Yleisradion television uutistoimituksessa pyritään käyttämään moitteetonta, puhuttua yleiskieltä. Sillä on selvä ero kirjoitettuun kirjakieleen. Päätavoitteena on kertoa uutiset sellaisella kielellä, että katsojat voivat ne helposti ja tarkasti ymmärtää kertakuulemalla. Tavoitteessa on onnistuttu, sillä kielen asiantuntijoiden mielestä Yleisradion uutislähetyksissä – niin radiossa kuin televisiossakin – käytetään ”kohtuullisen hyvää yleiskieltä”.

Iso osa televisiouutisten toimittajien kielenmuokkaustyöstä on virkamiesten koukerokielen suomentamista. Osin virkakielen vaikutuksesta ja osin ajanpuutteen vuoksi uutistenkin kieltä rasittavat määritekasaumat, lauseenvastikkeet ja substantiivitauti. Kun asian kertomiseen on aikaa vain kolmisenkymmentä sekuntia, kaikki mahdollinen yritetään tunkea yhteen virkkeeseen. Siitä seuraa toinenkin uutiskielelle tyypillinen ongelma. Teksti tuotetaan kirjallisena, mutta esitetään puhumalla. Katsojassa syntyy ristiriita: kukaan ei luonnostaan puhu noin. Jostain kielenoppaasta olen lukenut, että puhe on parikymmentä prosenttia kirjoitettua tekstiä väljempää.

Television uutislähetyksen sisällä on pari kolme kielen tai pikemminkin tyylin tasoa. Uutistenlukijan esittämissä sähkeissä ja juonnoissa suositaan kohtalaisen ylätyylisiä, ”puolivirallisia” sananvalintoja, kun taas raporttien ja kommenttien teksteissä voidaan hyvin käyttää arkityylisiä ilmaisuja ja sanoja. Esimerkiksi reportteri voi jutussaan käyttää sanoja reilusti tai satsata. Juontajan puheessa vastaavat sanat ovat runsaasti ja panostaa. Tässä tosin kehitys kulkee entistä rennompaan suuntaan.

Varsinaisia kielioppivirheitä ei uutistoimittajien teksteissä juuri ole. Joskus niihin saattaa lipsahtaa arkipuhekielestä peräisin oleva kongruenssivirhe: pojat juoksee, tytöt leikkii. Teitittely puolestaan menee vikaan, jos sanotaan: ”Hyvä rouva, te olette olleet.” Niin ikään possessiivisuffiksin katoaminen arkikielestä näyttää siirtyvän myös radio- ja tv-puheeseen. Uutiskielen pahimpia rikkaruohoja ovat kuitenkin svetisismit, anglismit ja kuluneet fraasit (esimerkiksi pääsääntöisesti = i regel, pitkässä juoksussa = in a long run tai missä mennään). Niitä yritetään karsia ja korvata kielellisesti paremmilla vaihtoehdoilla.

Oman erityispiirteensä radion ja television uutiskieleen tuo se, että teksti tarjotaan vastaanottajalle lukemalla ääneen, puhumalla. Silloin mukaan tulevat ääntäminen ja painotukset, joita kirjoitetusta tekstistä ei erota.

Törmään jatkuvasti harrastelijakielenhuoltajien moitteisiin siitä, että toimittajat eivät koskaan osaa sanoa oikein sanaa olympia tai että he aina ääntävät pehmeät klusiilit g:n, b:n ja d:n koviksi k:ksi, p:ksi ja t:ksi. Moite on kohtuuton. Väitettyjä virheitä esiintyy aniharvoin, ja onko sillä maailmankaikkeudessa niin suurta väliä, jos joku sattuu joskus sanomaan ”olumpia” tai ”alkeeria”, kun kaikki kuitenkin tietävät, mitä tarkoitetaan.

Pienellä ontumisella on myös usein selityksensä. Esimerkiksi sana olympia on suomen kielen äännerakenteen vastainen – siis virheellinen. Siitä puuttuu vokaalisointu. Niin ikään vierasperäiset pehmeät klusiilit ovat meille suomalaisille vaikeita. Kielelliseltä itsetunnoltaan meitä vahvemmat heimoveljemme virolaiset ovat ratkaisseet tämän ongelman äantämällä kaikki klusiilit kovina. Heillä on myös ryhtiä käyttää Euroopan unionista omakielistä nimitystä Euroopa liit. Valittavina olisivat olleet myös lainasanat föderatsioon ja unioon.

Vieraskielisten nimien ääntäminen on asia, josta meitä aika ajoin tukistellaan. Siihen voi vain sanoa, että Suomi on tiettävästi maailman ainoa maa, jonka tiedotusvälineissä vieraita nimiä yritetään ääntää niin kuin niitä asianomaisissa maissa äännetään. Ohjeita haemme monista lähteistä: kollegoilta, ääntämisoppaista ja maiden lähetystöistä. Tässäkin on hyvä pitää mielessä selkeyden vaatimus. Liika hienostelu voi viedä kuulijan harhaan. Pääasia on, kuten alussa mainitsin, että ihmiset ymmärtävät kenestä tai mistä puhutaan.