitettuna aivan erehdyttävästi näyttää preesensiltä. 21 vuotta olen itse kirjoittanut ladottavaksi ja painettavaksi tarkoitettua käsikirjoitusta kertaakaan käyttämättä tai edes tarvitsematta sen korvikkeeksi ’yhdistettyä’ [futuuria]. Ja aivan tavattoman paljouden ’yhdistettyjä’ olen hävittänyt muiden käsikirjoituksista. Ne nuoremmat toimittajat, joita olen eri lehdissä ammattiin opettanut, ovat oppineet sitä vihaamaan, eivätkä hekään ole sitä tarvinneet. Minun kielivaistoani se karmii. Mutta nyt on heräämässä kammottava epäilys.”

Talvitien vankkaa uskoa oli alkanut horjuttaa se, että hän oli jo useamman kerran tavannut jopa arvostamiensa ”kielimiesten” teksteissä kyseisen ”monstrumin”. Nyt hän kysyy: ”Onko suomenkieleen tosiaankin synnytetty yhdistetty futuuri? Jos on, onko se merkitykseltään identtinen ’oikean’ preesens-futuurin kanssa. Jos näin on, milloin on mitäkin käytettävä?”

Futuuri kirjakielessä ja murteissa

Sodan vuoksi kielivaliokunnan toiminnassa oli ollut lähes vuoden tauko. Niinpä Talvitien futuurikysymyskin ehti maata monta kuukautta pommisuojassa, ennen kuin sitä päästiin käsittelemään, eikä kirjettä voitu kopioida jäsenille ennen kokousta; tämä käy ilmi pöytäkirjasta. Siksi siellä luettiin asian pohjustukseksi artikkeli ”Kirjakielemme futuurista”, jonka Artturi Kannisto oli kirjoittanut Kotikielen Seuran lehteen Virittäjään jo vuonna1898, siis 46 vuotta aikaisemmin. Tämänkin kirjoituksen innoittajana oli ollut lehtijuttu, Uudessa Suomettaressa julkaistu nimimerkki S. M:n mielipidekirjoitus ”Futuurista Suomen kielessä”. Kannisto referoi sitä omassa kirjoituksessaan näin: ”Ilmaistuaan aluksi ilonsa siitä että vihdoinkin on uudemmista suomen kieliopin painoksista karsittu pois sellaiset pitkät futuurin muodostukset kuin tulen lukemaan, joita ei muka kansan kesken käytetä, kirjoittaja kääntyy valittamaan että on toinen outo ja kankea futuurimuoto alkanut päästä käytäntöön: – – olen lukeva.”

Kannisto esittää oman mielipiteensä: ”En ole aivan samaa mieltä kuin kirjoittaja, mitä tulee sellaisiin futuurina viljeltyihin lauseparsiin kuin tulen lukemaan. Kokonaan tuulesta temmattua ei niiden käyttäminen ja käsitys niiden futuurisesta merkityksestä ole, vaan sillä on tukensa kansakielessä.” Kannisto esittelee sitten tulla-futuurin kansankielisiä juuria runsain murre-esimerkein, joita on poimittu lähinnä länsi- mutta myös itämurteista: Kyllä te sen tulette maksamaan; En tiijä, millä veneellä me tulemme lähtemään. Esiteltyään sitten sivun verran myös S. M:n tuomitseman toisen futuurirakenteen olen lukeva kansanomaista käyttöä Kannisto toteaa: ”Edellisestä esityksestä on selvinnyt, ettei S. M. ole oikeassa väittäessään, että ’ei kansassa niitä muotoja [sellaisia kuin tulen lukemaan] käytetä, vaan että jos joku tulee lukemaan, niin hän tulee todella tänne tai sinne’.”

Kannisto myöntää tosin, ettei kyseinen lauseparsi ole löytänyt armoa myöskään A. W. Jahnssonin lauseopissa Finska språkets satslära (1871), kun tämä varoittaa kääntämästä ruotsin om du kommer att resa dit ilmauksella jos tulet sinne matkustamaan. ”Tekijä lienee vainunnut siitä ruotsalaisuutta, mutta epäilemättä aivan syyttä.” Kannisto on kuitenkin vakuuttunut siitä, että kyseinen ilmaustapa ”on yltä yleinen; kielen köyhdyttämistä olisi sen hylkääminen”. Artikkelinsa lopuksi Kannisto esittelee lehtikielestä poimimiaan tuoreita esimerkkejä molemmista mainituista rakenteista pitäen niitä täysin luontevina. Hän viittaa myös Kotikielen Seurassa hiljan käytyyn futuurikeskusteluun, jossa päädyttiin siihen, ”että puheenaolevia lausetapoja kyllä saattaa tarpeen tullen kirjakielessä viljellä muitten kielten futuuriksi nimitetyn muodon vastineena”.

Kielivaliokunnan päätös ja kielioppien kanta

Kielivaliokunta otti Talvitien kysymykseen futuurista seuraavan kannan: ”Tulla-verbillä muodostettua futuuria ei ilman muuta ole niin jyrkästi tuomittava kuin kirjelmän lähettäjä on tehnyt, mutta varsinkin käännöskielessä sitä esiintyy tarpeettoman paljon. Kanniston esittämät ajatukset todettiin yhä päteviksi.”

Voidaan pohtia, mikä saattoi olla Talvitien jyrkän futuurikannan takana. Aina voi epäillä 1900-luvun alkupuolen vahvaa kielenkäytön vaikuttajaa E. N. Setälää, jonka oppikirjoja Talvitiekin oli varmasti koulussa lukenut. Ja aivan oikein: Setälän lauseopin 1. painoksessa (1880) esitetään näin: ”Tulevaa aikaa varten ei suomen kielessä ole eri muotoja, vaan sen sijaan käytetään vastaavia nykyajan muotoja, esim. Huomenna sen kirjoitan.” Kolmannesta painoksesta (1891) lähtien sama kohta kuuluu vielä lakonisemmin. Futuurin muita ilmaisumahdollisuuksia ei tuoda esiin – siitäkään huolimatta, että eräät Kannistonkin siteeraamat murre-esiintymät tulla-futuurista olivat Setälän keräelmästä. Mitä ei mainita, sitä ei ole; näin kai Setälänsä lukeneet tulkitsivat.

Tulla-futuuri esitetään kyllä jo eräissä Setälän teosta aiemmissa 1800-luvun kieliopeissa. Jaako Länkelän kieliopissa (1867) opetetaan näin selvästi: ”Tekosanojen aikamuotoja on siis viisi: – – 5. tuloaika: Minä kirjotan eli tulen kirjottamaan.” A. W. Jahnsson varoittaa omassa kieliopissaan (1871) tämän futuurin käytöstä pitäen sitä ruotsalaisuutena, niin kuin Kannisto artikkelissaan mainitsee. Jahnssonin kannanotto lienee ollut myös Setälän esikuvana.

Vaikka Setälän lauseopin lakonista futuuritietoa jaettiin painoksesta toiseen aina 1970-luvulle saakka, alkoi 1900-luvulla ilmestyneissä kieliopeissa ja ‑oppaissa näkyä varovaisia mainintoja myös muista futuurin ilmaisumahdollisuuksista. Lauri Kettusen Kieliopissa (1934) esitetään preesens-futuurin lisäksi: ”Tarpeen vaatiessa se ilmaistaan myös kiertäen, esim. Hän on sen tekeväHän tulee sen tekemään. Sellainen futuuri on kuitenkin tavallaan epäsuomalainen ja usein kankea.” E. A. Saarimaa hyväksyy Kielenoppaassaan (1947) futuurin ”kiertämisen” varauksettomammin: ”Suomen kielessä ei ole varsinaista futuuria, mutta tarpeen tullen saatetaan vieraiden kielten futuuria vastaamaan käyttää kahtakin lausetapaa, joilla kansankielessäkin voi olla futuurinen merkitys. Voidaan esim. sanoa joko tulen lukemaan tai olen lukeva.”

Uudemmatkin kielioppaat, huomattavimpina mainittakoon Osmo Ikolan ja Terho Itkosen oppaat, ohjeistavat futuurin käytön hyvin samaan tapaan kuin kielivaliokunta aikoinaan: Ensin todetaan, ettei suomessa ole varsinaista futuuria, vaan tuleva tekeminen osoitetaan preesensillä. Sitten seuraa kohta ”tarpeen tullen”, jota puolestaan Aarni Penttilä avaa kieliopissaan (1957) näin: ”Milloin saattaa syntyä epävarmuutta siitä, onko preesensin esiintymän merkitys preesens vai futuuri, voidaan käyttää tulen tekemään tai olen tekevä ‑tyyppisiä ilmauksia futuurin tehtävässä.” Myös Penttilä viittaa ilmausten kansanomaisuuteen. Sitten oppaissa varoitetaan käyttämästä kyseisiä futuurirakenteita tarpeettomasti, kun lauseessa on jo jokin muu tulevaan aikaan viittaava ilmaus. Tulla-futuurin (svetisistisestä) muukalaisuudesta ei näissä ole mainintaa.

Tulla-futuuri nykykielessä

Kielivaliokunnan 1944 tekemän päätöksen jälkeen ei futuuria ole käsitelty kielenhuoltoelimissä. Merkillisen sitkeässä elää silti edelleen – yli 100 vuotta Kanniston liberaalin futuurikirjoituksen ja yli 60 vuotta kielivaliokunnan sitä myötäilevän kannanoton jälkeen – käsitys, että tulla-futuuria ei pitäisi lainkaan käyttää. Se tulee silloin tällöin ilmi Kielitoimiston puhelinneuvonnassa ja julkisessa kirjoittelussa. Yhteen tällaiseen mielipiteeseen puuttui Matti Vilppula 1993 kirjoittaen poleemisen jutun ”Onko tulla-futuuri tarpeeton?” (Kielikello 2/93). Kirjoituksen lähtökohtana oli Seppo Heikinheimon arvostelu eräästä elämäkerrasta (HS 28.10.92), jonka kirjoittaja hänen mukaansa oli viljellyt runsaasti tulla-futuuria. ”Sehän on kamala svetisismi mutta rehottaa tietenkin pulskasti joka puolella”, hän esittää kärjekkääseen tapaansa. – Historia toistaa itseään!

Vilppula selvittää monin valaisevin esimerkein, miten tulla-futuuri on usein tarpeen selvyyssyistä, mutta mainitsee myös sen turhasta käytöstä. Svetisismiväitteeseen Vilppula vastaa näin: ”Heikinheimon maininta ’kamalasta svetisismistä’ sisältää ajatuksen, että tulla-futuuri on vastikään tunkeutunut ruotsista suomeen ja että siitä olisi kaikin keinoin yritettävä päästä eroon.” Hän kertoo vähän tulla-futuurin suhteellisen pitkästä historiasta ja viittaa myös sen kansanomaisiin juuriin esittämällä muutaman murre-esimerkin. Sitten hän esittää loppupäätelmän: ”Vaikka tulla-futuuri lieneekin ruotsin kommer att ‑futuurin mallin mukaan syntynyt, ruotsalaisperäisyys ei ole riittävä peruste sen hylkäämiseen. – – miksi emme sallisi myös tulla-futuuria silloin, kun sen käyttö esimerkiksi kaksitulkintaisuuden poistamiseksi on paikallaan.”

Tulla-futuurin puolustuksesta huolimatta Vilppula ei siis varsinaisesti kumoa Heikinheimon esiin nostamaa svetisismiväitettä vaan myöntää sen mahdolliseksi, niin kuin asiallista onkin. Hän tulee kuitenkin jo mainittuun lopputulokseen – eihän svetisismien karttaminen muutenkaan ole enää kielenhuollon keskeisiä periaatteita.

Kirjoittaja työskentelee Kielitoimistossa.

Lähteitä

Osmo Ikola: Tempusten ja modusten käyttö ensimmäisessä suomalaisessa Raamatussa verrattuna vanhempaan ja nykyiseen kieleen. Turuin yliopiston julkaisuja B: 32. 1949.

Artturi Kannisto: Kirjakielemme futuurista. Virittäjä 1898 (s. 73–77).

Lauri Kettunen: Kielioppi (1. p. 1934, myöh. uusia painoksia Martti Vaulan kanssa).

E. N. Setälä: Lauseoppi (1. p. 1880, lukuisia painoksia 1970-luvulle saakka).

Hannes Teppo: Tulen tekemään. Virittäjä 1944 (s. 202–203).

Taru Kolehmainen