Suomen romanikieli
Artikkeli 1/2001

Kimmo Granqvist

Suomen romanikieli

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on työskennellyt romanikielen parissa jo 1980-luvulta lähtien. Laajemmin romanikieltä alettiin kuitenkin tutkia ja huoltaa vasta 1997, jolloin tutkimuskeskukseen perustettiin romanikielen lautakunta.

 

Romanikieli kuuluu indoeurooppalaisen kieliperheen indoarjalaiseen kielikuntaan. Yhdessä sisarkieltensä hindin, urdun ja marathin kanssa se on Intian vanhan kulttikielen, sanskritin, tytärkieliä. Romaneja on eräiden arvioiden mukaan kaikkiaan noin 40 miljoonaa, joista Euroopassa noin 7–9 miljoonaa. Kuinka moni romaneista hallitsee romanikieltä, ei ole tiedossa.

Yaron Matras erottaa kahdeksan romanikielen päämurretta: Krimillä puhuttava ursari, vlax (jonka ehkä tunnetuin alamurre on kalderash), pohjoisbalkanilainen, eteläbalkanilainen, koillinen, luoteinen ja omana saarekkeenaan Walesin romanikieli. Suomen romanikielen Matras luokittelee kuuluvaksi luoteiseen murreryhmään. Osa tutkijoista pitää sitä omana päämurteenaan.

Romanikieltä on Suomessa puhuttu noin 450 vuotta. Varhaisin tieto romaneista Suomessa on Ahvenanmaalta vuodelta 1559. Romanikieli on elänyt pääasiassa puhutussa muodossa yhteisön sisällä, ja kielen käyttö on rajoittunut lähinnä perhepiiriin ja salakieleksi. Virallista käyttöä romanikielellä ei ole alkuaan ollut. Sen kirjallinen traditio on Suomessa nuori; romanikielellä on julkaistu oppimateriaalien ja sanakirjojen lisäksi lähinnä uskonnollisia tekstejä, mm. evankeliumien käännöksiä (Valtonen 1970; Koivisto 1971). Romanikieltä käytetään jonkin verran myös Romano boodos- ja Latšo diives ‑lehdissä. Tiedotusvälineissä romanikieltä on alettu käyttää vasta 1990-luvun lopulla, ja vuodesta 1997 alkaen radiossa on esitetty kerran viikossa romanikielinen uutisohjelma Romano miritš.

Vielä 1950-luvulla romanikieltä osattiin kohtalaisen hyvin. Raino Vehmaksen (1961) tutkimuksen mukaan 70 % aikuisista hallitsi tuolloin romanikieltä, vaikkakin keskustelukielenä valtaosalla oli enimmäkseen tai pelkästään suomi. 1950-luvulta lähtien romanikielen taito on rappeutunut nopeasti. Esimerkiksi Helsingin huoltoviraston vuonna 1979 laatima kartoitus osoitti, että enää 37 % tutkimukseen osallistuneista perheistä osasi kieltä hyvin, 21 % tuli toimeen arkipäivän tilanteissa, mutta 42 % osasi vain muutaman sanan. Ajantasaisia tilastotietoja romanikielen taidosta ei ole saatavilla. Kopsa-Schönin (1996: 44) mukaan enää vain iäkkäät romanit (yli 65-vuotiaat) kykenevät kommunikoimaan sujuvasti romanikielellä, keski-ikäiset (32–64-vuotiaat) hallitsevat kieltä tyydyttävästi. Kopsa-Schönin haastattelemat romaninuoret (alle 32-vuotiaat) eivät enää osanneet romanikieltä.

Romanikielen elvyttäminen

Romanikielen asema Suomessa on kuluneina vuosikymmeninä kohentunut selvästi. Eräs merkittävimmistä edistysaskeleista tapahtui vuonna 1994, jolloin Suomi hyväksyi Euroopan neuvoston vähemmistökieliä koskevan peruskirjan. Seuraavana vuonna hallitusmuotoon kirjattiin romanien, saamelaisten ja muiden ryhmien oikeus ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan.

Romanikieltä on opetettu 1970-luvulta lähtien erilaisilla kursseilla ja 1980-luvun lopulta myös joissakin peruskouluissa. Romanikielen opettajia on tällä hetkellä 30B40. Opetushallitukseen perustettiin vuonna 1994 romaniväestön koulutusyksikkö, joka kouluttaa romanikielen opettajia ja tuottaa oppimateriaaleja. Koulutusyksikkö on myös laatinut romanikielen opetussuunnitelmat peruskouluihin ja lukioihin. Nykyisen koululainsäädännön mukaan kunnat voivat järjestää romanikielen opetusta äidinkielenä kaksi tuntia viikossa, mikäli opetusryhmässä on vähintään neljä lasta. Romanikielen opetus on siis järjestetty samaan tapaan kuin maahanmuuttajien kotikielen opetus. Vuoden 1999 alusta romanikieltä on voitu opettaa myös lukioissa. Lainsäädäntö antaa nyt myös mahdollisuuden kirjoittaa romanikieli toisena äidinkielenä ylioppilastutkinnossa. Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitos järjesti vuonna 1999 romanikielen peruskurssin, jonka opettajana toimi Viljo Koivisto.

Romanikielen oppimateriaaleja alettiin laatia jo 1800-luvun lopulla. Noin 100-sivuisena käsikirjoituksena on säilynyt Lindhin (1893?) Mustalaiskielinen aapiskirja. Ensimmäisenä painettuna romanikielen oppimateriaalina ilmestyi vuonna 1982 Viljo Koiviston aapinen Drabibosko ta rannibosko byrjiba, jonka kustansivat ammattikasvatushallitus ja kouluhallitus. Viisi vuotta myöhemmin Viljo Koivisto julkaisi opetusministeriön tuella aapista vaativamman oppikirjan ja kielen kuvauksen Rakkavaha romanes. Koiviston teoksia seurasivat Miranda Vuolasrannan (1995) aapinen Romano tšimbako drom ja Henry Hedmanin (1996) laaja Sar sikjavaa romanes, joka on ennen kaikkea tarkoitettu romanikielen opettajan oppaaksi.

Romanikielen standardisointi aloitettiin 1970-luvulla. Opetusministeriön Mustalaiskielen ortografiakomitean tehtävistä yksi oli laatia romanikielelle helppolukuinen ortografia ja sen pohjalta normatiivinen sanasto (1971), jonka komitea julkaisi mietintönään. Erityisen merkittävinä seikkoina komitean mietinnössä oli 1) pitkien vokaalien oikeinkirjoituksen vakiinnuttaminen suomen kielen mukaiseksi (esimerkiksi Thesleffin (1901) sanakirjan merkintöjen ā, ī tilalle tulivat aa, ii) ja 2) suomen kielestä puuttuvien konsonanttien oikeinkirjoituksen yhdenmukaistaminen siten, että affrikaattoja [ʧ, ʤ] alettiin merkitä , ja soinnitonta velaarista spiranttia [x] hattu-h:lla (ȟ). Edistysaskel on huomattava, kun otetaan huomioon, että vanhoissa teksti- ja käsikirjoituslähteissä affrikaattaa [ʤ] merkitään peräti 16:lla eri tavalla. Soinnittomalle affrikaatalle [ʧ] löytyy vanhoista lähteistä 13 erilaista kirjoitustapaa ja [x]:llekin kymmenen.

Romanikieli Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa

Vuoden 1996 laissa määriteltiin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tehtäväksi myös suomalaisen viittomakielen ja romanikielen tutkimus ja huolto. Seuraavana vuonna (1.6.1997) perustettiin tutkimuskeskuksen yhteydessä toimiva romanikielen lautakunta, jonka tehtävänä on alallaan päättää kielenkäyttöä koskevista periaatteellisista ja yleisluontoisista suosituksista. Kielilautakunta asetetaan kolmivuotiskaudeksi kerrallaan. Lautakunnan seitsemästä jäsenestä viisi on romaneja. Toimintansa aikana lautakunta on käsitellyt mm. monia termikysymyksiä sekä kieliopillisista ongelmista erityisesti kieliopillista sukua ja tärkeimpiä johtimia. Pohdittavina ovat olleet mm. termit parlamentos ’eduskunta’ ja folkengo naaluno ’kansanedustaja’.

Yli 200 vuotta tutkimusta

Romanikielen ja varsinkin sen sanaston tutkimuksella on Suomessa pitkät perinteet. Varhaisin tunnettu lähde on Kristfrid Gananderin kilpakirjoitus Undersökning om De så kallade TATTARE eller Zigeuner, Cingari, Bohemiens, Deras härkomst, Lefnadssätt, språk m.m. Samt om, när och hwarest några satt sig ner i Swerige? (1780). Kirjoituksellaan Ganander otti osaa Tukholman Kuninkaallisen Kaunokirjallisuusaketemian julistamaan kirjoituskilpailuun, jonka aiheena oli sillä kertaa historian ohella romanit, heidän alkuperänsä, elintapansa ja kielensä. Kilpakirjoituksessa on noin 150 romanikielen sanaa, jotka esiintyvät myös esimerkkilauseissa. Lisäksi Ganander kuvaa jonkin verran romanikielen rakenteen pääpiirteitä. Kimmo Granqvist laatii parhaillaan kirjoituksesta tekstieditiota, joka tulee sisältämään alkutekstin ja sen rinnalla suomennoksen. Tekstiedition on suunniteltu valmistuvan vielä tänä vuonna.

Valtaosa romanikielen tutkimuksesta on keskittynyt sanaston dokumentointiin. Sanasto on kiinnostanut sekä harrastelijoita että tutkijoita. Suurin osa työstä on käsikirjoituksia, kuten Arwidssonin (1871–1858), Kemellin (1805–32) ja Reinholmin muistiinpanot 1800-luvulta ja Oskar Jalkion (Johanssonin) (1882–1952), Axel Kronqvistin (1871–1956) sekä Yrjö Temon (k. 1985) kokoelmat 1900-luvulta. Käsikirjoitukset ovat yksinkertaisia sanaluetteloita, joissa hakukielenä on romani ja selitteiden kielenä suomi. Sanastot ovat keskenään hyvin erilaisia – mm. niiden ortografiset käytännöt ja leksikkomuodot vaihtelevat – ja ne edustavat eri aikakausia. Varsinkin 1900-luvun käsikirjoitusten luotettavuus on ongelma, koska niissä on runsaasti sellaisia suomalais- ja ruotsalaisperäisiä lainoja ja johdoksia romanikielen vanhoista sanoista, joita ei tunneta muista lähteistä. Ensimmäinen painettu Suomen romanikielen sanakirja oli Arthur Thesleffin (1871–1920) Wörterbuch des Dialekts der finnländische Zigeuner (1901). 1980-luvulla Opetusministeriö asetti romanityöryhmän, joka ehdotti mietinnössään kieliopin, sanakirjan ja lukukirjan laatimista (Jussila 1977: 78). Viljo Koivisto ryhtyi 1980-luvun puolivälissä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tuella laatimaan Romani-suomi-englanti-sanakirjaa, joka valmistui 1994. Sanakirja käsittää noin 5 500 hakusanaa. Sana-artikkelit sisältävät tietoja sanojen taivutuksesta, substantiivien suvusta sekä runsaasti esimerkkilauseita, jotka on käännetty suomeksi. Tätä kirjoitettaessa Viljo Koivistolla on valmistumassa Suomi–romani-sanakirja, joka tulee käsittämään noin 23 000 hakusanaa. Erikoistuneempaakin leksikografista työtä on toki tehty. Esimerkkeinä mainittakoon virolaisen professorin Paul Aristen (1940) tutkimus Suomen romanikielisistä paikannimistä, Pentti Valtosen (1792) Suomen mustalaiskielen etymologinen sanakirja ja Kimmo Granqvistin (1999a) koostama Suomen romanikielen käänteissanasto.

Romanikielen rakennetta on tutkittu selvästi vähemmän kuin sanastoa, ja suurin osa julkaisuista on ollut tähän asti sekalaisia artikkeleita. Kieliopin osa-alueista parhaiten kuvattuja ovat fonologia (Leiwo 1970; Granqvist 1999b, 1999c) ja morfologia. Syntaksista tiedetään melko vähän. Kokeellisfoneettisia tutkimuksia Suomen romanikielestä ei ole julkaistu lainkaan . Toistaiseksi ainoa tieteellinen monografia Suomen romanikielen rakenteesta on Pentti Valtosen (1968) lisensiaatintutkielma Suomen mustalaiskielen kehitys eri aikoina tehtyjen muistiinpanojen valossa, jonka lähteinä on käytetty paitsi vanhoja kieliaineistoja myös omia nauhoituksia. Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitoksessa on tätä kirjoitettaessa valmisteilla yksi pro gradu ‑tutkielma romanikielestä (Brandt-Taskinen: tulossa). Se käsittelee Suomen romanikielen verbikomplementteja.
Romanien tulo Eurooppaan. Lähde: Ollikainen, Marketta (1995), Vankkurikansan perilliset. Helsinki, Yliopistopaino.
Tulevaisuudessa romanikielen tutkimuksen painoalat tulevat olemaan rakenteen ja käytön kuvauksessa ja aineistojen keruussa. Kielen standardisointityö, joka on kielilautakunnan ehkä tällä hetkellä tärkein tehtävä, vaatii pohjakseen tieteellisesti pätevän deskriptiivisen kieliopin. Aineistojen keruulla, varsinkin romanikielen nauhoittamisella, taas on todella kiire, jotta vanhojen romanien vielä hyvin hallitsema kieli saadaan talteen tuleville polville ja tutkimuksen lähteeksi ennen kuin se kuolee pois puhujiensa mukana. Uusille sanakirjoille sen sijaan ei ole aivan lähiaikoina tarvetta, kunhan Viljo Koiviston Suomi–romani-sanakirja valmistuu.

Millainen kieli romanikieli sitten on?

Suomen romanikielen äännejärjestelmä koostuu kahdeksasta (tai yhdeksästä) vokaalista ja 22 konsonantista. Diftongeja on paljon (kaikkiaan 13). Ilmeisesti suomen kielen vaikutuksesta johtuu osittainen vokaaliharmonia, joka esiintyy säännönmukaisesti vain sanavartaloiden sisällä. Konsonantteja on kolme klusiilisarjaa: soinnittomat aspiroimattomat /p t k/, soinnilliset aspiroimattomat /b d g/ sekä soinnittomat aspiroidut /p h t h k h/. Puhutussa romanikielessä tosin soinnilliset klusiilit pyrkivät usein suomen vaikutuksesta korvautumaan vastaavilla soinnittomilla. Saman tavun sisällä voi olla konsonanttiyhtymiä, joita puhekieli pyrkii tosin suomen vaikutuksesta yksinkertaistamaan.

Sanapaino sijoittuu Suomen ja Unkarin romanikielessä (kuten suomen ja unkarin kielissä) ensitavulle toisin kuin monissa murteissa, joissa se on sanan lopussa.

Muiden Euroopassa puhuttavien romanikielen murteiden tapaan Suomen romanikielessä on alkuaan ollut selkeä kieliopillinen sukujärjestelmä (maskuliini ja feminiini, muttei neutria), joka kuitenkin on puhutusta nykykielestä lähes kokonaan hävinnyt. Artikkelit, joita kieleen myös on aikoinaan kuulunut, katosivat todennäköisesti jo ainakin satakunta vuotta sitten.

Nomineilla on kaksi vartaloa, nominatiivin vartalo ja muissa sijoissa käytettävä taivutusvartalo, ns. obliikvivartalo. Sijamuotoja Suomen romanikielessä on ollut alkuaan samat kahdeksan kuin muissakin romanikielen murteissa.

Vanhastaan kieleen kuuluneita vokatiivia ja prepositionaalia ei enää Suomen romanikielessä käytetä. Vokatiivi on täysin korvautunut nominatiivilla ja prepositionaali säilynyt vain eräissä fraaseissa, kuten panjako drommeste ’vesiteitse’.

Mielenkiintoinen piirre romanikielen nominitaivutuksissa on jako elolliseen ja elottomaan. Pronominit dauva ’tämä’, kouva ’uo, se’ ja douva ’se’ taipuvat kahdella eri tavalla riippuen korrelaatin elollisuudesta: mikäli se on elollinen, on akkusatiivi päätteetön (eli sama kuin obliikvivartalo), esim. yksikössä daales, kooles, dooles. Mikäli korrelaatti on eloton, on akkusatiivi nominatiivin kaltainen, jolloin genetiivi on ensimmäinen obliikvisija. Vielä on selvittämättä, toteutuuko samankaltainen kahtiajako myös substantiivien taivutuksessa. Viitteitä siitä on olemassa.

Myös lukusanajärjestelmä on kiintoisa. Valtosen (1968) mukaan romanikielen arkisemmasta tyylilajista löytyvät erillisinä vain lukusanat 1–6, 10, 20, 30, 100 ja 1 000. Kaikki muut numeraalit muodostetaan alemmassa tyylissä kiertoilmauksin, niin että käytössä ovat kaikki neljä peruslaskutoimitusta.

Romanikielen sanastossa on nähtävissä romanien matka Intiasta läpi Euroopan aina tänne pohjoiseen saakka. Valtonen (1966) toteaa: ”Suomen romanikielessä on alkuperäisiä, sanskritperäisiä sanoja n. 23 %, ruotsalaisia lainasanoja n. 23 % samaten, suomalaisia lainoja 10 % ja loppu jakaantuu muiden kielien, kuten saksan, tanskan, romanian, kreikan ja unkarin kesken, ehkä juuri mainitussa järjestyksessä”. Suomeen tulleessaan romanit hallitsivat ilmeisesti ruotsia. Leiwo (1999) katsoo, että romanikielen noin 500 ruotsalaisperäistä sanavartaloa ovat auttaneet kieltä säilymään elossa Suomessa, ainoana Pohjoismaista. Suomenkielisillä seuduilla ruotsalaiset lainasanat sopivat salakieleen aivan yhtä hyvin kuin alkuperäisemmätkin romanikielen sanat.


Kimmo Granqvist työskentelee Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa.

Lähteet

Ariste, Paul (1940). Soome mustlaste kohanimed. Acta et Commentationes Universitatis Tartuensis (Dorpatensis) B XLV 4. Tartu.

Ganander, Kristfrid (1780). Undersökning om De så kallade TATTERE eller Zigeuner, Cingari, Bohemiens, Deras härkomst, Lefnadssätt, språk m.m. Samt om, när och hwarest några satt sig ner i Swerige? Käsikirjoite. Tukholman Kuninkaallisen Kaunokirjallisuusakatemian arkisto.

Granqvist, Kimmo (1999a). Suomen romanikielen käänteissanasto. Reverse Lexicon of Finnish Romani. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 111. Helsinki.
––– (1999b). Vowel Harmony in Finnish and Finnish Romani. SKY Journal of Linguistics 12: 27–44.
––– (1999c). Notes on Finnish Romani Phonology. Grazer Linguistische Studien 51: 47–62.

Hedman, Henry (1996). Sar me sikjavaa romanes. Romanikielen kielioppiopas. Jyväskylä: Opetushallitus.

Jalkio, Oskar. Mustalais-suomalaisen sanaston käsikirjoitus. Mustalaislähetyksen hallussa Helsingissä.

Jussila, Raimo (1997). Den finländska romanin och dess ordböcker. LexicoNordica 4: 75–81.

Koivisto, Viljo (1971). Johannesesko evankeliumos. Risadas Viljo Koivisto. Turku: Suomen Pipliaseura.
––– (1982). Drabibosko ta rannibosko byrjiba. Ammattikasvatushallitus ja Kouluhallitus.
––– (1987). Rakkavaha romanes. Kaalengo tsimbako sikjibosko liin. Helsinki: Ammattikasvatushallitus ja Kouluhallitus.
––– (1994). Romano–finitiko–angliko laavesko liin. Romani–suomi–englanti-sanakirja. Romany–Finnish–English Dictionary. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja. Helsinki: Painatuskeskus.

Kopsa-Schön, Tuula (1996). Kulttuuri-identiteetin jäljillä. Suomen romanien kulttuuri-identiteetistä 1980-luvun alussa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 641. Tampere: SKS.

Kronqvist, Axel. Mustalais–suomalaisen sanakirjan käsikirjoitus. Mustalaislähetyksen hallussa Helsingissä.

Leiwo, Matti (1970). Äännesubstituutioista: erityisesti mustalaiskielen klusiilien mukautumisesta suomen fonologiseen järjestelmään. Turun yliopiston fonetiikan laitoksen julkaisuja. Vol 7: 41–50.
––– (1999). Suomen romanikielen asemasta ja huollosta. Seppo Pekkola (toim.): Sadanmiehet. Aarni Penttilän ja Ahti Rytkösen juhlakirja. Suomen kielen laitoksen julkaisuja 41: 125–139.

Lindh, A. (1893?). Mustalaiskielinen aapiskirja. Käsikirjoite (n. 100 sivua), esipuhe päivätty 30.10.1893. Yksityishenkilön hallussa.

Mustalaiskielen normatiivi sanasto. Mustalaiskielen ortografiakomitean mietintö 1971: A27. Eripainos.

Temo, Yrjö. Suomi–romani-sanaluettelo. Käsikirjoitus. Luovutettu 1984 Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselle.

Thesleff, Arthur (1901). Wörterbuch des Dialekts der finnländischen Zigeuner. Acta Societatis Scientiarum Fennicae XXIV:6. Helsinki.

Valtonen, Pentti (1966). Sanskriittiako, vaiko vain sekakieli? Kotitiellä 2: 44–47.
––– (1968). Suomen mustalaiskielen kehitys eri aikoina tehtyjen muistiinpanojen varassa. Lisensiaatintyö. Helsinki.
––– (1970). Markusesko evankeliumos. Kaalengo tsibbaha. Riitiba Pentti Valtonen. Tikkurila: Kristillisen kirjallisuuden seura.
––– (1972). Suomen mustalaiskielen etymologinen sanakirja. Tietolipas 79. Helsinki: SKS.

Vuolasranta, Miranda (1995). Romano t imbako drom. Jyväskylä: Opetushallitus.
 

Romaanista romaniksi 90-luvulla

Lukija, joka etsii sanaa romani vanhemmista sanakirjoista, saattaa hämmentyä, sillä sitä ei löydy. Sana oli suomen kielessä nimittäin pitkään muodossa romaani. Asia tuli kuitenkin uudelleen harkittavaksi marraskuussa 1992, jolloin suomen kielen lautakunta käsitteli sanassa esiintyvän a-vokaalin pituutta: professori Pekka Sammallahti esitti alustuksessaan, että sana kirjoitettaisiin yhdellä a:lla. Lähtökohtana on romanikielin sana rom, joka tarkoittaa ihmistä. Meille on lainautunut sanan adjektiivivartalo roman, johon suomeen mukautettaessa liittyy loppu- i. Lautakunta päättikin suositella romania sanan ensisijaiseksi muodoksi, vaikka sen rinnalle hyväksyttiin edelleen romaanikin. Suositus ei ehtinyt vielä Suomen kielen perussanakirjan painettuun versioon, jonka toinen osa ilmestyi vuonna 1992. CD-Perussanakirjasta (1997) romani jo löytyy.
Kimmo Granqvist