Ihmiskunnan ja tautien historiassa on ollut kaksi suurta murrosta: maanviljelyn alku ja teollistuminen. Ennen maatalouden yleistymistä ei laajoja tautiepidemioita voinut syntyä, koska ihmisryhmät olivat pieniä ja niitä oli harvassa. Tauteja suuremman terveysriskin muodostivat onnettomuudet, tappelut ja ravinnon puute.
Maatalouden myötä väkiluku alkoi kasvaa. Syntyi pysyvää asutusta, ja osa väestöstä vapautui ruoan alkutuotannosta muihin ammatteihin. Alkoi syntyä kaupunkeja ja korkeakulttuureja. Kun sekä asutus että ihmisten ja eläinten yhteiselo tiivistyivät, tartuntataudit alkoivat raivota. Suomen sanat sairas ja tauti ovat vanhoja germaanisia lainoja, ja niiden tulo kytkeytyy aikaan, jolloin kantasuomalaiset oppivat naapureiltaan karjanhoidon ja maanviljelyn.
Vanhoja ja vieläkin vanhempia tautikäsityksiä
Tauteja on opittu tunnistamaan, luokittelemaan ja torjumaan nykyaikaisin menetelmin vasta 1800-luvun bakteriologisen vallankumouksen myötä. Primitiivisten tautikäsitysten mukaan taudit johtuivat erilaisista voimista, esimerkiksi luonnossa piilevästä ”väestä” tai henkiolennoista, ja niitä vastaan taisteltiin, jos taisteltiin, maagisin keinoin, esimerkiksi loitsuin, rukouksin ja uhreja toimittamalla. Agricolan kääntämistä Raamatun kohdista löytyy runsaasti esimerkkejä siitä, että tautien on ymmärretty olevan Jumalan rangaistus:
Herran pitää sinun paisumilla lyömän, vilutaudilla, poltteella, palolla, poudalla ja myrkylisellä ilmalla ja kellaisel taudilla ja pitää sinua vainooman sihenasti että hän sinua hukuttaa. (MAT III: 784)
Tauteja saattoivat aiheuttaa myös taivaankappaleet, esimerkiksi kuu tai tietyssä asennossa olevat tähdet. Agricolakin kirjoitti kuuntaudillisista:
Ja he toit hänen tygens kaikkinaiset sairaat, moninaisista taudeista ja kivuista käyrätyt ja ne pirultariivatut ja kuuntaudilliset ja halvatut. Ja hän paransi heidän kaikki. (MAT II: 30)
Myöhempien tulkintojen mukaan kysymys voisi olla epilepsiasta, vaikka nykyisessäkin raamatunsuomennoksessa puhutaan kuunvaihetaudista. Samaan tautiin voisi kuvauksesta päätellen viitata myös mykkä henki:
Mestari, minä edestoin sinun tyges minun poikani, jolla on mykkä henki, ja koska ikänäns hän riivaapi hänen, niin hän repelee hänen, ja hän vaahtuupi ja kiristelee hampaillans ja kuivettuu. (MAT II: 135)
Kehittyneemmässä kansanomaisessa lääketieteessä tautikäsitykset ovat arkisempia. Sairauksille etsitään syitä kylmän tai kuuman vaikutuksesta, saastaisen olion kosketuksesta, ilman laadusta tai ruumiin nesteiden määristä. Sairauksien parantamisessa käytetään kokemusperäistä tietoa ja hyväksi koettuja aineita, jotka joskus voivatkin olla tehokkaita. Tämäntapaiset tautikäsitykset heijastuvat Agricolan rukouskirjan kalenteriosastossa. Esimerkiksi helmikuun kohdalla Agricola runoilee seuraavaan tapaan:
Ole lämpemäs ja älä syö,
josta kylmätauti sinun lyö. (MAT I: 9)
Agricolan kylmätauti sekä toisaalla mainittu vilutauti voivat merkitä tavallista vilustumista, mutta 1800-luvun suomalaisissa lääkärikirjoissa molemmat on mainittu myös malarian nimityksinä. Malariaa on Suomessa esiintynyt endeemisenä 1800-luvulle asti.
Tauteja, oireita, tiloja vai vaivoja?
Agricolan teoksissa esiintyy ainoastaan muutamia selviä taudinnimiä. Useimmiten sanotaan vain, että ihminen on sairas. ”Tauteina” mainitaan tautien oireita tai vamman tai taudin aiheuttamia tiloja. Esimerkiksi halvaus voi johtua puhtaasti fyysisestä vammasta, mutta syynä voi olla myös myrkytystila tai aivoverenvuoto. Agricolan aikana todellisia syitä ei osattu hakea tai eritellä, olennaista oli vain, että ihminen oli halvattu.
Selvältäkään näyttäviä taudinnimiä ei voi tulkita nykylääketieteen mukaisesti. Esimerkiksi Agricolan kellainen tauti ja vanhojen lääkärikirjojen keltatauti, latinaksi icterus, ei nykykäsityksen mukaan ole mikään itsenäinen tauti, vaan kysymys on sappiväriaineiden aiheuttamasta ihon ja silmänvalkuaisten kellertymisestä, jonka syynä voivat olla monet maksan ja sappiteiden sairaudet. Agricolan punainen tauti tai punatauti näyttää tunnetun suolistosairauden nimitykseltä, mutta uudemmissa raamatunkäännöksissä puhutaan vain verenvuodosta, ei mistään erityisestä taudista.
Varsinaisten tautien lisäksi Agricolan tekstissä on runsaasti mainintoja erilaisista vaivoista, joista osa on saattanut liittyä johonkin tautiin, osa johtua muista syistä. Esimerkiksi ihotulehdukset, ajokset ja muut ihon vauriot ovat entisaikojen huonon hygienian vuoksi olleet tavallisia:
Herran pitää sinun lyömän Egyptin paisumilla, veripahkoilla, ruvilla ja syvelmillä, ettei sinä taida parattaa. (MAT III: 784)
Herran pitää sinuhun ruttotaudin ryhdyttämän…
Tarttuvista taudeista usein mainittuja ja erikseen nimettyjä ovat rutto ja spitaali, jotka historiallisen todistusaineiston mukaan ovat olleet tuttuja jo keskiajan suomalaisille. Erityisen pelätty oli ruttotauti, rutto eli pestilentia. Agricolan esimerkistä käy ilmi, että rutto on ollut etenkin tiiviisti asuttuja paikkoja koetteleva tauti:
Ja jos te itsenne kokootta teidän kaupunkeihin, niin minä pestilentian lähetän teidän sekaan ja ylenannan teitä teidän viholisten käsiin. (MAT III: 126)
Spitaalisten kohtalona on ollut eristäminen yhteiskunnan ulkopuolelle. Lepran vanha nimitys spitaali juontuu eristyslaitosta tarkoittavasta sanasta hospital. Toisin kuin Raamatun kertomuksista voisi päätellä, leprasta ei voi parantua.
Ja katso, yksi spitalimies edeskävi, kumarsi häntä ja sanoi: Herra, jos sinä tahdot, sinä voit minun puhdistaa. Niin ojensi Jeesus kätens ja rupeis häneen sanoden: Minä tahdon, ole puhdas. Ja kohta hän puhdistui spitalista. (MAT II: 41)
Tällaiset kohdat antavat aiheen olettaa, että Raamatussa spitaaliksi nimitetty tauti ei olekaan aina ollut lepra, vaan kysymyksessä voi olla muukin tauti, esimerkiksi psoriasis.
Uskon voimalla terveeksi
Agricolan teoksissa kuvastuvat eri-ikäiset tautikäsitykset. Vanhan testamentin vanhimmat osat kertovat oloista noin tuhat vuotta ennen ajanlaskun alkua, rukouskirjan terveysohjeet edustavat keskiajan yrttilääkintää ja antiikista juontuvaa humoraalipatologiaa. Yleiskuva on primitiivinen. Taudit johtuvat henkivoimista, ja mistä tahansa voi parantua uskon avulla:
Ja katsos, yksi vaimo, jolla oli
sairauden henki kahdeksantoistakymentä vuotta, ja se oli
rammittu ja ei voinut päätäns ylesojentaa. Mutta koska Jeesus sen näki, kutsui hän hänen tygens ja sanoi hänelle: Vaimo, ole vapaa sinun taudistas. Ja pani kätens hänen päälens. Ja kohta se itsens ylesojensi ja kiitti Jumalaa. (MAT II: 208–209)
Jumalan rangaistuksia ja ihmeparantumisia kuvaavat kertomukset on tietenkin ymmärrettävä Raamatun hengellistä sanomaa palveleviksi elementeiksi, ei lääketieteelliseksi todistusaineistoksi. Huvittava paradoksi on joka tapauksessa se, että rukouskirjan kalenteriohjeissa ei kertaakaan kehoteta rukoilemaan parannusta tai anteeksiantoa. Siellä turvaudutaan maallisempiin keinoihin kuten yrtteihin, suoneniskuun ja terveellisiin elämäntapoihin.
1Tässä artikkelissa esimerkit on kirjoitettu lukutavan mukaan, ei Agricolan alkuperäisessä kirjoitusasussa.
Lähteitä
Agricolan aika. Toimittaneet Kaisa Häkkinen ja Tanja Vaittinen. BTJ Finland, Helsinki 2007.
Häkkinen, Kaisa – Lempiäinen, Terttu 2007: Agricolan yrtit. Mikael Agricolan Rucouskirian terveyttä tuovat kasvit, niiden esiintyminen ja käyttö 1500-luvulla. Kirja-Aurora, Turku.
MAT = Mikael Agricolan teokset 1–4. Uudistettu näköispainos. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1987.
Peltokorpi, Pauliina 2002: Kirjasuomen vanhoja taudinnimiä ja kansanuskomuksia niiden taustalla. Suomen kielen pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto.
Vuorinen, Heikki S. 2002: Tautinen historia. Vastapaino, Tampere.