Suomalaisen sisun jäljillä
Artikkeli 1/2019

Tanja Helminen

Suomalaisen sisun jäljillä

Suomalaisessa kirjallisuudessa sisulla on uhmattu ja vastustettu, sinnitelty sitkeästi, tehty työtä, taisteltu ja voitettu. Mutta milloin alettiinkaan kirjoittaa suomalaisesta sisusta?

Sisu on Suomen sana. Se vei voiton vuonna 2017 Kotimaisten kielten keskuksen järjestämässä, kaikille avoimessa kilpailussa, jossa etsittiin satavuotiasta itsenäistä Suomea parhaiten kuvaavaa sanaa. Sisu oli ehdottajien ja raadin suosikki.

On esitetty, että meidän kaikkien suomalaisten sisusta ei nykyään juurikaan puhuta (Saarikoski 2015, Nylund 2018). Tällä vuosikymmenellä sisu on kuitenkin näkynyt ja kuulunut vähintään yhtä paljon kuin aiemmin. Sitä on kehotettu kaivamaan esiin yhteisissä talkoissa valtiontalouden parantamiseksi. Valtionpäämiehemme Sauli Niinistö on puhunut siitä kotimaassa ja ulkomailla. Sisu on sisällytetty opetussuunnitelmiin ja mainittu muun muassa valtakunnallisessa Työelämä 2020 ‑hankkeessa yhtenä työelämän arvoista. Yritykset ovat tuotteistaneet sisua tehokkaasti, ja tänä päivänä onkin monenlaista Sisu-nimistä pastillista silmälasikehyksiin ja koneenosiin. Yhtä sisua kaikki.

Kaikesta huolimatta sisun suomalaisuutta ja olemassaoloa on epäilty. Saska Saarikoski suree Helsingin Sanomien kolumnissaan (2015) sitä, että sisu on joutunut heitteille ja poliittista ääriajattelua edustavan järjestön symboliksi. Kriitikko Oskari Onninen taas katsoo Image-lehdessä (2017), että sisulla ei ole eikä tulisi ollakaan sijaa suomalaisuuden määrittelyssä. Se on ”oopiumia kansalle”, ei muuta. ”Suomalainen sisu on historiamme suurin vedätys”, Image tiivistää Onnisen kritiikin.

Ehkä suomalaisessa sisussa sittenkin on jotain ainutlaatuista, jos se kerran on onnistunut johtamaan harhaan kokonaista kansakuntaa vuosisadan ajan. Se on jopa nostettu Suomi-brändin ainutlaatuisimmaksi elementiksi (Forsgård 2016). Tiesitkö, että sisulla on oma kansallinen emojinsa?

Ulkoministeriön sisuemojin taustalla on sanonta

Ulkoministeriön sisuemojin taustalla on sanonta "läpi harmaan kiven".

Kuva: ThisisFINLAND.fi-maakuvasivusto

Sisulla sotaan ja suota kuokkimaan

Tässä kirjoituksessa ei perehdytä järin syvällisesti sisun olemukseen eikä todistella sen suomalaisuuden puolesta. Sen sijaan ollaan fraasin suomalainen sisu jäljillä: Kuinka vanha se on? Kuka on käyttänyt sitä ensimmäisenä? Lähdetään ajassa taaksepäin ja aloitetaan tutkimusmatkamme kansalliskirjallisuutemme tuoreemmasta päästä.

Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa korpisoturit näyttävät, ”mitä saa aikaan suomalainen sisu”. Sitkeät ja rohkeat sotamiehet onkin katsottu suomalaisen sisun ylistykseksi. Toisaalta kertomuksen sisu on mahdollista nähdä ironian näkökulmasta. Pieni sisukas Suomi nimittäin tuli taistelussa maaliin hyvänä kakkosena.

Jos kohta sisu on liittynyt sotaan, on se kuulunut myös työhön ja raatamiseen.

Sisulla on rooli myös Hella Wuolijoen näytelmäsarjassa Niskavuoren tarina. Niskavuoren miehet ovat heikkoja ja ailahtelevaisia, ”levotonta väkeä”. Sen sijaan naiset ovat vahvoja ja rohkeita. He pitävät yllä elämää, päättävät, tuovat kartanoon rahaa ja pyörittävät sen taloutta. Loviisa-emäntä on varsinainen matriarkkatyyppi, suomalaisen naisen ihannekuva, mutta myös vaikkapa Heta ja Martta ovat itsepäisiä ja taipumattomia, ylpeitäkin. Tästä huolimatta sisukkaiksi on kuvattu näytelmien miehet. Esimerkiksi Juhani-isännän sisulla puolustetaan suomenkielistä koulutusta ja suomalaisuutta ruotsalaisuutta vastaan.

Jos kohta sisu on liittynyt sotaan, on se kuulunut myös työhön ja raatamiseen. Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa Jussi Koskela kuivaa suota pelloksi ja rakentaa tilaa. Jussi on monen mielestä yhtä kuin sisukkaan suomalaisen identiteetti. Hänen ruumiissaan elää ja vaikuttaa ”henki, joka otti siitä kaiken irti”, ja ”jostakin ihmeellisestä salareservistä” löytyy aina hitunen lisää voimaa.

Suomalaisen sisun symboli Jussi siis on, mutta trilogiassa sisusta puhutaan ensi kerran vasta jälkikasvun kuvauksessa. Kun Akseli nuorena jää hevosrekensä kanssa jumiin, häneltä pääsee ”helposti ’saatanan perkelettä’, eikä ollenkaan tavan vuoksi, vaan todellisen sydämen pohjasta lähteneen kiukun ja sisun ilmauksena”. Niin väkevää on sisu.

Aivan kuten Niskavuoren tarinassa, sisu on pentinkulmalaisten kertomuksessa miesten juttu ja näyttää melkein perinnölliseltä. Tuntemattomassa sotilaassa nimittäin vänrikki Vilho Koskelalla on Akselin temperamenttia ja taistelutahtoa ja Jussin salakiukkuista uhmakkuutta. Kun on aika juhlia Mannerheimin syntymäpäivää, riidanhaluinen Vilho riehuu tukevassa humalassa upseerien korsussa, niin että lopulta monta miestä ”makasi hänen päällään, mutta hän pyörähteli läjän alla kuin karhu”. Koskelan sisu talttuu vasta kolmella vyöllä.

Sisukkaat urheilijat suomalaisuuden tekijänä

Urheilustakaan ei mahda olla mahdollista puhua mainitsematta sisua. On arveltu, että urheilun alalla 1900-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut Lauri ”Tahko” Pihkala olisi keksinyt sanaparin suomalainen sisu (Luotola 2016). Sen henkilöitymänä on yleisesti nähty Paavo Nurmi, mutta juoksijalegenda ei itse pitänyt sisua tärkeänä tekijänä menestymisen kannalta (Kokkonen 2008).

Paavo Nurmi, yksi suomalaisen sisun ikoneista, sytytti olympiatulen Helsingin olympialaisten avajaisissa heinäkuussa 1952.

Paavo Nurmi, yksi suomalaisen sisun ikoneista, sytytti olympiatulen Helsingin olympialaisten avajaisissa heinäkuussa 1952.

Kuva: Urheilumuseo

Kielitieteilijä Janne Saarikivi (Enqvist & Saarikivi 2017) esittää, että suomalainen sisu edustaa ”muutamia vuosikymmeniä sitten syntynyttä urheilujournalismia”. Hän puhuu siis 1920-luvun urheilujournalismista (josta toki on jo hieman pitempi tovi) ja sanoo, että siinä viljeltiin sanaa sisu luonteen ja sisäisen voiman merkityksessä. Saarikiven mukaan samat journalistit siirsivät tällaisen sisun 1940-luvulla suomalaisista sotilaista kertoviin kirjoituksiin ja sisu sai ”nykyiset myyttiset merkityksensä”. Kovin lyhyt vaikuttaa olevan suomalaisen sisun tie: urheilun kultakaudesta sotavuosiin. Pelkkä myytti, joka pitäisi Saarikiven mielestä purkaa.

Pahansisuisuutta ja kapinahenkeä

Ei tyydytä edellä esitettyihin arvioihin ja käsityksiin ja vaan jatketaan tutkimuksia. Matkaamme ajassa taaksepäin, 1910-luvulle. Tuolloin Joel Lehtonen kirjoitti Putkinotko-sarjansa. Löytyisikö vihdoin suomalaisen sisun syntysija? Sarjan viimeinen osa, Putkinotko-romaani, kertoo tavallisen rahvaan köyhyydestä ja torpparielämästä. Teoksen on nähty kuvaavan paitsi sitkeää herravihaa myös siirtymistä metsäläisyydestä ihmisten ilmoille. Putkinotkon isäntä Juutas Käkriäinen on laiska ja pahansisuinen. Sisua pistelee mikä milloinkin, kun ei saa rauhassa olla. Emäntä Rosinaltakin löytyy tulisuutta ja periksiantamatonta sisua, jolla saadaan pidettyä torppa pystyssä ja koko katras kiinni leivässä.

Sarjan ensimmäisessä osassa, romaanissa Kerran kesällä vuodelta 1917, oppineisuutta halveksiva, vanhoillisia herroja pilkkaava ja kiroileva maisteri Bongman muistelee kouluaikojaan. Hän runoilee, kuinka koulussa ei saanut edes polttaa tupakkaa:

”kuin lootaa puolen, – / se suomalaiselle sisulle käy, / nyt röökaan niin, että kuolen”.

Tosiaankin, tässä esiintyy kenties ensimmäistä kertaa suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ilmaus suomalainen sisu. Ei sotaa, ei urheilua. Luonnetta kylläkin – ja vastustusta, kapinahenkeä.

Kaikille tutut 1800-luvun sisupussit

Välietappi saavutettu! Tässä kohtaa voisimme luovuttaa, mutta haluamme kai tietää, olisiko suomalainen sisu sittenkin nähnyt kirjoitetussa kielessä päivänvalon jo aikaisemmin? Vielä ei siis olla perillä. Tilanne tuntuu vaativan koukkausta 1500-luvulle, vaikka tutkimuskohteemme alkuperän löytämisen palkinto ei siellä odotakaan.

Kirjoitetun suomen sanana sisu on rikastuttanut kieltämme Mikael Agricolan ajoista asti. Se löytyy vanhan kirjasuomen ajalta esimerkiksi hengellisestä kirjallisuudesta, laki- ja asetusteksteistä ja sanakirjoista. Fraasi suomalainen sisu ei tuon ajan kirjallisuudessa esiinny, vaikka sisu alkaakin saada uusia merkityksiä pelkän pahan sisun rinnalle. Täytyy siirtyä ajassa eteenpäin.

Ollaan varhaisnykysuomessa, 1800-luvulla. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä (1870) nuoret miehet, nuo ”Jukolan metsäsissit”, ottavat mittaa toistensa sisusta ja käyvät sisulla muidenkin kimppuun. Voimalla seitsemän miehen, usein myös viinan. Sisu on häijy ja jäykkä, kun rupeaa ”sappi paisumaan”. Se aiheuttaa rajuakin kärhämöintiä ja tilanteita, joissa se ”ei vieläkään ollut tarpeeksi pehmitetty, vaan syvyydessään keitti kostonhimoa”. Toisenlaista sisua vaaditaan lukkarin opissa, ja ”enimmin kaikista ponnisteli Juhanin sisu” aakkosia päntättäessä.

Kirjoitetun suomen sanana sisu on rikastuttanut kieltämme Mikael Agricolan ajoista asti.

Sisun ilmentyminä on pidetty äkkipikaista, helposti tulistuvaa Juhania siinä missä yleensä rauhallista mutta ylilyönteihin sortuvaa Tuomastakin. Kaikesta huolimatta kurittomista luonnonlapsista kasvaa kunnon kansalaisia. Tarinan järjen ääni, Aapo, toteaa, että ”voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven”. Tässähän sitä olisi tarjolla, kaikkien tuntemaa ja kuulemaa sisua tahdon muodossa.

Fraasi suomalainen sisu ei kuitenkaan ilmene vielä Seitsemässä veljeksessä, vaikka kyse on ensimmäisestä suomenkielisestä romaanista ja suomalaista kansaa kuvaavista sisukkaista tyypeistä, Johan Ludvig Runebergin luoman Saarijärven Paavon talonpoikaisista perillisistä. Sitä ei löydy myöskään 1800-luvun alkupuolelta Saarijärven Paavon hartiavoimista eikä Seitsemän veljeksen jälkeen Zachris Topeliuksen suomenhevosesta, vaikka näidenkin on – tekstien ruotsinkielisestä alkuperäisasusta huolimatta – usein katsottu edustavan suomalaista sisua parhaimmillaan. Maali on kuitenkin lähellä.

Suomalainen sisu – saunasta tullut ja moneksi muotoutunut

Sisua positiivisen psykologian käsitteenä tutkinut Emilia Lahti ja muutama muu ovat halunneet kasvattaa sisun käsitteen yleismaailmallisiin mittoihin (Lahti 2014, 2015; Nylund 2018; Pantzar 2018). Sisulle on osoitettu paikkaa ”onnellisuuden tieteessä” (Nylund 2018). Toisaalta se on typistetty sodista selvinneen kansan ajattelumalliksi ja puhetavaksi, joista meidän pitäisi päästä yli (Onninen 2017). Ehkä tämä on sitä myytin purkamista. Sisu on joka tapauksessa liitetty monenlaiseen suomalaisten elämään kuuluneeseen toimintaan tai suomalaisten kokemaan asiaan: raatamiseen, vastustamiseen, onnistumiseen, selviytymiseen.

Sisu on osa arkipäiväistä elämää ja poikkeustilanteita. Saarijärven Paavo sinnitteli mutta otti nöyränä vastaan mitä tuleman tai Herran antaman piti. Jukolan veljekset ja putkinotkolaiset jo uhmasivat ja kapinoivat, kitkuttelivat myös. Sodissa kärsittiin, selvittiin, taisteltiin ja toisinaan voitettiinkin. Nykyään koulussa opitaan sisulla, opetussuunnitelman mukaisesti. Työelämässä sillä sinnitellään, vastustetaan epäasiallista käytöstä ja saavutetaan hyviä tuloksia. Sisusta on moneksi ja käytettäväksi tarpeen mukaan.

Vihdoin olemme tutkimusmatkamme päätepisteessä, ainakin toistaiseksi. Ilmausta suomalainen sisu on nimittäin käytetty viimeistään vuonna 1897 Uusi Savo -nimisessä sanomalehdessä. Nimimerkki Matkailija kirjoittaa käyneensä Tukholman maailmannäyttelyssä ja pettyneensä esillä olleeseen saunaan. Saunassa ei näet saanut lainkaan lyödä löylyä ja vastaakin (vihtaa) piti erikseen pyytää. Kirjoittaja kuvailee tuntemuksiaan hetkestä, jolloin hän oli odottanut luvattua vastaa toverinsa kanssa:

”ehdimme keskenämme purkaa rehellistä suomalaista sisuamme tästä muka suomalaisesta saunasta”.

Sisu purkautuu perin kansanomaisissa merkeissä, taistelutantereen ja kilpakentän sijaan huomattavasti arkisemmin eli saunan lauteilla. Tässäkin, kuten maisteri Bongmanin runoilussa, suomalainen sisu on melko lailla aito – kansanluonteenomainen.

Johonkin asiaan liittyvän myytin purkamisen ei tarvitse tarkoittaa sen sisällön ja merkitysten kieltämistä ja väheksymistä. Vaihtoehtona on ymmärtäminen. Tämä kirjoitus kulki suomalaisen sisun jäljillä, jotta ymmärrys ja tieto siitä lisääntyisivät. Tuli aika paljon tekstiä ilmiöstä, jota joidenkin mielestä ei ole olemassa tai jonka olisi syytä painua unohduksiin jo. Aika lailla puhetta asiasta, josta ei kuulemma nykyään juuri puhuta.

Artikkeli perustuu kirjoittajan pro gradu ‑tutkielmaan Sisulla kirjoitettu identiteetti – ilmiö nimeltä sisu kirjallisuudessa ja sisupuhe suomalaisuusdiskurssissa (2018).

Sisu Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilla: Suomen sana on sisu.

Muita lähteitä

Enqvist, Kari & Saarikivi, Janne 2017: Ainoa, mikä jää. Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää. Helsinki: WSOY.
Forsgård, Christina 2016: Suomen brändi on tunne ja sen nimi on sisu. Teoksessa Suomen idea (toim. Jarmo Limnéll). Jyväskylä: Docendo, 274–286.
Kokkonen, Jouko 2008: Kansakunta kilpasilla. Urheilu nationalismin kanavana ja lähteenä Suomessa 1900–1952. Helsinki: SKS.
Lahti, Emilia 2014: Sisu – toiminnan tahtotila. Teoksessa Positiivisen psykologian voima (toim. Lotta Uusitalo-Malmivaara). Jyväskylä: PS-kustannus, 318–339.
Lahti, Emilia 2015: Se jokin sisussa on. Teoksessa Sisu. Tarinoita itsensä ylittämisestä ja hyvän tekemisestä (toim. Sonja Strömsholm ym.). Jyväskylä: PS-kustannus, 10–17.
Luotola, Hannu 2016: Sisu on voimareservi ja suomalainen luonnonvara. Keskisuomalainen 24.12.2016. https://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitus/Sisu-on-voimareservi-ja-suomalainen-luonnonvara/899389. Viitattu 30.1.2019.
Nylund, Joanna 2018: Sisu – suomalaisen sisun salaisuudet. Helsinki: Readme.fi.
Onninen, Oskari 2017: Oopiumia kansalle. Image 4/2017.
Pantzar, Katja 2018: Finding sisu. In search of courage, strength and happiness the Finnish way. London: Hodder and Stoughton.
Saarikoski, Saska 2015: Sisu, sauna, Sibelius, Sipilä ja Suomi. Helsingin Sanomat 11.10.2015. https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000002858903.html. Viitattu 30.1.2019.
Uusi Savo 1897: ”Suomalainen sauna” Tukholman näyttelyssä. Uusi Savo 24.7.1897. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/543974?page=3. Viitattu 30.1.2019.

Tanja Helminen

Kirjoittaja opiskelee tohtoriohjelmassa Itä-Suomen yliopistossa ja tarjoaa yrittäjänä suomen kielen palveluja.

Takaisin ylös