Suosanojen jäljissä korvesta keitaalle
Artikkeli 1/2006

Kaisu Aapala, Kirsti Aapala

Suosanojen jäljissä korvesta keitaalle

Suomea pidetään metsien ja järvien maana. Joukkoon voisi lisätä suot, sillä noin kolmannes Suomen maapinta-alasta on suota. Myös soihin liittyvää sanastoa on paljon. Tässä artikkelissa kerrotaan, miten suosanoja käytetään toisaalta murteissa ja yleiskielessä, toisaalta suotieteen termeinä.

Metsätieteilijä ja poliitikko A. K. Cajander kehitti 1900-luvun alussa soiden tyyppiluokituksen, joka on nykyisenkin luokituksen perustana. Cajanderin tutkimusten ja opetuksen myötä monet suotieteen termit vakiintuivat nopeasti tieteelliseen käyttöön.

Suo on biologien sanoin ekosysteemi, jolle on luonteenomaista korkealla oleva pohjavesipinta ja jossa vain osittain hajoava orgaaninen aines kerrostuu turpeeksi. Suotyypit ovat suokasviyhdyskuntien luokittelua ja rajaamista varten erotettuja tyyppejä. Suotyypit voidaan ryhmitellä päätyyppiryhmiin, jotka ovat korvet, rämeet, letot, nevat, luhdat ja lähteiköt. Artikkelissa käsittelemme neljää ensin mainittua ja niihin liittyvää sanastoa. Suotyypeistä koostuvaa yksittäistä suota tai suuren suoalan itsenäistä osaa kutsutaan suoyhdistymäksi. Suoyhdistymätyyppejä ovat eteläsuomalaiset keidassuot, pohjoissuomalaiset aapasuot ja niihin läheisesti liittyvät Lapin palsasuot.

Neva vai letto?

Korpi on soista metsäisin. Valtapuuna on yleensä kuusi, mutta rehevimmillä paikoilla kasvaa myös lehtipuita. Yleiskielessä ja murteissa korven päämerkitys onkin ’synkkä (kuusi)metsä, etäällä asutuskeskuksista oleva erämaa tai syrjäseutu’. Korpia on koko maassa, mutta ne ovat selvästi yleisempiä Etelä- kuin Pohjois-Suomessa. Myös sana korpi on yleissuomalainen sana, mutta paikannimistössä se on harvinaisempi pohjoisessa kuin muualla Suomessa.

Suomen yleisimpiä suotyyppejä on räme. Niitä on noin puolet maan soista. Rämeet ovat mäntyvaltaisia soita, joilla kasvaa suurikokoisia varpuja. Myös pallosara ja tupasvilla voivat olla rämeen yleisiä kasveja. Turvekerros on paksu. Suotieteessä, yleiskielessä ja murteissa räme merkitsee aika lailla samaa. Räme on laajalti murteissa käytetty sana; osassa Pohjois-Suomea sitä vastaa samamerkityksinen rämeä tai rämiä.

Neva ja letto ovat avosoita. Nevoilla kasvaa varsinkin saroja ja saramaisia kasveja. Myös jotkin varvut, esimerkiksi suokukka ja karpalo, viihtyvät nevoilla. Noin viidennes Suomen soista on erilaisia nevoja. Niitä on koko maassa, mutta Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla niiden osuus suoalasta on suurempi kuin Etelä-Suomessa. Pohjanmaan neva-alue vastaa hyvin nevan murrelevikkiä, sillä Etelä-Pohjanmaalla, Satakunnan pohjoisosissa ja osassa Keski-Pohjanmaata neva on tavallisin suon nimitys. Se korvaa siellä sanan suo. Keski-Suomessa ja Savossa neva tunnetaan hyllyvän, vetisen suon ja suoniityn nimenä. Sen sijaan Pohjois-Suomen murteissa ei nevaa ole vanhastaan tunnettu. Kirjakielessä nevan merkitys on yleistävämpi: nykykielen sanakirjojen mukaan neva on puuton, rahkasammalta kasvava suo.

Letot ovat nevoja ravinteikkaampia avosoita, joille ovat ominaisia ruskosammalet ja vaateliaat ruohot. Letot ovat soista kasvistollisesti monilajisimpia, ja niitä on pääasiassa kalkkialueilla. Etelä-Suomen letoista onkin valtaosa raivattu viljelykseen, joten lettoja on jäljellä lähinnä Pohjois-Suomessa. Sana letto lienee alkuaan hämäläinen, mutta se on sittemmin levinnyt Satakuntaan ja Etelä-Pohjanmaalle sekä myöhemmin osaan Peräpohjaa ja Tornionjokivartta. Murteiden ja yleiskielen merkitykset poikkeavat jonkin verran leton suotieteellisestä määritelmästä. Kirjakielen letto on puuton, märkä, hyllyvä suo. Murteissa lettoa käytetään lisäksi paikoin suon yleisnimityksenä sekä suossa olevaa upottavaa kohtaa tai veden pinnalla olevaa kelluvaa sammalkerrosta tarkoittamassa.

Saamelaislainat aapa ja palsa

Aapasuot ovat märkiä, puuttomia, laajoja ja tasaisia tai hieman kaltevia soita. Niiden reunaosissa on rämeitä ja toisinaan myös korpia, mutta keskiosat ovat erilaisia nevoja tai paikoitellen lettoja. Aapasuovyöhyke ulottuu Pohjois-Suomesta Pohjois-Karjalaan ja Keski-Suomen pohjoisosiin. Aapasoita on lisäksi Suomenselän vedenjakaja-alueella ja yksittäin myös muualla Etelä-Suomessa.

Suotieteen aapasoiksi määrittelemien soiden esiintymisalue on siis huomattavan laaja. Sanan aapa alkuperäinen levikki on suppeampi: sana on lainattu saamelaiskielistä, joten sen ominta aluetta on pohjoisin Suomi. Jo A. K. Cajander huomasi sanan käyttökelpoisuuden myös suoterminä. Aapa on otettu sellaisenaan kansainväliseenkin suoterminologiaan: esimerkiksi englannin aapa-mire tarkoittaa pohjoisen minerotrofista suoyhdistymää (minerotrofisen suon kasvillisuus saa vetensä ja ravinteensa ympäristön valuvesistä tai pohjavedestä).

Sanan aapa ’laaja, puuton suo’ levikki Suomen murteissa. Aapavyöhykkeen raja Ruuhijärven (1988) mukaan.

Aapasoihin läheisesti liittyviä palsasoita on Suomessa vain Tunturi-Lapissa Enontekiöllä, Inarissa ja Utsjoella. Palsasoille tunnusomaisia ovat palsat, jotka ovat ikiroutaisia turvemättäitä. Länsipohjan murteessa käytetty sana palsa on niin ikään saamelainen laina, ja se on luonnontieteellisen kirjallisuuden kautta levinnyt moniin muihinkin kieliin

Lapin läänin alueella soiden osuus maapinta-alasta vaihtelee 10:stä 60 prosenttiin. Kun soita on paljon, niin luonnollisesti niihin liittyvä sanastokin on monipuolista. Siitä on riittänyt ammennettavaksi kirjalliseen ja tieteelliseen kielenkäyttöön. Samaisella alueella ei muuten ole vanhastaan käytettykään sanaa suo, vaan on puhuttu jängästä (Länsi-Lapissa jänkkä), joka on saamelaisperäinen sana sekin. On sanottukin, että etelästä päin tuleva tietää olevansa Lapissa silloin, kun suo on muuttunut jängäksi. Jänkä ei kuulu suotieteen termeihin, mutta sana on tullut kirjakieleen Lappi-aiheisen kirjallisuuden myötä. Jängän kirjakielinen merkitys on myös varsin väljä: ’aava suo Pohjois-Suomessa’.

Keidassoita on Etelä-Suomesta Pohjois-Karjalaan ja Keski-Suomen pohjoisosiin asti. Pohjoisempana niitä on erityisesti Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla ja jonkin verran vielä Peräpohjolassa ja Metsä-Lapissa asti. Keidassuot ovat kasvillisuudeltaan karuja, sadevedenvaraisia soita. Tyypillisen keidassuon keskiosa kohoaa reunaosia korkeammalle, mistä johtuu aiempi nimitys kohosuo. Keitaiden keskiosissa on avovetisiä allikoita, märkiä painanteita eli kuljuja ja pitkänomaisia mättäitä eli kermejä, joilla voi sinnitellä jokin kitukasvuinen mänty.

Kun on etsitty nimeä tälle suoyhdistymälle, on käytetty jälleen hyväksi murteiden sanavaroja. Keitaan juuret ovat läntisessä Suomessa. Satakunnassa keidas on tarkoittanut suota ja nevaa, lähinnä Etelä-Pohjanmaalla suossa olevaa mätästä, suosaareketta tai mätäsjonoa. Keitaan kirjakielinen merkitys ’ympäristöään kosteampi ja kasvillisuudeltaan rehevämpi alue aavikolla, oaasi’ on peräisin 1860-luvulta, jolloin ryhdyttiin kehittämään ja luomaan eri alojen oppisanastoa. – Keidas-sanan kirjakielinen merkitys on toisinaan johtanut kääntäjiä harhaan: suomen soita käsittelevään englanninkieliseen tekstiin on keidassuosta saattanut tulla ”oasis bog”.

Vastakohtien aro

Samantapainen historia kuin sanalla keidas on toisellakin maastotermillä, arolla. Kirjakielen aro, heinää ja ruohoa kasvava lauhkean vyöhykkeen puuton tasanko, on sekin sanana 1860-luvun satoa. Aron siirtymiseen tarkoittamaan juuri tuota kasvillisuustyyppiä lienee vaikuttanut se, että eri tahoilla hämäläis- ja itämurteissa aro on ollut kuiva, huonokasvuinen maa, keto tai nurmettumaan jätetty pelto.

Yleisemmin aro kuitenkin tarkoittaa sekä murteissa että vanhassa kirjakielessä 1700-luvulta alkaen aika toisentyyppistä maastonkohtaa: länsimurteissa ja Kainuussa se on ympäristöään alempana oleva, ajoittain tai jatkuvasti vetinen maa-alue. Tämä merkitys otettiin pohjaksi, kun vuonna 2005 julkaistiin tieteellinen kuvaus arokosteikoista. Arokosteikot ovat ns. kausikosteikkoja, jotka ovat puuttomia ja joiden kasvillisuus on nevamaista. Arokosteikot ovat harvinaisia, eikä niiden alueellista esiintymistä Suomessa tunneta vielä kunnolla. Edustavia esimerkkejä arokosteikoista on muun muassa Pohjois-Pohjanmaalla.

Murresanoista termeiksi

Sanojen merkitykset voivat yleiskielessä ja erikoisalan terminä poiketa toisistaan: yleisesti tunnettu sana voi terminä saada uuden tai tarkemman merkityksen. Tällainen on esimerkiksi letto. Yleiskielessä se on ’märkä, hyllyvä suo’, kun taas suotutkijalle letto on kasvistoltaan monipuolisimpia ja rehevimpiä soita. Myös yleiskielen aro ja keidas viittaavat aivan toisenlaiseen maastoon kuin suotieteen arokosteikko ja keidassuo.

Murteet ovat osoittautuneet hyväksi varastoksi, josta moni käyttökelpoinen sana on tarpeen tullen nostettu uuteen tehtävään tieteelliseksi termiksi. Näin on myös suoterminologiassa: suot ovat Suomelle luonteenomaisia, joten niihin liittyvää sanastoa on aina tarvittu. Niistä riittää tieteenkin tekijöille.

Kirjallisuutta

Eurola, Seppo – Huttunen, Antti – Kukko-oja, Kari 1995: Suokasvillisuusopas. Oulanka Reports 14:1–85.

Itkonen, Terho 1962: Keidas. Erään maastotermin vaiheita. Suomi 110:1.

Laitinen, Jarmo – Rehell, Sakari – Huttunen, Antti – Eurola, Seppo 2005: Arokosteikot: ekologia, esiintyminen ja suojelutilanne Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa. Suo 56: 1–17.

Ruuhijärvi, Rauno 1988: Suokasvillisuus. Suomen kartasto. Vihko 141–143: 3–6. Maanmittaushallitus & Suomen maantieteellinen seura.

Tuomi, Tuomo 1967: Neva. Virittäjä 71: 220–233.
Tuomi, Tuomo 1973: Älä letolle mene! Suomalais-ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 72: 434–451.

Kirjoittajat ovat sisaruksia. Kirsti Aapala työskentelee Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa; Kaisu Aapala on vanhempi tutkija Suomen ympäristökeskuksessa.

Kaisu Aapala
Kirsti Aapala