Suomalainen paikannimikirja
Julkaisuja 1/2008

Heikki Hurtta

Suomalainen paikannimikirja

Paikannimet ovat kielenkäyttäjiä suuresti kiinnostava aihe, ja niistä onkin kirjoitettu paljon vallankin nimistönhuollon näkökulmasta. Esimerkiksi Ritva Korhosen ”Alastarolla, Ylistarossa” (1990) on kattava opas paikannimien taivutuksesta, ja ohjeita on ollut myös monissa kielenkäytön oppaissa. Sähköisenä Korhosen teosta vastaava hakemisto on tarjolla sähköisessä Kielitoimiston sanakirjassa (2004).

Samalla lailla ei kuitenkaan ole ollut tarjona tietoa paikannimien alkuperästä, vaikka aihe on monia kiinnostanut. Tieteellistä tietoa aiheesta on kyllä ollut olemassa runsaastikin, mutta tieto on ollut hajallaan eri teoksissa ja vaikeastikin saatavissa artikkeleissa.

Nyt ilmestynyt Suomalainen paikannimikirja tuleekin suureen tarpeeseen: kielentutkija G. E. Eurén oli näet jo vuonna 1862 ehdottanut suomalaisen paikannimisanakirjan laatimista. Todella pitkä odotus on siis nyt täyttynyt.

Suomalainen paikannimikirja on järeä teos, lähes 600-sivuinen, ja sen kirjoittajakuntakin on laaja: kirjoittajia on 30, joten mukana ovat useimmat eturivin nimistöntutkijamme. Päätoimittajana on ollut Sirkka Paikkala.

Teoksen laajin osa on paikannimistön etymologinen sanakirja, joka sisältää noin 4 700 hakusanaa; kaikkiaan on teoksessa käsiteltyjä nimiä noin 10 000. Aakkosjärjestyksessä ensimmäinen käsitelty nimi on Aakenustunturi, viimeinen oman artikkelinsa saanut on Östermyra; ihan viimeinen on viitehakusanana esiintyvä Övitsböle. – Östermyra muuten on kaupunginosa ja kartano Seinäjoella, suomeksi Törnävä, ja myös koko Seinäjoen kaupungin epävirallinen ruotsinkielinen nimi.

Jo mainituista paikannimistä näkyy, että kirja ei käsittele yksinomaan suomenkielisiä vaan myös ruotsinkielisiä paikannimiämme sekä saamenkielistä nimistöä (esim. inarilaisen tunturin nimi Lihttomuoroaivi); alueellisena rajauksena on nykyinen Suomen tasavallan alue. Siten kirjasta jää pois joukko vanhoja suomenkielisiäkin nimiä, merkittävimpinä luovutettujen alueiden nimet sekä Ruotsin Tornionlaakson nimistö.

Monipuolista tietoa nimistä

Olennainen seikka Suomalaisessa paikannimikirjassa on se, että se sisältää muutakin tärkeää antia kuin varsinaisen paikannimien etymologisen sanakirjan. Alkuosassa on kiintoisaa tietoa mm. kirjan taustasta sekä siitä, miten nimien alkuperää tutkitaan. Yleistä mielenkiintoa on tilastotiedoilla: Peruskartta-aineiston yleisimmät nimet ovat asutusnimet Koivula, Mäkelä ja Rantala. Suomenkielisistä luontonimistä yleisin on Isosuo, ruotsinkielisistä luontonimistä taas samaa merkitsevä Stormossen. Yleisimmät lammennimet ovat Mustalampi, Ahvenlampi ja Haukilampi, järvennimet taas Saarijärvi, Pitkäjärvi ja Kivijärvi. Toisaalta taas peruskarttojen suomenkielisestä nimistöstä jopa noin neljännes on ainutkertaisia siinä mielessä, että toista täsmälleen samanasuista nimeä ei ainakaan kartoissa ole.

Kirjan lopussa on kunnittainen luettelo kirjaan sisältyvistä nimistä. Tämä luettelo on ainakin erityisesti kotiseutunsa nimistöstä kiinnostuneille välttämätön. Kunnat, joista nimiartikkeleita kirjassa on eniten, ovat hyvinkin erilaisia; toisaalta Helsinki, jossa asutuksen tiheyden takia nimiä on runsaasti, toisaalta alueeltaan suuret Enontekiö ja Inari. Muutamasta kunnasta taas on vain yksi nimi: tämmöisiä kuntia ovat mm. Oripää, Honkajoki, Kannonkoski, Laihia, Valtimo ja Kempele.

Itse nimisanakirja sisältää muutakin kuin varsinaisia paikannimiä: Mukana on valikoima paikannimien jälkiosia, sellaisia kuin salo, köngäs, pudas ja rova. Joistakin jälkiosista on mukana myös niiden levikkiä havainnollistava kartta. Jälkiosa-artikkeleista on hyötyä myös nimistönsuunnittelun kannalta. Eräillä samanmerkityksisillä loppuosilla näet on selvä alueellinen levikki. Tällaisia nimipareja ovat ’hiekkaperäistä (metsä)maata’ merkitsevät etelässä ja lounaassa käytettävä nummi ja muualla Suomessa tavattava kangas ja länsimurteiden oja – itämurteiden puro. Erityisesti kaavanimistön suunnittelussa on syytä pitää mielessä nimien loppuosien levikkierot. Esimerkiksi Helsingin Myllypuron kaupunginosan (ruots. Kvarnbäcken) nimen loppuosaksi on valittu yleiskielen mukaan puro, vaikka Uudenmaan murteiden kannalta luontevampi olisi ollut Myllyoja.

Nimien jälkiosia on mukana tietysti myös ruotsinkielisiä (esim. malm ja träsk) ja saamenkielisiä (jeaggi ’suo, jänkä’ ja njárga ’niemi’). Saamen ’nientä’ merkitsevää sanaa njárga tavataan muuten lainautuneena myös suomenkielisissä paikannimissä: sellaisia ovat Rovaniemen Narkaus sekä Iisalmen ja Kihniön Nerkoo.

Arvoituksellisia nimiä

Eniten lukijoita Suomalaisessa paikannimikirjassa epäilemättä kiinnostavat arvoituksellisilta tuntuvat nimet, sellaiset kuin Saimaa ja Pyynikki. Saimaa ei liene selitettävissä minkään suomalaisen sanan pohjalta. On arveltu, että nimi liittyisi alueella asuneeseen lappalaisperäiseen väestöön ja että nimi suorastaan olisi yhteydessä sanaan sápmi, johon pohjautuu myös nykysuomen sana saame. Pyynikki taas pohjautuu oletettuun henkilönnimeen Pyynikki tai Pyynikkä, joka on muunnos alasaksalaisesta miehennimestä Büni(c)ke.

Kiintoisan ryhmän muodostavat semmoiset nimet, joiden tausta on erilainen kuin niiden ilmiasun perusteella voisi arvella. Esimerkiksi Tammelan kylännimi Letku ei liity ruiskuun, vaan se perustuu letku-sanan murteelliseen merkitykseen ’hyllyvä, letkuva maapaikka’. Haukiveden Siitinselkä ei yhdisty miehen sukupuolielimiin, vaan taustana on saamen ’talvikylää’ merkitsevä sana, jonka asuna nykyisessä pohjoissaamessa on siida. Samaa perua on muuten kunnannimi Siilinjärvi, joka muuten on siitäkin kiintoisa, että sen l-äänne on alkujaan hämäläinen ja perustuu seudulla eräilleiden hämäläisten murteen vaikutukseen (vrt. hämäläiseen taivutustyyppiin pata : palan). Säännöllinen yleiskielen muoto olisi siis oikeastaan *Siidinjärvi. Nimi Hailuoto ei perustuu huudahdukseen hai! eikä haikalaankaan vaan lienee aiempi *Haililuoto; taustana olisi siis ’silakkaa’ merkitsevä haili.

Olennaista tämäntyyppisessä tieteellisessä tutkimuksessa on se, että mahdollisia selityksiä on monia tai että nimi selitysyrityksistä huolimatta jää epävarmaksi. Pitäjän nimi Tammela näyttäisi ilman muuta perustuvan puunnimeen tammi, ja ovatpa tammenlehvät ja ‑terhot päässeet kunnan vaakunaankin. Tämän täysin mahdollisen selityksen rinnalla on kuitenkin myös toinen, nimittäin se, että taustana olisikin ’patoa’ merkitsevä tammi. Järvennimeä Roine taas on pyritty selittämään useallakin tavalla, mutta nimi näyttää jäävän vaille kiistatonta lopullista selitystä. Lukijan kannalta hyödyllistä on, että kunkin nimiartikkelin jäljessä ovat lähdetiedot: on siis nähtävissä, mihin esitetyt tiedot perustuvat.

Suomalaiseen paikannimikirjaan on pyritty valitsemaan eri tavoin keskeisiä paikannimiä. Taustaltaan täysin selviä (esim. Isokylä) ei ole, elleivät ne ole kuntien tai muuten keskeisten paikkojen nimiä. Silti on selvää, että selitystä kaipaavia keskeisiäkin nimiä on vääjäämättä jäänyt kirjan ulkopuolelle.

Kirjana Suomalainen paikannimikirja on komea. Kuvitus on oivallinen: mukana on eriaikaisia tavallisia karttoja, kielellisiä levikkikarttoja, valokuvia ja piirroksia. Kuvitus myös liittyy mielekkäästi tekstiin. Kuvatoimittaja Jussi Iltanen ansaitseekin erityiskiitoksen.

Kaikista paikannimikirjaan sisältyvistä nimistä ei vielä liene sanottu viimeistä sanaa; yksi jos toinenkin nimen selitys voi vastaisuudessa muuttua ja täydentyä. Silti kirja jo nykyisenä tarjoaa ainutlaatuisen ja monipuolisen tietomäärän paikannimistämme.

Kirjoittaja on Suomen murteiden sanakirjan toimittaja.

Suomalainen paikannimikirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 146. Karttakeskus. Helsinki 2007.

Heikki Hurtta