Suomen murrekirja
Julkaisuja 2/2013

Heikki Hurtta

Suomen murrekirja

2_13_murrekirja_kansi.jpg

Yleinen kaavamainen käsitys murteesta painottaa sanastoa: murteellisena pidetään erikoista sanastoa, jota on ehkä vaikea ymmärtää. Tämä monissa murrepakinoissa ja muissa murteella kirjoitetuissa teksteissä korostuva näkemys ei vastaa todellisuutta. Pitäjän tai alueen murre on kokonainen kielijärjestelmä, josta sanasto on vain yksi osa. Ääntäminen, sanat, sanojen muodot, sanoista koostuvat laajemmat kieliopilliset rakenteet ja lopulta usein myös koko ”puhumisen tapa” muodostavat murteen kokonaisuuden. Murteet elävätkin luonnollisimmillaan puhuttuna. Suomen murrekirjan valtti onkin, että kaikki sen murrenäytteet ovat myös kuunneltavissa Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilla.

Kirja sisältää miltei kaikki suomen kielen murrealueet: vain Vermlannin metsäsuomalaisten jo kadonnut savolaismurre puuttuu. Mukana ovat siis myös Ruotsin Länsipohjan, Norjan Ruijan ja Venäjän Inkerinmaan suomalaismurteet, samoin tietysti Neuvostoliitolle luovutetun alueen kaakkoismurteet. Luovutetun alueen kaikkien pitäjien puheenpartta ei ole mukana: puuttuvat Salmi, Suojärvi, Suistamo ja Impilahti, joiden vanha puheenparsi on karjalan kieltä, ei suomea.

Vaikka vanhat murteet usein yhdistyvät maalaisuuteen, mukana on myös kaupunkimurteita: Oulun, Porin ja Tampereen murteet, ja lisäksi monien muiden kaupunkien liepeiltä mukana kirjassa on (nyt jo entisen) maalaiskunnan murre.

Koska kirjaan sisältyy näin laaja otos murteita, mukana on erittäin paljon sellaisia murrenäytteitä, joita ei aiemmin ole julkaistu. Murteiden harrastajan kannalta erityisen kiinnostavia ja eksoottisia ovat toisaalta Suomen rajojen ulkopuolella puhutut murteet, toisaalta Suomen nykyiseltä alueelta kieliraja-alueiden suomi. Ruotsin Tornionlaaksosta on näytteitä 11 pitäjästä ja niiden lisäksi vielä Ruotsin Jällivaaran vahvasti ruotsalais- ja saamelaisvaikutteisesta murteesta. Norjan Ruijan kveenimurteita on kymmenen näytettä, mm. Nordkappin viimeisen suomenpuhujan murretta. Myös Petsamon suomesta on näyte. Inkerin suomalaismurteista on kymmenen näytettä, niiden joukossa entisen Viron-Inkerin Kalliveren murre ja Inkerinmaan itälaidoilta Markkovan ja Järvisaaren murteet.

Suomen rajojen sisäpuolelta on kielirajoilta mukana myös eräiden vanhastaan voittopuolisesti ruotsinkielisten pitäjien suomea: Etelä-Pohjanmaalta Pirttikylän ja Siipyyn murretta, Uudeltamaalta taas Kirkkonummen, Espoon ja Vantaan (Helsingin pitäjän) vanhoja suomalaismurteita.

Vaikka Suomen murrekirja onkin ensisijaisesti näytekokoelma, on mukana myös murretietoa: karttoja ja murteistojen esittelyt. Lisäksi kunkin näytteen johdannossa on usein kommentoitu myös murretta: esimerkiksi pohjoissavolaisen Heinäveden murteen esittelyssä kerrotaan, että seudulla pyrkivät suppeatkin pitkät vokaalit diftongiutumaan: siinä-sana ääntyy melkein ”seinä” ja puuttii ’puutkin’ melkein ”pouttii”.

Suomalaisen murrepuheen koko kirjon esittelijänä Suomen murrekirja on jokseenkin täydellinen saavutus. Merkittävänä lisäansiona on vielä se, että kirjassa on esitelty niin murteistojen kuin yksittäisten pitäjänmurteidenkin erityispiirteitä. Myös kartoista on lukijalle paljon hyötyä: mukana on niin yleiskartta murrealueista kuin kuinkin murrealueen tarkempi kartta.

Suomen murrekirja jää kaipaamaan rinnalleen nykyaikaista yleisesitystä suomen kaikista murteista ja niiden historiasta. Yhdessä tällainen kirjapari muodostaisi hyvän lähtökohdan niin tutkimukselle kuin murteiden harrastuksellekin.

 

Kirjoittaja on Suomen murteiden sanakirjan päätoimittaja.

Suomen murrekirja. Toimittaneet Erkki Lyytikäinen, Jorma Rekunen ja Jaakko Yli-Paavola. Gaudeamus, 2013.
Heikki Hurtta