Vuonna 1874 oppilaat kirjoittivat ensimmäisen kerran äidinkielen kokeen suomen kielessä. Nuo 130 vuoden takaiset abiturientit kirjoittivat seuraavankaltaisista tehtävistä: Klaus Fleming (luonnekuva), Syyt kristinuskon nopeaan leviämiseen Rooman valtakunnassa, Sankari-ihanne Vergiliuksen Aeneis-runoelmassa, Valon taittuminen prisman kautta.

Historia oli tärkeä aihepiiri, ja muutenkin tehtävissä mitattiin koulussa opetetun tiedon tuntemusta. Melko pian vakiintui kuitenkin nykyaikaan ulottuva käytäntö, jonka mukaan viimeinen tehtävä oli vapaamuotoinen, eikä se mitannut reaaliaineiden osaamista samalla tavalla kuin muut. tarjolla oli sellaisia otsikoita kuin Tieto on valtaa (v. 1881), Kesäinen kotini (1903), Mitä onnen ehdoista ajattelen? (1908)

1921 ylioppilastutkintoa uudistettiin siten, että siihen tuli erillinen reaaliaineiden koe. Enää ei tarvinnut mitata äidinkielen kokeessa muiden aineiden sisältöjä. Silti äidinkielen koetta ohjasivat edelleen koulun muiden aineiden oppisisällöt. Äidinkielen kokeen tehtävien tuli olla koulussa opetettavien aineiden aihepiireistä, mutta tehtävissä oli sijaa oppilaiden omalle kokemukselle ja päättelylle.

Reaaliaineiden mukaiset tehtävänannot ovat olleet tyypillisiä äidinkielen kokeelle: Suomen vanhat linnat (1974), Jääkauden jälkiä Suomen luonnossa (1978). Meillä on siis pitkät perinteet tarkastella tekstejä erikseen sisällön ja kielen kannalta.

1970 ylioppilastutkintoon tuli kaksi eri päivinä järjestettävää äidinkielen koetta, ja vain parempi suoritus otettiin arvostelussa huomioon.

1974 äidinkielen tehtävien mukana oli ensimmäisen kerran taustatietoa ja muuta aineistoa oppilaan ajattelun tueksi. Alettiin siis siirtyä hiljakseen pois pelkistä otsikoista.

1992 ylioppilaskokeen äidinkielen kokeeseen tuli ns. aineistokoe. Toisen kirjoituskerran tehtävien yhteyteen liitettiin laajahko (n. 20-sivuinen) aineisto, jonka perusteella tehtävät muotoiltiin. Toinen koe säilyi edelleen otsikkokokeena; tosin valmiit otsikot olivat muuttuneet laajoiksi evästyksiksi, tehtävänannoiksi. Otsikon muotoilu siirtyi oppilaan tehtäväksi. Parempi niin, sillä lautakunnan otsikot olivat muotoutuneet kovin kaavamaisiksi ajatusviivoineen ja kysymysmerkkeineen, ja pakinoitsijat alkoivat saada niistä ilmaista aineistoa. (Viherkasvit kotimme kaunistajina, Koululiikunta – virkistystä ja terveydenhoitoa, Lohi ja ankerias, vesiemme vaeltajat).

Aineistokokeessa oppilas analysoi aineistona olevaa tekstiä, esimerkiksi novellia, runoa, mielipidekirjoitusta, tilastoa, uutista tai muuta tekstiä. Mukana voi olla myös kuvia, karttoja, kaavioita tai tilastoja. Oppilasta voidaan ohjata erittelemään ja tulkitsemaan, vertaamaan tekstejä, ottamaan kantaa näkemyksiin tai muuten vain pohtimaan esitettyä.

2007 äidinkielen koe uudistuu jälleen. Kokeeseen tulee kaksi erilaista osaa, tekstitaidon koe ja esseekoe. Arvosana muodostuu näiden yhteispistemäärästä.

Tiedon kerronnasta kypsyyteen

Oppilaalta on odotettu hyvin erilaisia kirjoitustaitoja eri vuosikymmenillä. Alkuvaiheessa kirjoittamisen tehtäväksi ajateltiin tiedon esittäminen: oppilas kertoo oikeiksi todetut asiat ja käyttää kerronnassaan esitykseen sopivaa hyvää kieltä. Vanhimpien ylioppilaskokeiden tehtävät saattoivat ohjata selostamaan jonkin oppikirjan luvun sellaisenaan tai lyhennelmänä.

Vuosikymmenten kuluessa käsitys kirjoittamisesta ja kielestä muuttui. Kirjoittaminen vaatii luovuutta, eikä valmiin tiedon toistaminen mittaa taitoja riittävästi. Sekä ylioppilaskokeella että kirjoittamisen opetuksella alettiin pyrkiä siihen, että kirjoittaja oppii muokkaamaan asiaansa: valitsee aiheen, rajaa näkökulman, valitsee esitykseen sopivan tyylin ja käyttää kieltä tietoisesti.

Näin kokeisiin alkoi tulla yhä enemmän omaa kokemusta ja näkemystä vaativia tehtäviä. Ei riittänyt, että teksti sisälsi virheettömiä asiatietoja. Asian esittämiseen tarvittiin myös tyyliä, jotta kirjoituksesta tulisi ehjä. 1940-luvun lopulla ylioppilaskokeen arvioinnin yhteydessä ruvettiin puhumaan kypsyydestä: kokeen haluttiin mittaavan tietoja ja itsenäistä ajattelua. Vaikka kypsyyttä ei oikein missään ole määritelty, äidinkielen koetta on totuttu pitämään ajattelutaidon, aikuisuuden ja yleissivistyksen – kypsyyden – mittarina.

Vapaa-aineet ja taiteellisuus

1940-luvulla kirjoittamisen opetukseen tuli jälleen uusi ulottuvuus. Tiedon jäsentämisen ja esittämisen ohella oli tärkeää harjaantua käsittelemään omia kokemuksia. Asia-aineiden rinnalle tuli vapaampia omiin kokemuksiin ja elämyksiin pohjautuvia kirjoitelmia. Jatkokysymys oli, kuinka taiteellisia näiden vapaa-aineiden tulisi olla ja miten oppilaita ohjattaisiin taidetekstien laadintaan.

Edelleenkin äidinkielen opetuksessa keskustellaan aika ajoin siitä, tulisiko oppilaiden kirjoittaa fiktiivisiä tekstejä tai muita vapaa-aineita asia-aineiden rinnalla tai sijaan. Käsitteisiin ”luovuus” ja ”luova kirjoittaminen” on ladattu runsaasti arvovarauksia, vaikka tarpeen olisi ymmärtää kaiken kirjoittamisen luova aspekti.

Asia-aineiden opetuksessa harjoiteltiin mm. erilaisia esitysjärjestyksiä. Opittiin etenemään aikajärjestyksessä tai ryhmittelemään ilmiö syiden ja vaikutusten tai vastakkainasettelujen mukaan. Tällaisten rakennekaavojen ja soveliaiden aloitustapojen ja päätäntöjen opettelu oli on edelleenkin keskeinen osa koululaisten kirjoittamisen opetusta. Lähes jokainen suomalainen muistaa oppineensa, että muinaisista roomalaisista ei pidä aloittaa ja että loppukappaleessa on hyvä luoda toiveikas katse tulevaisuuteen.

Lajien valtakunta

1970-luvulle tultaessa yleispätevä ”aine” alkoi käydä ongelmalliseksi, sillä opetuksessa tähdennettiin , että eri tilanteissa tarvitaan erilaisia tekstejä. Samoihin aikoihin opetussuunnitelmissa alettiin korostaa kieltä informaation ja kommunikaation välineenä. Näin viestintätilanne ja -tavoite nostettiin opetuksen ohjaajiksi.

Tekstilajien moninaisuus tuli mukaan opetukseen erityisen selvästi joukkoviestimistä. Päivittäinen sanomalehti ei edusta yhtä sanomalehtityyliä vaan lukuisia erilaisia tyylejä: kannanottoja, uutisraportteja, arvioita, taustoituksia, tapauskuvauksia, ohjeita jne.

Kirjoittaja ei enää voinut selvitä yleispätevillä rakennekaavoilla ja soveliailla aloituksilla. Häneltä alettiin kysyä taitoa sovittaa sanottavansa moneen tilanteeseen, milloin asiantuntijoille, milloin maallikoille. Välillä tekstissä oli tuotava esiin pelkistetyt tavoitteet, välillä myös perustelut. Joskus oli tarpeen esittää omia mielipiteitä, joskus vain asia mahdollisimman neutraalisti.

Prosessi vai kerralla valmis?

Tietokoneiden ja tekstinkäsittelylaitteiden yleistyminen nosti 1980-luvulla esiin sen, että tekstiä ei ole tarpeen eikä mahdollistakaan laatia yhdeltä istumalta valmiiksi. Tekstiä on suunniteltava, kirjoitettava, muokattava ja viimeisteltävä. Kaikissa kirjoittamisen vaiheissa voidaan pyytää kommentteja ja evästyksiä muilta.

Kaikkea tätä edellyttävä prosessikirjoitus on tullut osaksi koulujen kirjoittamisen opetusta. Nykyinen tietotyön maailma tarvitsee kirjoittajia, jotka osaavat suunnitella tekstinsä ja esitellä suunnitelmansa. On myös osattava kommentoida toisten kirjoituksia, ehdottaa teksteihin muutoksia. Myös muunlainen kirjoittamiseen liittyvä yhteistyö on lisääntynyt: joskus on kyettävä yhdessä sopimaan tekstien sanamuodoista, ja joskus on tarpeen päättää yhteisesti tekstin sävystä, hengestä ja näkökulmasta niin, että eri kirjoittajien tekstit sopisivat saman kokonaisuuden osaksi. Aiemmasta tekstistä on myös usein muokattava uusi versio toiseen yhteyteen.

Kirjoittaminen ei enää olekaan yhden yksilön taidon näyte. Se ei myöskään voi perustua salaperäiseen luovaan inspiraatioon, koska sellaisen odotteluun ei tekstityössä ole varaa. Kirjoittaminen on työtä, jota voidaan suunnitella, siihen voi ryhtyä ja siihen voi pyytää apua niin kuin muihinkin töihin ja sitä voi edistää myös ryhmän voimin. Romanttinen kuva luomisesta on väistynyt toistaiseksi.

Omaa ja vierasta

1900-luvun loppupuoli korosti kielen ja kielenkäytön yhteistä luonnetta. Lahjakkainkaan kirjoittaja ei elä umpiossa, vaan ammentaa muista teksteistä, jäljittelee, muokkaa, kommentoi, vastaa, ironisoi. Uuden tekstin käyttövoimana ovat yhteisön aiemmat tekstit. Kielen ja kirjallisuuden tutkijat ovat alkaneet puhua intertekstuaalisuudesta, tekstien välisestä yhteydestä.

1990-luvun koulu vastasi tähän näkemykseen puhumalla aineistopohjaisesta kirjoittamisesta. Vuonna 1992 ylioppilaskokeessa otettiin mukaan aineistovihko, ja sen perusteella oppilaan tulee laatia oma tekstinsä. Vihkonen ei varsinaisesti ole tietolähde vaan monitehtäväinen virikemateriaali. Aineistoina voi olla runoja, lehtijuttuja, tilastoja, ilmoituksia, kuvia, novelleja, tietotekstien katkelmia ja kolumneja.

Kirjoittajaa on ohjattu analysoimaan ja erittelemään aineistona olevia tekstejä ja arvioimaan niissä esitettyjä näkemyksiä. Aineistokoe on yhtä aikaa lukemisen ja kirjoittamisen koe. Oppilasta ei opeteta eläytymään runoon tai kirjoittamaan sille jatkoa. Sen sijaan hänet ohjataan tunnistamaan runon ilmaisukeinoja, erittelemään niitä ja tulkitsemaan niitä runokokonaisuuden osana. Samoin ohjataan kuvaamaan, millä keinoin mielipidetekstissä argumentoidaan tai miten poliittisessa retoriikassa käytetään kielikuvia. Oppilasta ohjataan myös vertaamaan tekstejä, niiden ilmaisukeinoja ja sisältöjä, sekä ottamaan kantaa näkemyksiin.

Kirjoitustaidon ytimeen on tullut oman ja vieraan tekstin yhdistäminen. Menetelminä ovat aineistojen, erityisesti tekstien, analyysi ja kriittinen lähiluku: tunnista, erittele, tulkitse, arvioi. Lähtötekstiin viittaaminen on olennainen osa kirjoittamista.

Aineistoista kirjoittaminen on nostanut hyvin esiin kirjoittamisen ja kielenkäytön yhteyden yhteisön muihin teksteihin. Tämän korostaminen on johtanut jopa ylilyöntisiin uskomuksiin aineistokirjoittamisen erityisyydestä. Aineistoja ja niihin viittaamista on joskus pidetty aivan erillisenä ja irrallisena suorituksena, vaikka periaatteessa kaikki kielenkäyttö nojaa muihin teksteihin. Kaikessa kielenkäytössä puhujat viittaavat, lainaavat, muuntavat ja kommentoivat muita tekstejä; kieltä ei voi käyttää yksin.

Aineistopohjaiseen kokeeseen kohdistuu nyt niin paljon erilaisia vaatimuksia, että koetta on jälleen aika muuttaa ja kehittää.

Tekstitaidon koe ja esseekoe

Aineistokokeen pohjalta onkin jalostettu uudenlainen tekstitaidon koe. Koetta voisi luonnehtia jopa äidinkielen reaalikokeeksi: itse oppiaineen sisällöt ovat tärkeitä, eikä yleissivistyksellä tai yleisellä kypsyydellä voi korvata oppisisältöjen hallintaa. Äidinkieltä, kielen ja tekstien ominaisuuksia, on opiskeltava. Kyse ei ole taidosta, joka imeytyisi oppilaaseen itsestään.

Tekstitaidon kokeessa tutkitaan kokelaan kriittistä ja kulttuurista lukutaitoa ja kielellistä ilmaiskykyä. Kokeessa oppilas joutuu tulkitsemaan, erittelemään ilmauksia, arvioimaan ja hyödyntämään erilaisia tekstejä. On myös ymmärrettävä, miten tilanteet ja esiintymisympäristöt vaikuttavat teksteihin.

Uusi koe poikkeaa myös muodoltaan aikaisemmista ylioppilaskokeista. Enää ei ohjata oppilasta kirjoittamaan konseptin mittaista ehjää tekstiä vaan hänelle annetaan viisi tehtävää, joista kolmeen on vastattava. Vastausten tulee olla tiiviitä ja informatiivisia, 1–2 sivun mittaisia. Niiden on oltava sekä sisällöltään päteviä että muodoltaan korrekteja ja hyviä tekstejä.

Jotta tekstitaidon koe ei yksipuolistaisi kirjoittamista, sen rinnalle on kehitetty uudentyyppinen esseekoe. Tässä kokeessa tutkitaan yleissivistystä, ajattelun kehittyneisyyttä, kielellistä ilmaisukykyä ja kokonaisuuksien hallintaa. Koska kokeilla on erilainen sisältö ja tavoite, oppilaan tiedot ja taidot pääsevät monipuolisesti esiin.

Esseekoe on yhdistelmä nykyisistä aineisto- ja otsikkokokeista. Esseekokeessa voidaan antaa tehtäväksi pelkkiä otsikoita, niihin voidaan liittää pieniä taustoittavia pohdintoja ja ohjeita tekstin tavoitteista sekä varsinaisia tekstiaineistoja.

Sosiaalinen kielioppi ja kielestä puhumisen taito

Koulujen kirjoittamisen opetuksen tavoitteena on edelleen antaa jokaiselle taito käyttää kirjakieltä. Vaikka kirjakieli on pysynyt muodoltaan ja rakenteiltaan samankaltaisena sadan vuoden ajan, sen käyttötavat ovat muuttuneet. Tyyli ja sanonta vaihtelevat hyvinkin paljon sen mukaan, mihin teksti suunnataan. Näin ei aina ole ollut. Jos luemme 1900-luvun alkupuolen tietokirjaa ja sanomalehteä, tekstien esitystavat ovat keskenään hyvin samankaltaiset. Vanhoihin uutisaineistoihin voi limittyä voimakkaita tunteenomaisia ja asenteellisia kannanottoja, samoin tietotekstiin. Nykymaailmassa tietoteksteissä pyritään rakenteelliseen neutraaliuteen, vaikka toki kirjoittajien asenteet ja arvot heijastuvat teksteistä - mikään teksti ei voi irrota taustastaan ja näkökulmastaan.

Nykyisin tilanne- ja tyylitajua on harjoiteltava entistä enemmän.”Tyyli” ei tarkoita erityisiä tehokeinoja vaan sitä, miten kirjoitetaan, millaisia ilmauksia tekstissä käytetään. Työpaikkailmoituksen on oltava hyvää tyyliä, niin myös vuosijuhlapuheen. Parhaaseen tulokseen päästään, jos nämä ovat keskenään eri tyyliä. Kieli- ja tyyliopin ohella tarvitaan sosiaalista kielioppia, herkkää vainua siitä, mikä sopii ja mikä ei, mikä on uutta ja innostavaa, mikä kulunutta. Kielen suhdanteet muuttuvat nopeasti.

Kielitieto ja -tietoisuus ovat avainsanoja opetussuunnitelmissa, samoin kuin tekstitaidot. Suunnitelmissa pyritään hahmottamaan entisestään monipuolistuvia kielenkäyttötaitoja. Sekä opetussuunnitelmat että ylioppilaskoe ohjaavat kielen tietoiseen tarkasteluun. Nykymaailmamme rakentaa aiempien tekstien ja kielenkäyttötilanteiden varaan. Siksi on tunnistettava ja tarvittaessa osattava hyödyntää tietoja toisten tekstien jäljistä: kun esseisti lainaa muunnellen omaan otsikkoonsa klassikon otsikkoa, taitava lukija tunnistaa tämän ja oivaltaa otsikon muodosta tulevan lisämerkityksen.

Kulttuurien kerrostuneisuuteen on helppo päästä käsiksi. Tarvitsee vain tuntea oma kulttuurinsa. Siihen ei kuitenkaan ole oikotietä: on luettava, kuunneltava, analysoitava ja harjoiteltava. Sillä tavoin sanankäyttäjät ovat aina harjaantuneet.