Ruotsissa on puhuttu suomea niin kauan kuin valtakunnalla on ollut rajat, mutta suomen kielen asema ei ole koskaan ollut vahva. Muuttaminen valtakunnan osasta toiseen oli luonnollista yhteisen historian aikana, ja suomalaisia on vuosisatoja ollut monenlaisissa työtehtävissä Tukholmassa ja Mälarenin ympäristössä. Suomalaista asutusta oli myös Värmlannissa ja Taalainmaalla. Tornionjokilaakso oli yhtenäinen suomenkielinen alue Haminan rauhaan (1809) asti. Tällöin valtakunnanraja vedettiin kielialueen halki.

Niin sanotuista suomalaismetsistä viimeiset suomea taitaneet hävisivät viime vuosisadan puolivälissä, mutta suomi on sen sijaan säilynyt elävänä Tukholmassa ja sen ympäristössä samoin kuin Tornionjokilaaksossa. Tornionjokilaaksoa alettiin ruotsalaistaa voimakkaasti 1800-luvun loppupuolella, mutta suomi ja siitä kehittynyt meänkieli ovat kaikista tukahduttamisyrityksistä huolimatta säilyneet siellä elävinä puhekielinä.

Yhteisten pohjoismaisten työmarkkinoiden avauduttua 1954 Suomesta alkoi jälleen muuttaa työntekijöitä Ruotsiin. Huippunsa muuttoliike saavutti vuoden 1970 tienoilla, mutta on jatkunut sen jälkeenkin. Nykyisin muutto on suunnilleen yhtä vilkasta kumpaankin suuntaan; muuttajia on muutama tuhat vuodessa.

Muuttoliikkeen ansiosta Ruotsin suurkaupunkeihin ja tärkeille teollisuuspaikkakunnille syntyi merkittäviä suomenkielisiä väestöryhmiä. Suomalaisia oli kolmisenkymmentä vuotta sitten niin paljon, että heitä varten oli järjestettävä erityisiä palveluita, koska monet heistä eivät osanneet ruotsia eivätkä aina pitäneet edes tarpeellisena opetella sitä, olihan monien tarkoituksena palata muutaman vuoden kuluttua Suomeen. Useimmat ovat kuitenkin jääneet maahan, ja monille heistä on aikaa myöten syntynyt oma ruotsinsuomalainen identiteetti. Ruotsinsuomalaisten tarkkaa määrää ei tiedetä, koska Ruotsissa ei rekisteröidä asukkaiden äidinkieltä, mutta useimpien arvioiden mukaan heitä on toinen sukupolvi mukaan luettuna noin 450 000.

Suuren muuttoliikkeen vuoksi suomi alettiin 1960-luvulta lähtien luokitella siirtolaiskieleksi ja siihen on suhtauduttu samoin kuin mihin tahansa muuhun siirtolaiskieleen. Toisaalta viranomaiset ovat kyllä myöntäneet, että suomella on historiallisista syistä ja maiden välisten vilkkaiden ja monipuolisten yhteyksien ansiosta erityisasema siirtolaiskielten joukossa, mutta vasta 1990-luvulla on alettu puhua vähemmistökielestä.

Keskustelu vähemmistöasemasta alkaa

Pääministeri Carl Bildt otti 1991 Suomeen tekemällään valtiovierailulla esille suomen kielen historiallisen merkityksen ja ruotsinsuomalaisten tehtävän Ruotsin ja Suomen välisinä sillanrakentajina. Valtiosihteeri Anders Ljunggren totesi samaan aikaan, että suomenkielinen kulttuuri kuuluu Ruotsin kulttuuriperintöön ja että suomenkielisten mahdollisuuksia säilyttää kielensä ja kulttuurinsa ja kehittää niitä tulisi parantaa.

Keskustelua suomen kielen asemasta Ruotsissa alettiin tämän jälkeen käydä hyvin vilkkaasti. Yksi keskeinen foorumi on ollut Ruotsinsuomalaisten neuvottelupäivät, joille ruotsinsuomalaiset järjestöt ja laitokset ovat 1980-luvun alusta lähtien kokoontuneet kaksi kertaa vuodessa keskustelemaan yhteisistä kysymyksistä. Erityistä voimaa ja uuden näkökulman keskustelut saivat maaliskuussa 1992, kun kuusi neuvottelupäiville kokoontuneista järjestöistä allekirjoitti julistuksen, jossa todettiin, että Ruotsin suomenkielinen väestö on kielellinen vähemmistö Ruotsissa ja että sen vähemmistöasema tulisi tunnustaa. Järjestöt vetosivat hallitusmuotoon, jossa sanotaan, että etnisillä, kielellisillä ja kulttuurisilla vähemmistöillä on oikeus säilyttää oma kulttuurinsa ja kehittää sitä.

Julistus luovutettiin Suomen ja Ruotsin hallituksille. Suomalaiset poliitikot ja suomenruotsalaiset ovat tukeneet ruotsinsuomalaisten vaatimuksia, ja heidän tukensa onkin ollut ensiarvoisen tärkeä. Ruotsalaisten poliitikkojen ymmärtämys sen sijaan ei ole vastannut odotuksia.

Valtion maahanmuuttovirasto oli 1990-luvun alussa saanut hallitukselta tehtäväkseen selvittää iäkkäiden ruotsinsuomalaisten tilannetta ja suomen kielen käyttömahdollisuuksia Ruotsissa. Tästä työstä laaditussa raportissa Finska språkets ställning i Sverige, joka julkistettiin maaliskuussa 1993, todetaan ensimmäisen kerran, että Ruotsin väestöön on valtakunnan koko olemassaolon ajan kuulunut kolme kieliryhmää: ruotsinkieliset, suomenkieliset ja saamenkieliset. Raportti on tilannekuvaus suomenkielisten oikeuksista saada tietoja ja palvelua äidinkielellään.

Koulutusministeriön työryhmä

Toukokuussa 1993 hallitus antoi koulutusministerille tehtäväksi valita työryhmä vahvistamaan suomen kielen asemaa Ruotsissa. Ruotsinsuomalaiset olivat jo pitkään vaatineet, että suomesta lakattaisiin käyttämästä nimitystä siirtolaiskieli. Oli myös pyydetty takuuta siitä, että suomenkieliset lapset saisivat opetusta sekä suomen kielellä että suomen kielessä. Työryhmä jätti tehtävästään raportin Suomen kieli – kotimainen kieli Ruotsissa kesäkuussa 1994. Raportti sai erittäin myönteisen vastaanoton ruotsinsuomalaisten keskuudessa, mihin osaksi vaikutti juuri se, että siinä todettiin suomi kotimaiseksi kieleksi. Se lienee myös ainoa hallitustason raportti, joka on suomennettu kokonaan. Raportissa selostetaan suomen kielen aseman historiallista taustaa ja senhetkistä tilannetta.

Työryhmä toteaa, että Ruotsissa asuvalle suomenkieliselle ryhmälle on annettava mahdollisuus perustaa ja ylläpitää omia laitoksia, jotta suomen kielen ja kulttuurin säilyminen Ruotsissa turvattaisiin. Suomen kielen aseman parantamiseksi työryhmä ehdotti, että hallitus antaisi valtiopäiville erityisen kirjelmän, jossa se ilmoittaa suomen kielen erityisasemasta Ruotsin yhteiskunnassa ja siten myös vahvistaa suomen aseman. Hallitus antoi kirjelmän, ja valtiopäivät hyväksyivät sen. Mutta vaikka ehdotus sinänsä oli myönteinen, sen konkreettinen merkitys jäi alusta lähtien epäselväksi.

Suomenkielistä toimintaa

Suomenkielisen toiminnan laajuuden ja ruotsinsuomalaisten vaatimusten ymmärtämiseksi lienee paikallaan selostaa, mihin Ruotsissa voi ja on voinut käyttää suomea.

Koululaitos

Jo ennen varsinaisen koulun aloittamista, siis päiväkodit käsittävästä esikoulusta lähtien, suomenkieliset lapset voivat saada äidinkielen kehittymiseen tähtäävää harjoitusta. Julkisessa koululaitoksessa heillä on oikeus saada opetusta äidinkielellään ja äidinkielessään (aikaisemmin puhuttiin kotikielestä). Äidinkielenopetuksessa on kuitenkin ehtona, että ryhmään kuuluu vähintään viisi oppilasta saman kunnan alueelta. Suomenkielisillä oppilailla, samoin kuin muillakin pohjoismaisilla oppilailla, on oikeus tähän opetukseen koko koulunkäyntinsä ajan, siis sekä peruskoulussa että lukiossa.

Peruskoulun ala- ja keskiasteella (eli kuuden ensimmäisen kouluvuoden aikana) voidaan myös perustaa äidinkielisiä luokkia, joissa ruotsin kielen osuus lisääntyy vähitellen; yläasteella opetus on kokonaan ruotsinkielistä. Lähes kahdessakymmenessä kunnassa on tämän lisäksi järjestetty suomenkielisille oppilaille ns. pedagogista kehitystoimintaa, minkä ansiosta näissä kunnissa on annettu suomenkielistä opetusta myös yläasteella. Tulokset ovat olleet erittäin hyvät.

Tukholman kunnassa oli aikaisemmin parinkymmenen vuoden ajan myös suomenkielistä lukiokoulutusta, mutta se lopetettiin kymmenisen vuotta sitten. Kyseessä oli alun perin kokeilu, jolla haluttiin parantaa ruotsinsuomalaisten nuorten edellytyksiä selviytyä ruotsinkielisestä lukiokoulutuksesta. Aluksi kouluun pääsemisen ehtona oli riittämätön ruotsin kielen taito, mikä antoi koulutukselle hieman kielteisen leiman. Botkyrkassa Tukholman lähellä on nyt vajaat kymmenen vuotta toiminut kaksikielinen lukio, josta on saatu hyvin myönteisiä kokemuksia.

Suomenkielisten äidinkielenopetus on viime vuosina vähentynyt romahdusmaisesti. Suuri syy on se, että opetus on sijoitettu varsinaisen kouluajan ulkopuolelle ja että oppilaat joutuvat usein menemään muualle kuin omaan kouluunsa, koska ryhmässä täytyy olla vähintään viisi oppilasta. Tämä vähentää motivaatiota, sillä oppilaat eivät aina halua käyttää osaa vapaa-ajastaan opiskeluun, jota työmarkkinoilla ei tähän asti ole arvostettu. Koska myös esikoulujen suomenkielisten ryhmien määrä on vähentynyt, suomen kielen opetuksen tulevaisuus ei näytä kunnallisissa kouluissa kovin valoisalta.

Ruotsinsuomalaiset ovat kuitenkin 1990-luvun alusta lähtien alkaneet perustaa omia vapaakouluja. Nyt kouluja on yhdeksän, ja ne sijaitsevat luonnollisesti siellä, missä asuu paljon suomenkielisiä. Ruotsinsuomalaisten koulujen opetus on kaksikielistä, ja useimmat kouluista ovat päässeet erittäin hyviin tuloksiin. Vapaakoulut ovat tärkeitä suomen kielen säilymisen kannalta, mutta periaatteessa äidinkielisen opetuksen saamiseksi ei pitäisi joutua turvautumaan ainoastaan omiin, vapaaehtoisin voimin perustettuihin kouluihin.

Suomea opetetaan Ruotsissa viidessä yliopistossa ja eräissä korkeakouluissa. Suomenkielistä opetusta ei sen sijaan ole muissa aineissa kuin suomen kielessä ja Suomen kirjallisuudessa ja kulttuurissa. Yhteistyössä joidenkin Suomen yliopistojen ja korkeakoulujen kanssa on kokeiltu jonkin verran etäopiskelua. Tämän uskotaan lisääntyvän tekniikan kehittymisen myötä. Suomenkielistä opetusta saa muutamassa kansankorkeakoulussa.

Joukkoviestimet ja muu kulttuuritoiminta

Ruotsin radiolla on viikoittain runsaat kymmenen tuntia valtakunnallisia lähetyksiä ja sen lisäksi useita tunteja alueellisia lähetyksiä suomen kielellä. Ruotsin radio on päättänyt erityisestä suomenkielisestä kanavasta, jonka on määrä aloittaa toimintansa, kun digitaalisia vastaanottimia saadaan markkinoille. Koelähetyksiä on jo nyt useita tunteja viikossa. Ruotsin televisio lähettää suomenkielistä ohjelmaa noin kaksi tuntia viikossa ja lisäksi päivittäin kahdeksan minuutin uutiset sekä jonkin verran koulutusohjelmaa. Suomen television lähetyksiä on ollut mahdollista nähdä osassa maata noin viidentoista vuoden ajan.

Suomenkielisiä päivälehtiä ei Ruotsissa ole. Valtiollinen Invandrartidningen-säätiö julkaisi 1960-luvun lopusta lähtien 30 vuotta suomenkielistä Viikkoviesti-lehteä. Alun perin lehden tarkoituksena oli välittää tietoja Ruotsin yhteiskunnasta, mutta siitä kehittyi vuosien varrella monipuolinen uutis- ja tiedotuslehti. Paitsi suomenkielisenä lehti ilmestyi seitsemällä muulla kielellä. Osa lehden materiaalista oli yhteistä, osa kullekin kieliryhmälle erikseen kirjoitettua. Säätiö lakkautettiin 1998, ja Viikkoviesti siirtyi yksityiseen omistukseen. Lehti ilmestyy kerran viikossa. Kerran viikossa ilmestyy myös Ruotsin Suomalainen. Haparandabladet-lehden sisällöstä vähintään 25 % on kirjoitettu suomeksi.

Kulttuurialan laitoksiin kuuluvat Ruotsinsuomalaisten arkisto ja Ruotsinsuomalainen kielilautakunta. Ne ovat kumpikin hyvin pieniä mutta ruotsinsuomalaisten kannalta tärkeitä laitoksia. Niiden toimintaansa saamat avustukset eivät kuitenkaan ole viime aikoina olleet riittävät, ja varsinkin arkisto on toiminut erittäin suurissa taloudellisissa vaikeuksissa.

Ruotsin kirkko

Ruotsin kirkolla on runsaasti suomenkielistä toimintaa sekä seurakunta- että hiippakuntatasolla. Kirkossa on yksi ei-alueellinen suomenkielinen seurakunta, Tukholman suomalainen seurakunta, joka perustettiin jo 1533.

Kirkon toimintaan liittyvää aineistoa on suomennettu melko paljon. Kirkkokäsikirja on yksi esimerkki, ja parhaillaan on valmistumassa Ruotsin kirkon virsikirjan suomennos. Vajaat kymmenen vuotta sitten ilmestyi Kirjanen kristillisestä uskosta. Sitä painettiin 33 000 kappaletta, mikä merkitsee, että sen painos on suurempi kuin minkään muun Ruotsissa painetun suomenkielisen kirjan.

Muu suomenkielinen palvelu

Ruotsinsuomalaisilla on lainsäädännön nojalla oikeus saada tiettyjä suomenkielisiä palveluja. Oikeudenkäymiskaaressa ja hallintoprosessilaissa säädetään, että jos oikeudessa kuultava asianosainen, todistaja tai muu ei hallitse ruotsia, oikeuden on tarvittaessa käytettävä tulkkia. Tärkein määräys on kuitenkin hallintolain 8. §, jossa säädetään, että kun viranomainen on tekemisissä ruotsia taitamattoman tai vakavasti kuulo- tai puhehäiriöisen kanssa, viranomaisen tulee tarvittaessa käyttää tulkkia. On myös huomattava, että sana tulkki merkitsee tässä sekä tulkkia että kääntäjää.

Tulkin apu on ollut tärkeätä myös sairaanhoidossa. Aikaisemmin tulkin saaminen oli hyvin yksinkertaista, mutta ei enää. Kun esimerkiksi jokaisella terveyskeskuksella on nykyisin oma tulosvastuu, tulkki jätetään kustannusten vuoksi yhä useammin varaamatta. Vakavinta on kuitenkin se, että jälleen – kuten 1960-luvulla – on alettu käyttää tulkkeina potilaan omaisia ja lapsia. Virheellisen hoidon vaara on tästä syystä suuri, ja lyhytnäköisen säästämisen nimissä vaarannetaan yksilön terveys ja oikeusturva.

Sairaanhoitoon liittyy läheisesti vanhustenhuolto. Suomenkielisten vanhusten määrä on lisääntynyt nopeasti viime vuosina ja lisääntyy edelleen vielä kauan. Suomenkielinen hoito on erittäin tärkeätä, koska osa vanhuksista ei ole koskaan oppinut kunnolla ruotsia ja osa on iän myötä unohtanut aikaisemman taitonsa. Kaksikielinenkin vanhus saattaa sitä paitsi kaivata tiettyjä palveluja äidinkielellään. Tukholmassa avattiin viisi vuotta sitten hoitokoti, jossa kaikki työntekijät ovat kaksikielisiä. Hanke oli alun perin yksityinen, mutta koti saa nyt yhteiskunnan tukea. Vastaavia aloitteita on tehty muutamilla muillakin paikkakunnilla, ja kokemukset ovat olleet hyviä.

Suomen kansalainen voi suomenkielistä palvelua saadakseen vedota myös pohjoismaiseen kielisopimukseen. Sen nojalla muun Pohjoismaan kansalainen saa käyttää äidinkieltään ollessaan tekemisissä viranomaisten kanssa. Ruotsinsuomalainen ei kuitenkaan voi vedota tähän sopimukseen, jos hän on Ruotsin kansalainen.

Uudet näkymät

Kun Ruotsi ja Suomi liittyivät Euroopan unioniin, suomen kielen asemakin tuli uuteen valoon. Nyt alettiin vaatia Ruotsia ratifioimaan Euroopan neuvoston historiallisia vähemmistökieliä koskeva sopimus. Ruotsin hallitus asetti tämän vuoksi 1995 ns. vähemmistökielikomitean, joka sai tehtäväkseen selvittää, tulisiko Ruotsin allekirjoittaa kyseinen sopimus ja mitä kieliä se koskisi.

Komitea jätti mietintönsä tammikuussa 1998 ja ehdotti siinä vähemmistöasemaa kolmelle kielelle ja viidelle kansanryhmälle. Kielet olivat suomi (johon sisällytettiin myös meänkieli) sekä saame ja romani. Kansanryhmät olivat ruotsinsuomalaiset, tornionjokilaaksolaiset, saamelaiset, romanit ja juutalaiset. Komitea ehdotti, että suomen kieli saisi vahvemman aseman viidessä Norrbottenin kunnassa: Kiirunassa, Jällivaarassa, Haaparannalla, Övertorneåssa ja Pajalassa. Näitä kuntia nimitetään yhteisellä nimellä suomen kielen hallintoalueeksi. Suomenkielisille ehdotettiin siellä oikeutta käyttää äidinkieltään mm. oikeuslaitoksessa ja saada esikoulun ja vanhustenhuollon palveluja äidinkielellään. Lasten ja vanhusten omakieliset palvelut katsottiin tärkeiksi myös koko maassa.

Mietintö lähetettiin lausuntokierrokselle, ja sen jälkeen hallitus laati asiasta valtiopäiville esityksen Ruotsin kansalliset vähemmistöt. Komitean ehdotuksiin oli tehty hieman muutoksia. Nyt vähemmistöasemaa ehdotettiin viidelle kielelle kolmen asemesta. Uusia kieliä olivat meänkieli, joka komitean ehdotuksessa oli sisältynyt suomen kieleen, ja jiddiš. Hallituksen esityksessä ehdotettiin Ruotsiin kokonaisvaltaista vähemmistöpolitiikkaa maan kansallisten vähemmistöjen suojaamiseksi. Samalla ehdotettiin joukko toimia, joiden tarkoituksena on vahvistaa Ruotsin kansallisia vähemmistöjä ja antaa niiden kielten elävänä säilymiseen tarvittava tuki.

Joulukuussa 1999 valtiopäivät hyväksyivät hallituksen esityksen ja päättivät, että Ruotsi ratifioi Euroopan neuvoston vähemmistökielisopimuksen ja kansallisia vähemmistöjä koskevan puitesopimuksen.

Alueelliset toimet

Valtiopäivien päätös merkitsee, että ehdotuksen mukaisella hallintoalueella asuvalla on oikeus käyttää saamea, suomea ja meänkieltä hallintoviranomaisissa ja tuomioistuimissa asioissa, jotka liittyvät hallintoalueeseen. Hallintoviranomaiset voivat olla valtion tai kuntien viranomaisia. Näitä ovat mm. lääninhallitus, syyttäjä-, poliisi- ja verovirasto sekä työnvälitys, käräjäoikeus, lääninoikeus ja tietyt erikoistuomioistuimet. Ollessaan yhteydessä hallintoviranomaisiin yksityisellä ihmisellä on oikeus käyttää saamea, suomea tai meänkieltä, ja viranomaisen on annettava suulliset vastaukset samalla kielellä.

Oikeuteen käyttää saamea, suomea tai meänkieltä tuomioistuimen suullisessa käsittelyssä ei vaikuta se, osaako asianomainen ruotsia. Tuomioistuimeen voi myös jättää näillä kielillä kirjoitettuja kirjelmiä.

Alueellisiin toimiin kuuluvat myös esikoulutoiminta ja vanhustenhuolto. Lapsille tulee antaa mahdollisuus päästä omakieliseen esikouluun, ja vanhuksille on järjestettävä äidinkielistä hoitoa.

Myös valtakunnallisia toimia

Kaikkien maan koulujen opintosuunnitelmaan tulee päätöksen mukaan sisältyä kansallisia vähemmistöjä ja vähemmistökieliä valaisevaa opetusta. Äidinkielen merkitystä korostetaan ja sen opetukseen kiinnitetään huomiota.

Vähemmistökielinen yliopistokoulutus sekä vähemmistökieliä ja kansallisia vähemmistöjä koskeva tutkimus jatkuu ja voi kehittyä niissä yliopistoissa, joissa tätä nykyä annetaan näiden kielten koulutusta ja harjoitetaan niiden tutkimusta.

Kulttuurille annettavan tuen jaossa kiinnitetään erityistä huomiota siihen, miten vähemmistökielinen kulttuuritoiminta saisi riittävästi tilaa Ruotsin kulttuurielämässä. Joukkoviestimiin panostetaan.

Vanhustenhuoltoon kiinnitetään huomiota erityisesti suurilla suomalaispaikkakunnilla.

Todetaan myös tärkeäksi, että ne joita uusi vähemmistöpolitiikka koskee, saavat esittää sitä koskevia mielipiteitään ja toivomuksiaan ennen kuin päätökset tehdään. Samoin on järjestettävä kaikkien toimien seuranta.

Lisäksi on päätetty, että kansallisten vähemmistöjen oikeuksia koskevat säädökset tulee kääntää vähemmistökielille.

Uusi laki tuli voimaan 1. huhtikuuta 2000. Tätä kirjoitettaessa on vielä epävarmaa, missä määrin laki vaikuttaa suomen kielen asemaan itse hallintoalueen ulkopuolella. Kun hallituksen esityksen käsittelyä valmisteltiin valtiopäivillä, kolme Ruotsin keskustapuolueen edustajaa kirjoitti valtiopäiville aloitteen, että suomen kielen hallintoalueeksi tulisi määrätä myös Mälaren-järven ympäristö, siis Pohjois-Ruotsin lisäksi se alue, jossa suomea on käytetty kautta aikojen ja jossa sillä edelleen on hyvin vankka asema. Tämä aloite ei saanut riittävästi kannatusta, mutta hallituksen edustajat ovat useissa yhteyksissä vakuutelleet, että nyt tehty päätös on vasta ensimmäinen askel.

Ruotsinsuomalaisten kannalta valtiopäivien päätös on myönteinen, vaikka nykyiseen hallintoalueeseen kuuluukin vasta viisi pohjoisen kuntaa. Päätös on kuitenkin osoitus virallisesta hyväksymisestä, ja sen pohjalta voidaan lähteä jatkamaan työtä.

 

Paula Ehrnebo työskentelee Ruotsinsuomalaisessa kielilautakunnassa Tukholmassa.

 

Kirjallisuutta

Det finska språkets ställning i Sverige. 1993. Statens invandrarverk. Norrköping.

Finska i Sverige. Ett inhemskt språk. Ds 1994:97. Utbildningsdepartementet. Stockholm.

Kommittédirektiv. Europarådets konvention om regionala språk och minoritetsspråk. Dir. 1995:84. Stockholm.

Tilläggsdirektiv till Minoritetsspråkskommittén. Dir. 1996:77. Stockholm.

Nationella minoriteter i Sverige. Regeringens proposition 1998/99:143. Stockholm.

Steg mot en minoritetspolitik. Europarådets konvention om historiska minoritetsspråk. Statens offentliga utredningar 1997:192. Stockholm.

Steg mot en minoritetspolitik. Europarådets konvention för skydd av nationella minoriteter. Statens offentliga utredningar 1997:193. Stockholm.

Tarkiainen, Kari 1990: Finnarnas historia i Sverige 1. Inflyttningar från Finland under det gemensamma rikets tid. Nordiska museets handlingar 109. Stockholm.