Taas herrojen pee ja kee
Keskustelua 1/1996

Heikki Hurtta

Taas herrojen pee ja kee

Professori Osmo Ikolan kielenhuollon tehtäviä yleisesti käsittelevä kirjoitus Kielikellossa 4/94 (s. 5) on herättänyt vilkkaan keskustelun yhdestä detaljista, nimittäin b:n ja g:n ääntämisestä suomen kielessä. Äidinkielen lehtori Pirkko Vapaavalta puolusti Kielikellossa 1/95 (s. 37–38) niiden ääntämistä soinnillisina; amanuenssi Erkki Lyytikäinen taas oli (Kielikello 2/95 s. 40–41) Olli Nuutisen artikkeliin ja Kari Suomen foneettiseen tutkimukseen vedoten sitä mieltä, että näiden konsonanttien soinnillisuus ei suomen järjestelmään kuulu ja siksi voidaan ääntää ”Pelkia” ja ”markariini”, vaikka vanhaan tapaan kirjoitettaisiinkin Belgia, margariini. Pirkko Vapaavalta vastasi Lyytikäiselle Kielikellossa 3/95 (s. 36–37), ja samassa lehdessä (s. 37) käsitteli asiaa myös tohtori Elisabet Törnudd-Jalovaara.

Kaksi vastakkaista kantaa on siis tullut esiin: oikeakielisyyden perinteeseen nojaava, jonka mukaan ääntämyksen tulee olla soinnillinen, ja kielentutkimuksen tuloksiin perustuva, jonka mukaan suomen kielen kannalta luonnollinen on soinniton ääntämys. Välittävänkin kannan esittäminen on silti mahdollista, ja tämä välittävä kanta voisi perustua ilmiön historiallisen taustan ja suomalaisten kielellisten asenteiden huomioon ottamiseen. Suositus, jonka mukaan b ja g äännetään soinnillisina, on vuosikymmenien aikana tullut suomalaisille tutuksi, ja näyttää ilmeiseltä, että aika laajasti ainakin julkisuudessa puhujilta myös edellytetään tätä ääntämystä. Esimerkiksi Jukka Kajava puuttui Helsingin Sanomien TV-palstallaan (12. 9. 1995) kriittisesti televisioesiintyjien kielenkäyttöön: yksi esimerkki oli kovalla peellä äännetty ”poonus” ’bonus’. Lehtikirjoituksia, joissa paheksuttaisiin b:n ja g:n soinnillisina tuottavaa ”Belgia, margariini” ‑ääntämystä, taas tuskin on kirjoitettu.

Vaikka soinnillinen ääntämys siis vanhastaan onkin suomelle vieras, on ilmeistä, että puhujilta vakiintuneen perinteen mukaan ainakin tietyissä tilanteissa odotetaan b:n ja g:n ääntämistä soinnillisina. Tämän asenteen muuttaminen käden käänteessä tuskin onnistuu. Ehkä asia olisi opetettava seuraavaan tapaan: Soinnilliset b ja g eivät ole vanhastaan kuuluneet suomen äännejärjestelmään, ja siksi on ymmärrettävää, että niiden tuottaminen voi olla vaikeaa eikä se ole arkipuheessa usein edes tarpeellista. Koska kuitenkin tietyissä yhteyksissä soinnillista ääntämystä odotetaan ja sen hallinta voi suorastaan parantaa puhujan uskottavuutta, kannattaa soinnilliseenkin ääntämykseen harjaantua.
Heikki Hurtta