Tampereen seudun hämäläismurteissa ja eräissä niiden lähimurteissa käytetään sanaa kekkeruusi, joka tarkoittaa ’hienostelijaa, tyhjäntoimittajaa, saamatonta’. Tyrväässä on sanottu Siinä on kaks samanlaista kekkeruusia, ei niitten hommista tu uutta eikä kystä! ja Viialassa Olet sinä tavallinen kekkeruusi, kun kehtasit mennä huonompies kimppuun!

Mistä sana kekkeruusi tulee? Yksi mahdollisuus voisi olla, että sanan taustalla olisi jokin sukunimi, jokin sellainen kuin Keckros tai Keckroos. Ei ole kuitenkaan tietoa, että tällaista sukunimeä olisi koskaan ollut käytössä, joten tämä selitys on hylättävä.

On kuitenkin varsin mahdollista, että kekkeruusi-sanan taustalla silti on jokin ruotsinkielinen sukunimi, mutta ei aivan suoraan. Ylöjärveltä nimittäin tunnetaan ’hienostelijaa’ merkitsevä sana kekkenperi, Huittisten murteessa on sana kekkerlunti (Mikäs helvetin kekkerlunti sää äijä oikein oot?), Korpilahden murteessa kekkesmanni (Se on ni ollaksee ku hyväkin kekkesmanni) ja Äänekosken murteessa kekkasmanni (hienostelevasta: se on semmonen kekkasmanni, ei se o herra eikä työmies). Pälkäneellä on hienostelevasta sanottu: Sen tukka on nin töhötetty ja hame kohheellaan, se on semmonen kekkasteeni.

Näissä sanoissa siis on kekke- tai kekka-alku, ja sanan loppuosa näyttää perustuvan ruotsinkielisten sukunimien tavallisiin jälkiosiin -roos, -berg, -lund, -man, -sten.

Entä sitten kekkeruusi-sanan alkuosa? Se tuntuisi liittyvän moniin muihin kekk-alkuisiin kuvaileviin sanoihin, jollaisia ovat esimerkiksi kekkeä (merkityksinä mm. ’ryhdikäs, ylpeä, kopea, hienosteleva’ ja ’reipas, ripeä, ketterä’) ja sellaiset verbit kuin kekkaloida, kekkalehtaa ym.

Humperlunti ja lallumperi

Paitsi kekke- ja kekka-alkuisissa sanoissa ruotsinkielisistä sukunimistä lainattua jälkiosaa tavataan myös laajemmin etenkin länsimurteiden kuvailevassa sanastossa. Lounaismurteiden alueella Pyhässärannassa on kankeasta, hitaasta ihmisestä käytetty sanaa jänkeruusi. Hämeenkyrössä ’hunsvotti, hulivili’  on ollut humperlunti: Se on kansas semmone humperlunti ettei sen tiäm mitä se kulloonkit tekee. Kymissä suunnilleen samaa on merkinnyt hummermanni: Huuko oj ja ollus sellaih hummermanni eläissäh.

Suomen murteiden sanakirjan jo verkossa olevasta osasta käy ilmi, että murteissa on melko paljon kuvailevia peri-loppuisia sanoja, joissa taustana näyttää olevan sukunimien loppuosa -berg. ’Hupsua, hassua, hönttiä’ merkitsevät hessemperi (Kuhmalahti), hönttemperi (Pori) ja hönttömberi (Ahlainen). Hiljaista on Pälkäneellä voitu sanoa hissumperiksi ja hyväntahtoista, vastaan sanomatonta Lempäälässä lallumperiksi. Kunnoton ihminen, hulttio on Vihdissä voinut olla holjomperi tai kreksumperi, nahjus tai laiskuri taas Vesilahdessa klehjumperi. Kiikoisissa on tomppelista sanottu: Eiks ole aika koffemperi, kun ei sen vertaa älyä?

Aina eivät peri-loppuiset sanat viittaa ihmiseen. Porilainen on valittanut: Ei mull ol kenkii, mukko tämmöset vanhat klohjomperit, kenkärajat.

Huippentaali ja fyrkkendaali

Eri puolilta on tietoja myös sellaisista taali-loppuisista sanoista, joiden -taali voisi olla peräisin ruotsinkielisten sukunimien jälkiosasta -da(h)l:

Minä oon vielä sellaanen hoipentaali sairauden jälkeen (Peräseinäjoki).

Pitkästä ihmisestä: Miäs oli aika huippentaali (Forssa).

Olem minä voan semmone jökkentaali (= määrääjä) ettei meiltä ilima minu lupoan lähetä (Koskenpää).

Sukunimi Hohenthal taas saattaa olla sanan huuhentaali taustalla. Keski-Suomen Karstulassa on hajamielisestä ja huolimattomasta ihmisestä sanottu: se on semmone huuhentaali.

Heikki Paunosen laajassa slangisanakirjassa Tsennaaks stadii, bonjaaks slangii (2000) mainitut ’rahaa’ merkitsevät sanat fyrkkendaali ja fyffendaali voivat nekin sisältää sukunimien da(h)l-aineksen. Tähän viittaa Paunosen mainitsema Helsingin 2. normaalikoulun slangikilpailusta (1975) peräisin oleva fyrgendahl, jonka kirjoitusasu tuo mieleen sellaiset sukunimet kuin Bergendahl tai Rosendahl.

Mistä voi johtua se, että kuvaileviin murresanoihin näyttää omaksutun aineksia ruotsinkielisistä sukunimistä? Varsin ilmeinen tekijä on ollut se, että yksikielisten murteenpuhujien korvissa ruotsinkieliset nimet ovat kuulostaneet eksoottisilta, ja siten ne ovat voineet tarjota hyvää ainesta nimenomaan kuvaileviin sanoihin. Toisaalta pappien ja muun kirkonkylien herrasväen keskuudessa ruotsinkielisiä sukunimiä on ollut siksi paljon, että sopivia malleja on ollut käytettävissä.