Teemme sen itse
Alkusanat 4/2019

Sari Maamies

Teemme sen itse

Noin vuosi sitten, marraskuussa 2018, suomen kielen lautakunta julkaisi kannanoton ”Suomi tarvitsee pikaisesti kansallisen kielipoliittisen ohjelman”. Kannanotto oli reaktio kaikkien nähtävissä olevaan nopeaan yhteiskunnan englanninkielistymiseen.

Kannanottoa on luonnehdittu hätähuudoksi, ja moni tunteekin ahdistusta ja voimattomuutta muutoksen keskellä. Osuvampi kuvailmaus olisi silti pikemminkin herätyshuuto tai hälytys, sillä nyt pitää viimeistään herätä kysymään, mitä on tapahtumassa ja mitä oikein olemme tekemässä. Nykyisellään suomen kieli on vielä yhteiskunnan kaikki alat kattava, kaikille elämänaloille soveltuva ja mukautuva kieli, mutta tilanne on nopeasti heikentymässä. Avun huutaminen on kuitenkin tässä hädässä turhaa, sillä kukaan ei tule pelastamaan. On toimittava itse.

Suppeasti tulkittu kansainvälisyys

Englannin käyttö lisääntyy jatkuvasti ja se leviää uusille käyttöaloille: akateeminen maailma on jo valtaosin englanninkielinen, ja käytäntö siirtyy myös alemmille koulutusasteille. Englanti on monen pääasiallinen työkieli, mainokset ja opasteet ovat yhä useammin englanninkielisiä. Englanti on leviämässä myös julkishallintoon kolmannen virallisen kielen asemaan.

Suomen kielen asema on luotu yli kahdensadan vuoden aikana kovalla työllä, jota olemme nyt mitätöimässä. Olemme vapaaehtoisesti luopumassa kielestämme toisen kielen hyväksi. Miksi? Kyse on viime kädessä asenteista ja valinnoista. Vallalla on oman kulttuurin ja kielen vähättely ja nöyristely suppeasti tulkitun ”kansainvälisyyden” edessä. Kansojen välisyys – siis kansainvälisyys – sisältää myös kansojen puhumien kielten rinnakkaiselon. Kielet eivät ole uhka toisilleen, englanti ei kielenä ole uhka suomen kielelle, sen sijaan suurin uhka suomen kielelle ovat suomalaiset itse.

Suomen, ruotsin ja englannin suhteesta ja merkityksistä on syytä keskustella perusteellisesti ja asiapohjaisesti. Suomen kielen lautakunnan kannanotto saikin paljon huomiota ja synnytti hyvää keskustelua. Kannanotossa esitetyn toiveen mukaisesti Antti Rinteen ja Sanna Marinin hallitusten ohjelmaan on myös kirjattu kansalliskielistrategian uudistaminen sekä kansallisen kielipoliittisen ohjelman laatiminen, ja tämä työ on jo pantu alulle.

Monikielinen Suomi

Suomen kielitilanteen tarkastelun rajaaminen englannin ja kansalliskielten suhteeseen on tärkeä mutta kuitenkin suppea lähtökohta. Vaikka Suomessa on aina ollut monikielisiä ihmisiä, on siitä tullut maahanmuuton seurauksena hyvin lyhyessä ajassa kenties monikielisempi kuin koskaan aiemmin. Helsingin kouluissa tarjotaan oman äidinkielen tai kotikielen opetusta yli 40 kielessä. Tähän kansainvälisyyteen englanti ei välttämättä kuulu keskeisenä osana lainkaan.

Kouluissa ollaankin uudenlaisen tilanteen edessä: miten ottaa huomioon monikielisyys ja oppilaiden kielellinen tausta koulun arjessa ja miten tukea oppilaiden kielellisen identiteetin rakentumista? Muun muassa näitä kysymyksiä tarkastelee kielentutkija Heini Lehtonen, joka on tutkinut, millaista kieli on moninaisessa kaupunkiympäristössä sekä miten moninaisuus muuttaa ja on muuttanut koulunkäyntiä.

Heini Lehtosen mukaan on maailmanlaajuisesti katsottuna normaalia, että ihminen käyttää eri yhteyksissä eri kieliä tai useita kieliä samassa tilanteessa. Monikielinen nuori puhuu vanhempiensa kanssa yhtä kieltä, muiden sukulaisten kanssa ehkä toista kieltä ja kaveripiirissä mahdollisesti vielä muita kieliä, joita hyödynnetään yhdessä suomen kanssa. Kielentutkijat puhuvat ihmisen kielellisestä repertuaarista ja resursseista. Näillä termeillä he tarkoittavat, että kukaan meistä ei hallitse mitään kieltä täydellisesti, vaan kielitaitomme koostuu erilaisista kielen palasista, joita omaksumme elämämme aikana. Meillä on käsitys siitä, millaisia tilanteisia merkityksiä näillä kielten paloilla on, ja tätä tietoa hyödynnämme vuorovaikutuksessa.

Elämän aikana kertynyt kielitaito rakentaa kunkin kieli-identiteettiä: mikä on suhteeni tähän kieleen ja mitä se merkitsee minulle? Kieli-identiteetti on kunkin henkilökohtainen kokemus, mutta samalla se heijastaa kunakin aikana yhteisön asenteita ja arvostuksia. Mitä kieltä voi ja saa puhua, ja onko omaksutun kielitaidon ylläpitäminen mahdollista? – Näitä kysymyksiä on pohtinut Erja Kyckling, joka on tutkinut Ruotsiin sotalapsina lähetettyjen ihmisten kieli-identiteettiä ja kielielämäkertoja.

Samat kysymykset ovat aivan keskeisiä myös nykypäivänä. Millainen on muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvan ihmisen kielellinen todellisuus Suomessa? Ja samalla: millainen on kansalliskieliä äidinkielenään puhuvan väestön kielellinen tilanne nyt ja millainen haluamme sen olevan tulevaisuudessa? Kansalliskielistrategia ja kielipoliittinen ohjelma tulevat olemaan kipeästi kaivattu valtiovallan kannanotto näihin kysymyksiin. Periaatteiden vieminen käytäntöön on sen jälkeen oma lukunsa.

 

Katso myös

Suomen kielen lautakunnan kannanotto: Suomi tarvitsee pikaisesti kansallisen kielipoliittisen ohjelman

Sari Maamies
Kirjoittaja on kielenhuoltaja ja Kielikellon vastaava toimittaja.