Keskustelukumppaniin viittaavaa tämä- ja tuo-pronominin käyttöä saattaisi joku pitää töykeänä tai epäkohteliaana, viitataanhan siinä ihmisiin pronomineilla, jotka ensisijaisesti ovat käytössä asioista ja esineistä puhuttaessa. Töykeitä nämä pronominit eivät kuitenkaan itsessään ole, pikemminkin päinvastoin. Lähempi tarkastelu osoittaa, että niiden avulla voidaan osoittaa myös huomaavaisuutta ja läheisyyttä.

Puhekumppaniin viittaavina tämä ja tuo (ja varsinkin niiden puhekielisemmät muodot tää ja toi) ovat tavallisia tuttavallisissa keskusteluissa, joissa on monta toisensa hyvin tuntevaa osallistujaa, esimerkiksi erilaisissa kahvipöydissä tai illanistujaisissa.

Tämä saa puheenvuoron

Usein pronominien käyttö liittyy kertomistilanteisiin. Kun esimerkiksi on kerrottu jo monta hauskaa juttua kadonneista tavaroista, voi uusi kertomus alkaa vaikka näin: ”Ja tää on jättänyt junaan kassin, jossa oli viisi suklaarasiaa!” Kyseisessä tilanteessa tää viittaa yhteen pöydässä istujista, jolle näin tarjotaan tilaisuus ottaa puheenvuoro. Myös kokonaan uusi puheenaihe voidaan aloittaa viittaamalla läsnäolijaan, jolla olisi jotain kerrottavaa: ”Toi oli ollu sienessä eilen.” Usein tällaisista aloituksista seuraakin, että ”tää” alkaa itse kertoa kadonneista suklaarasioista tai ”toi” kehua hyvää sienisaalistaan.

Näin puhuja on ilmaissut tietävänsä tapauksen, joka yhden puhekumppanin kannattaisi kertoa ja muiden kuulla: hän houkuttelee tilanteeseen sopivaa kertomusta esiin. Viittauksen kohteelle on näin tarjottu suunvuoroa ja mahdollisuutta kertomuksen kertomiseen. Samalla muille osanottajille on vihjaistu tulossa olevasta kertomuksesta, jotta he tietävät asettua sille kuulijoiksi. Puhuja on ottanut kaikki läsnäolijat huomioon. Jos pronominien tämä tai tuo asemesta käytettäisiin pronominia sinä (”ja sähän oot unohtanut junaan suklaarasioita” tai ”olitko sä eilen sienessä”), tilanne olisi toisenlainen: puhuja kääntyisi yhden keskustelukumppaninsa puoleen sivuuttaen muut. Hän tarjoutuisi vain itse kuuntelemaan kertomuksen vetämättä muita osallistujia mukaan, ja muiden mielenkiinto saattaisi herpaantua.

Luodaan läheisyyttä, otetaan etäisyyttä

Toinen tyypillinen tilanne, jossa pronominilla tämä viitataan puhekumppaniin, on jonkin asian arvioiminen ja kannanottojen esittäminen. Kyseessä on (keskusteluntutkimuksen termiä käyttääkseni) keskustelutoiminta, jota usein tehdään yhdessä. Jos kannanottoa esitettäessä ei käännytä suoraan yhden osallistujan puoleen (”– – ja sehän on niin sopivan matkan päässä teiltä”) vaan viitataan väljemmin (”– – ja sehän on niin sopivan matkan päässä näiltä”), kutsutaan kaikkia läsnä olevia mukaan matkan sopivuuden arviointiin. Myös viittauksen kohteella on edelleen mahdollisuus käyttää seuraava puheenvuoro, mutta sitä mahdollisuutta ei anneta yksin hänelle.

Pronominilla tuo puolestaan on tyypillisesti myös sellaista käyttöä, jossa viittauksen kohdetta ei välttämättä houkutella puhujaksi, vaikka joukon huomio kiinnitetään häneen. Pronominilla tuo voidaan asettaa yksi läsnäolijoista muiden tarkasteltavaksi ja kenties arvioitavaksikin: ”mitä, toheloiks toi?”. Sillä voidaan myös jakaa keskustelijoiden joukko kahtia: ”noilla on jotain salaisuuksia”. Kertomuksiinkin pronominilla tuo tuodaan usein pikemminkin sivu- kuin päähenkilöitä. Esimerkiksi toteamus ”ja minä tolle sanoin sitte että” pitää kertojan itsensä edelleen päähenkilön roolissa ja ilmaisee vain, että toinenkin keskustelutilanteen osallistuja on mukana kertomuksessa.

Näillä pronomineilla viittaaminen on tyypillistä nimenomaan keskenään läheisten ihmisten puheessa: usein henkilö, johon seurassa viitataan sanoilla tää tai toi on puhujan aviopuoliso, läheinen sukulainen tai ystävä. Niinpä näitä pronomineja saatetaan myös käyttää ”läheisen” tai ”tuttavallisen” tyylin rakentamiseen sellaisissakin tilanteissa, joissa läheisyys ei ole itsestään selvää. Tuttavallisuuden ilmaiseminen väärissä yhteyksissä voi toisinaan saada myös epäkohteliaisuuden sävyn: tilanne ohjaa tulkintaa. Arkisessa jutunkerronnassa ja mielipiteiden vaihdossa keskustelukumppaniin viittavat tämä ja tuo ovat kuitenkin pääasiassa hienovaraisia keinoja ottaa läsnäolijat huomioon ja ohjailla puhetta niin, että kaikki pysyvät keskustelussa mukana.

 

Eeva-Leena Seppänen työskentelee Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa.