Miten kertoa tieteestä ns. suurelle yleisölle? – Onko olemassa sellaista tekstiä, jonka jokainen lukija ymmärtää? Kysymys on perustavanlaatuinen, mutta sitä tulee harvoin pohtineeksi. Kuitenkin jokainen kirjoittaja varmasti toivoo, että hänen sanomansa ymmärretään ja että ymmärtäjien joukko olisi mahdollisimman laaja. Kohderyhmän määrittely onkin yksi tärkeimmistä tehtävistä tekstin kirjoittamista aloitettaessa, sillä se vaikuttaa ratkaisevasti valittuun tyyliin.
Tieteen yleistajuistaminen -kirjan toimittajat Urpu Strellman ja Johanna Vaattovaara määrittelevät tieteen yleistajuistamisen yhteiskunnalliseksi vuorovaikutukseksi ja sen tavoitteeksi onnistuneen vuorovaikutuksen muiden kuin kyseisellä tieteenalalla toimivien kanssa. Tieteen yleistajuistaminen on jatkumo, jossa tieto liikkuu vuorovaikutuksen eri keinojen siivittämänä.
Kirja jakaantuu neljään osaan, joista kussakin käsitellään tieteen yleistajuistamista eri näkökulmasta. Ensimmäisessä osassa pohditaan tieteellisen ja yleistajuisen sisällön olemusta ja niiden välistä suhdetta. Tieteen yleistajuistaminen on tieteestä puhumista ja kirjoittamista tavalla, joka mahdollistaa asian ymmärtämisen ilman laajaa ennakkotietoa asiasta. Niin sanotulle kadunmiehelle suunnatussa esityksessä oleellisten asioiden löytäminen tieteellisestä sisällöstä vaatii kirjoittajalta rohkeutta ja taitoa referoida asiaan vihkiytyneelle itsestään selvää sisältöä. Kokemuksen myötä karttuva varmuus vähentää painetta tehdä vaikutus lukijoihin esimerkiksi vaikeita termejä viljelemällä.
Tiedon yleistajuistamisella on merkittävä rooli ihmisen arkipäivässä. Tekemämme valinnat perustuvat johonkin tietoon tai käsitykseen siitä, miten asiat kannattaa tehdä. Tiedettä yleistajuistavalla tutkijalla on valta vaikuttaa siihen, millaisia asioita kyseiseltä tieteenalalta tuodaan suuren yleisön tietoisuuteen. Vallan mukana seuraa luonnollisesti vastuu siitä, miten asia yleisölle esitetään ja miten tieto mahdollisesti vaikuttaa. Viimeksi mainittu on toki osin ennakoimatonta ja hallitsematonta.
Kirjan toisessa osassa käsitellään tieteen ja tutkimuksen saamaa julkisuutta ja sitä, miten julkisuutta voi hankkia. Pyhittääkö tarkoitus keinot, kun kyseessä on tiedon välittäminen ja levittäminen suuren yleisön keskuuteen, tietenkään tieteellisen tiedon oikeellisuudesta tinkimättä? Esimerkkinä mainitaan romaani Da Vinci -koodi sekä samanniminen elokuva, joissa kassamagneettifiktio yhdistyy vakavasti otettavaan historiantutkimukseen.
Tutkija saa neuvoja omasta tutkimuksestaan kertomiseen ja viestinsä houkuttelevaksi tekemiseen niin toimittajille kuin erilaisissa esitelmätilanteissa. Tutkijoita kannustetaan hakemaan julkisuutta tutkimukselleen rohkeasti sekä valmistautumaan median kohtaamiseen huolella. Yliopistoissa tutkijoiden apuna ja tukena julkisuuden kohtaamisessa on usein esimerkiksi yliopiston tiedottaja, jolle tiedotteiden laatiminen on rutiinia.
Kolmannessa osassa, joka käsittää noin kolmanneksen kirjan kokonaissivumäärästä, lähestytään yleistajuista kirjoittamista sen vaatiman kielenkäytön, lehtijuttujen, kirja-arvioiden, tietokirjojen ja viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä, jo arkipäiväiseksi ilmiöksi tulleen verkkokirjoittamisen näkökulmasta. Verkkokirjoittamisessa, kuten verkkolehdissä ja blogeissa, kirjoittajan tulee ottaa huomioon asioita, jotka jossain määrin poikkeavat perinteisestä kirjoittamisesta. Lukijan keskittymiskyky verkossa on kovin rajallinen ja ruudulta lukeminen on tutkitusti rasittavaa. Verkkokirjoittajan on esitettävä asiansa lyhyesti ja selkeästi, ettei lukija herpaannu ja hyppää seuraavalle sivulle. Lukijakuntaa voi kasvattaa esimerkiksi mainostamalla sivustoaan sosiaalisessa mediassa. Lukijoiden koukuttaminen vaatii kuitenkin ennen kaikkea jatkuvaa uuden materiaalin tuottamista.
Luku kirja-arvioiden kirjoittamisesta toimi ohjenuorana tätäkin juttua kirjoittaessani. Sain siitä selkeitä neuvoja paitsi arvion kirjoittamiseen valmistautumiseen myös itse kirjoittamiseen. Kenelle kirja on tarkoitettu, millaisia asioita kirjassa käsitellään, kenelle arvio kirjoitetaan, miten arvion lukijat voivat kirjasta hyötyä – tässä muutamia esimerkkejä luvussa selkeästi ja käytännönläheisesti käsiteltävistä asioista.
Kirjan viimeinen osa käsittelee suullista esiintymistä: yleistajuista puhumista erilaisissa viestintätilanteissa. Puhujalla on käytössään enemmän keinoja saada viestinsä perille kuin kirjoittajalla, mutta toisaalta kirjallinen esitys on ohimenevässä hetkessä tapahtuvaa puhetta pysyvämpi. Puhujan ääni ja kehonkieli elävöittävät parhaimmillaan puhe-esitystä ja tekevät siitä mukaansatempaavan, mutta esiintyjän puutteet kyseisillä alueilla todennäköisesti hankaloittavat viestin perillemenoa. Kirjassa on oma luku eri medioiden haastateltavana olemisesta. Luvussa tarjotaan neuvoja haastattelusta kunnialla selviytymiseen alkaen siihen valmistautumisesta.
Kirjan jokaisen luvun lopussa on lista oheislukemistosta. Nämä listat ovat erinomainen lisä, sillä kirjan mukaansatempaavan tyylin ja helppolukuisuuden ansiosta tekee mieli tutustua muihinkin aihetta käsitteleviin kirjoituksiin.
Kirja on tarkoitettu tutkijoille ja yliopiston opettajille sekä tieteestä kirjoittaville toimittajille, mutta se on hyvä käytännönläheinen käsikirja kaikille tieteestä kirjoittaville. Monista itsestään selvistä asioista, kuten tekstin kohdeyleisön määrittelystä, kirjoitetaan selkeästi ja mielenkiintoisesti. Kokenut tieteen yleistajuistaja voi päivittää teoksesta osaamistaan, ja aloitteleva kirjoittaja saa kirjasta oivan kumppanin.
Kirja käsittelee yleistajuisen tieteen esittämistapoja ja -areenoita kattavasti – vaan minne jäivät museot ja tiedekeskukset?
Urpu Strellman ja Johanna Vaattovaara (toim.) 2013: Tieteen yleistajuistaminen. Gaudeamus.