Tarvitaanko uudelleenkäännöksiä?
Artikkeli 4/2013

Pirkko Nuolijärvi, Liisa Tiittula

Tarvitaanko uudelleenkäännöksiä?

Monista kaunokirjallisista teoksista on useita suomennoksia. Esimerkiksi Emily Brontën Wuthering Heights (1847) on suomennettu viiteen kertaan ja Daniel Defoen teoksesta Robinson Crusoe (1719) on julkaistu peräti 35 erilaista suomenkielistä versiota. Jos teos on hyvin käännetty, tarvitaanko siitä useita käännöksiä?

Uudelleenkäännöksiä on viime vuosina tutkittu käännöstieteessä runsaasti ja etsitty syitä siihen, miksi teos käännetään uudelleen. Syitä on löytynyt sekä käännöksistä, esimerkiksi ensikäännöksestä on jätetty osia pois, että ulkoisista tekijöistä, kuten kustantajien välisestä kilpailusta. Erilaisille lukijoille tuotetaan erilainen käännös, esimerkiksi Robinson Crusoe on käännetty lapsille, nuorille ja aikuisille, sitä on lyhennetty ja muokattu; lyhentämättömiä suomennoksia on vain kaksi, ja näiden välinen aikaero on noin 90 vuotta.

Käännöksen vanheneminen on yksi tavallisimmin esitetyistä uudelleenkääntämisen syistä. Vanhenemisella voidaan viitata siihen, että teoksen kuvaama kulttuuri on tullut kohdekielisille lukijoille niin tutuksi, ettei sen ilmiöitä enää tarvitse selittää. Usein vanhenemisella tarkoitetaan käännöksen kielen vanhenemista. Outoa tässä on se, että samalla kun käännöksen kielen oletetaan vanhenevan, alkutekstien vanhahtavuuteen ei kiinnitetä samanlaista huomiota, ikään kuin ne pysyisivät aina ajantasaisina. Tässä artikkelissa tarkastelemme lähemmin väitettä käännöksen kielen vanhenemisesta uudelleenkääntämisen syynä.

Uusi painos vai uudelleenkäännös?

Ne suomennokset, jotka on julkaistu 1800-luvulla, edustavat sitä suomen kielen kehityksen vaihetta, jolloin kirjakieltä vakiinnutettiin. Siksi ne eivät monilta osin vastaa kirjoitetun nykysuomen käytäntöä. Hyvä esimerkki on ensimmäinen suomenkielinen romaani, Heinrich Zschokken teos Das Goldmacherdorf (1817), jonka Carl Niclas Keckman suomensi nimellä Kultala (1834).

”Minä olen pantu, ei yhteiseen neuwohuoneeseen, waan yhteiseen läättiin, joka on täynnä likaa ja turmellusta. Mutta se pitää korjattaman ja puhdistettaman, jos waikka haju ja löyhkä lewiäisi ympäri koko maata. Te oletta, hallitusmiehinä olewinanne, yhteistä hywää ei katsoneet eli suojelleet, waan alaspolkeneet ja sortaneet.”

(Zschokke: Kultala, suom. Keckman, 2004 [1834], 120.)

Jos suomennoksesta on otettu uusia painoksia, niihin on saatettu tehdä kielen normien muuttumista vastaavia muutoksia. Seuraava esimerkki on Stendhalin teoksen Le rouge et le noir (1830) Joel Lehtosen suomennoksen vuonna 1930 ilmestyneestä 1. painoksesta ja 1977 ilmestyneestä 3. painoksesta. Muutokset on merkitty lihavoinnilla.

– Mitähän äiti sanoo, kun näkee kauniit kukkansa aivan katkottuina!  virkkoi Mathilde. – Nuorakin täytyy heittää alas, jatkoi hän tavattoman rauhallisesti. – Jos nähtäisiin sen riippuvan parvekkeelta, olisi vaikea keksiä tekosyitä selitykseksi.

Mutta miten minä sitten täältä mennä? kysyi Julien kujeilevasti ja matkien kreolien puhetapaa.  (Yksi perheen kamarineitsyistä oli San Domingosta kotoisin.)

(Stendhal: Punaista ja mustaa II, suom. Lehtonen, 1930, 123.)

– Mitähän äiti sanoo, kun näkee kauniit kukkansa aivan katkottuina! Mathilde sanoi. – Nuorakin täytyy heittää alas, hän jatkoi tavattoman rauhallisesti. – Jos sen nähtäisiin riippuvan parvekkeelta, olisi vaikea keksiä tekosyitä selitykseksi.

Mutta miten minä sitten täältä mennä? kysyi Julien matkien kreolien puhetapaa. (Yksi perheen kamarineidoista oli San Domingosta kotoisin.)

(Stendhal: Punaista ja mustaa, suom. Lehtonen, 1977, 348.)

Normien muuttuminen näkyy sanajärjestyksen korjauksissa. Kielen ”vanheneminen” taas näkyy selvimmin sanaston muuttumisessa (kamarineitsyistä → kamarineidoista, virkkoi → sanoi). Lisäksi uusissa painoksissa voi olla muitakin muutoksia (kujeilevasti jätetty pois). Tällaiset muutokset koskevat luonnollisesti yhtä lailla alun perin suomeksi kirjoitettuja tekstejä kuin suomennoksia.

Uusissa painoksissa voi olla lukuisia korjauksia ilman, että siitä on erikseen mainittu. Jaroslav Hašekin romaani ensimmäisessä maailmansodassa seikkailevasta Švejkistä (alkuteos 1920‒1923) on suomennettu viisi kertaa. Seuraavat esimerkit ovat Marja Helinin vuonna 1947 ilmestyneestä suomennoksesta ja sen 5. painoksesta vuodelta 1956.

Ja kenraali käännähtikin ympäri aivan kuin hän olisi lukenut luutnantti Lukasin ajatukset ja kysyi Shveikiltä:

Böhmiläinen vai saksalainen?

Böhmiläinen, herra kenraali.

– Sepä hyvä, sanoi kenraali, joka oli puolalainen ja ymmärsi hiukan tshekinkieltä, sinähän ammut kuin lehmä pyytäessään heinääSulje suusi, pidä kitasi kiinni, äläkä mylvi tuolla tavoin.  Olitko jo käymälässä?

– En, herra kenraali.

– Mikset mennyt muiden mukana ja tehnyt tarpeitasi?

– Herra kenraali, Pisekìn manööaereillä, kun miehistö levon aikana asettui pitkin peltoa, eversti Wachtl sanoi, ettei sotilaan alinomaa pidä ajatella ulostamista.

(Hašek: Kunnon sotamies SHVEIKIN seikkailut maailmansodassa III, suom. Helin, 1947, 114.)

Ja kenraali käännähtikin ympäri aivan kuin hän olisi lukenut yliluutnantti Lukasin ajatukset ja kysyi Švejkiltä:

Böhm oder Deutscher? *

Böhm, melde gehorsamst, Herr Generalmajor. **

– Sepä hyvä, sanoi kenraali, joka oli puolalainen ja ymmärsi hiukan ekinkieltä, sinähän mylvit kuin lehmä. Pidä suusi kiinni, äläkä mylvi tuolla tavoin. Olitko jo käymälässä?

– En, ilmoitan nöyrimmästi, herra kenraalimajuri.

– Mikset mennyt muiden mukana paskalle?

Ilmoitan nöyrimmästi, herra kenraalimajuri, Pisekìn manöövereillä, kun miehistö levon aikana asettui pitkin peltoa, eversti Wachtl sanoi, ettei sotilaan alinomaan pidä ajatella sontimista, vaan pitää ajatella taistelua.

* Tšekkiläinen vai saksalainen?

** Tšekkiläinen, ilmoitan nöyrimmästi, herra kenraalimajuri.

(Hašek: Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa III, suom. Helin, 1956, 117–118.)

Vuonna 1959 Švejkin seikkailuista ilmestyi jälleen uusi laitos, jonka suomentajiksi on merkitty Marja Helin ja Tuure Lehén. Edellä esitetty jakso on siinä täysin sama kuin Helinin suomennoksessa 1956.

Periaatteessa uusintapainoksen ja uudelleenkäännöksen ero on siinä, että uusi painos ei korvaa käännöstä, kun taas uudelleenkäännös syrjäyttää sen. Raja uusintapainoksen, tarkistetun laitoksen ja uudelleenkäännöksen välillä on kuitenkin usein liukuva (Paloposki & Koskinen 2010).

Ajan vaikutus käännöksen kieleen

Mark Twainin The Adventures of Huckleberry Finn(1884) on suomennettu viisi kertaa. Se ilmestyi ensimmäisen kerran 1904 aikanaan tunnetun lasten- ja nuortenkirjailijan Tyko Hagmanin ja toisen kerran Yrjö Kivimiehen suomentamana 1927. Kolmas suomennos ilmestyi 1936 Petroskoissa, ilman mainintaa suomentajasta. Tämä käännös on lyhyempi kuin alkuperäinen, ja se, mitä on käännetty, muistuttaa Kivimiehen suomennosta. Myös seuraava, Kirsti Laipion vuonna 1945 ilmestynyt suomennos on lyhennetty versio alkuperäisestä. Uusin versio on Jarkko Laineen suomennos vuodelta 1972. Teoksen suomennosten julkaisemisessa kustantajat ovat kilpailleet keskenään: Hagmanin suomennoksen kustansi Otava, Kivimiehen WSOY, Petroskoissa julkaistun Kirja, Laipion Atlas ja Laineen Otava.

Vaikka ensimmäisen ja viimeisen suomennoksen välillä on noin 70 vuotta, eriaikaisuus ei näy siinä, että vanhimman suomennoksen kieli olisi vanhentunut. Sen sijaan ero näkyy siinä, mitä kielimuotoa musta Jim on eri aikoina pantu puhumaan. Seuraavassa on näyte kolmesta suomennoksesta (ks. tarkempaa analyysia Tiittula & Nuolijärvi 2013).

„No, yhtenä iltana myöhäseen, kun pröökynä ja leskirouva jutteli kamarissa, ol’ ovi vähä raollaan, ja minä satun olemaan takana. Ja minä kuulin, kun pröökynä sano, että hän aiko myyä minut Orleansiin, vaikka hän ei koskaan ollu sitä toivonu mukamas. Mutta nyt mukamas minusta maksettais kahareksansattaa dollaria, ja s’oli, sano hän, niin paljo rahhaa, että s’olis melkein jumalan kaittelmuksen ylenkattomista, jos ei hän ottais sitä vastaan. Vanaha prouva, hän koitti saara häntä purkamaan sitä tuumaa; mutta minä en jääny orottamaan ennää mitä he sitte sanois, vaan minä sain kintut alleni ja korjasin siitä luuni, kuin tuulessa.

(Twain: Huckleberry Finnin seikkailut, suom. Hagman, 1904, 66–67.)

» No niin, yksi yö minä hiipi ovelle, missä ne istu, ja se ovi ei olla oikein kiinni ja minä kuulla, kun se vanha neiti juttele leski, että häne meina myy minä Orleansiin, vaikka hän ei oikkein tahtoisi, mutta hän voisi saada kahdeksansata dollari minust ja se ole niin suuri kasa raha, ettei hän voi pitää vastan. Leski yrittä sano, ettei hän tekisi se, mutta minä ei jää kuunteleman loppu. Minä saa kinttu alle ja kyllä minä juokse, uskoka pois!

(Twain: Huckleberry Finnin seikkailut, suom. Kivimies, 1927, 62.)

– Yhten iltan mää sit hiipisi ove taakse, se ol aika myähäne aika jo, eikä ovi ollu kunnol kiin, ja mää kuuli ko vanha fröökynä sanos leskifrouval, et hän o meinan myyrä munt Orleanssi, ja leskifrouva ei tykänny siit, mut fröökynä sanos et hän saisi munst kahreksasata dollarii, ja simmost rahamäärää hän ei kuulemma pystyn vastustama. Leskifrouva koitti sanno hänel, ettei hän tekis simmost, mut mää en jääny kuuntelema et mitä sit seuras. Mää kyl sain konttini liikkuma niin äkki et iha.

(Twain: Huckleberry Finnin seikkailut, suom. Laine, 1972, 57–58.)

Tyko Hagmanin Jim puhuu hämäläismurretta, jossa on myös eräitä Pohjanmaalle viittaavia muotoja (vanaha, kahareksan). Hagman oli itse syntyisin Kälviältä ja toimi joitakin vuosia myös Kangasalla, joten keskipohjalainen ja perihämäläinen alue olivat hänelle tuttuja. Jimin vahvoja pohjalais-hämäläispiirteitä ja laajemminkin läntisiä piirteitä ovat esimerkiksi r d:n asemesta (kahareksan, saara, orottamaan), ns. yleisgeminaatio eli sanan ensi tavun jälkeisen konsonantin kahdentuminen (rahhaa, ennää, sattaa), tt ts:n asemesta (kaittelmuksen, ylenkattomista) sekä sananalkuiset kaksoiskonsonantit (pröökynä, prouva). Lisäksi Jimin puheessa on runsaasti puhekieleen kuuluvaa loppuheittoa, jota Hagman on osin merkinnyt heittomerkillä.

Hagmanin suomennoksessa esiintyy myös muita puheelle tyypillisiä ilmiöitä, joita löytyy yleensä vasta uudemmista käännöksistä, kuten subjektin ja predikaatin inkongruenssi (pröökynä ja leskirouva jutteli) ja lohkeamarakenne (Vanaha prouva, hän koitti). Hagman on lisäillyt tekstiin puhekielen sanoja (mukamas).

Yrjö Kivimiehen Jimin puhe edustaa stereotyyppistä käsitystä ulkomaalaispuheesta, joka on kieliopillisesti vajavaista. Sille on erityisen leimallista suomelle tyypillisen persoonakongruenssin puuttuminen (se olla, minä hiipi, minä kuulla, minä ei jää), nominatiivimuotojen käyttö muiden sijamuotojen sijasta (neiti juttele leski, meina myy minä, ettei hän tekisi se) ja pitkien vokaalien lyheneminen (neiti juttele, kahdeksansata, yrittä).

Kuten tunnettua, Jarkko Laine pani Jimin puhumaan lounaismurretta niin kuin myös myöhemmin ilmestyneessä Tom Sawyer -suomennoksessa. Laineen ratkaisu muistuttaa Hagmanin ratkaisua, vaikka murre on toinen: kumpikin suomentaa Jimin puheen itselleen tutulle murteelle. Laineen Jimin variantit ovat kaikin kohdin lounaismurteisia: simmost, fröökynä, mää hiipisi (imperf. ’hiivin’), sanos (’sanoi’), munt (’minut’), munst (’minusta’). Myös lounaismurteen sanastoa on käytössä: konttini ’jalkani’.

Kuten Huckleberry Finnin esimerkit osoittavat, ensimmäinen suomennos ja uusin suomennos muistuttavat eniten toisiaan siinä, että niissä on paljon puhekielisyyttä ja yksittäisissä ratkaisuissa on samankaltaisuutta, vaikka murrepiirteet eivät ole samoja. Käännösstrategian valintaan vaikuttavat siis muutkin seikat kuin käännösten kronologinen järjestys, esimerkiksi tiettynä aikana vallitsevat sosiolingvistiset normit ja suhtautuminen vähemmistöihin.

Alkuteosta voi verrata partituuriin, jonka käännökset soittavat elämään yhä uudelleen ja uudelleen. Jokainen suomennos on siten tekijänsä omanlainen tulkinta kirjailijan luomasta partituurista.

 

Lähteet

Paloposki, Outi & Koskinen, Kaisa 2010. Reprocessing texts. The fine line between retranslating and revising. Across Languages and Cultures 11:1, 29‒49.

Tiittula, Liisa & Nuolijärvi, Pirkko 2013. Puheen illuusio suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1401. Helsinki: SKS.

 

Liisa Tiittula on Helsingin yliopiston saksan kääntämisen professori ja Pirkko Nuolijärvi Kotimaisten kielten keskuksen johtaja.

Pirkko Nuolijärvi
Liisa Tiittula