​​​​​​​

Nykyiset suositukset etu- ja sukunimien taivutuksesta löytyvät Kielitoimiston ohjepankista:
​​​​​​​http://www.kielitoimistonohjepankki.fi/ohje/396.

Sukunimet ovat suurelta osalta samoja sanoja kuin yleisnimet, appellatiivit. Tästä seuraa tärkein taivutusohje: Sukunimiä taivutetaan samalla tavalla kuin vastaavia yleisnimiä. Sukunimissä siis esim. sanavartalo yleensä vaihtelee samoin kuin muissakin sanoissa. Esimerkkejä: Kivi : Kiven (ei Kivin), Kirves : Kirveen, Lehti : Lehden, Susi : Suden, Rinne : Rinteen (ei Rinnen), Valta : Vallan, Korpi : Korven, Korppi : Korpin, Takki : Takin, Hyyppä : Hyypän.

Tämän vanhan käytännön mukaan sellainen kuulu karjalainen sukunimi kuin Härkin taipuu Härkkimen (siis ei vierasperäisten nimien mallin mukaan ”Härkinin”). Sana härkin tunnetaan laajalti murteissamme, ja itse sanatyyppi on hyvin tuttu (esim. kytkin, poljin), joten oikeaan taivuttamiseen pitäisi olla edellytyksiä. Vaikeampia käyttäjän kannalta ovat sellaiset nimet, jotka ovat harvinaisia murresanoja ja ovat tulleet sukunimiksi murreasuisina, esim. Kaarret, Kostet ja Viirret. Nykysuomessa ei ole yksikön perusmuodossa -et-loppuisia substantiiveja, ne ovat eräiden murteiden erikoisuuksia. Yleisesti tunnettua sanaa taivutetaan kyllä murreasuisenakin nimenä oikein. Esimerkiksi Halmet osataan taivuttaa Halmeen, Halmetta, Halmeella. Ainakaan ei ole näkynyt sellaisia kummajaisia kuin ”Halmetin”.

Helpoissakaan tapauksissa ei pelkän taivutusmuodon kuuleminen riitä ohjaamaan murteelliseen perusmuotoon. Toisaalta tarvitaan esim. suppea-alaisen pohjalaismurteen ja -nimistön tuntemusta, että osaisi taivuttaa Kaarret : Kaarteen, Kostet : Kosteen, Kosteella ja Viirret : Viirteen : Viirteellä. Olisikin suotavaa, että nimen perusosa, loppu, olisi aina yleiskielessä normaaliasussa, kyseisessä tyypissä siis -e-loppuinen (Kaarre, Koste, Viirre, Halme). Nimen alkuosana eivät paikallisväriä antavat erikoisuudet sitä vastoin vaikeuta nimen käyttöä ja ovat hyvinkin paikallaan, esim. Halmetoja, Kortetjärvi, Viirretjärvi ym.

Jotkin ikivanhat sukunimet ovat tulleet viralliseen käyttöön toisaalla kirjakielisessä, toisaalla murteellisessa asussa, esim. Metso ja Mehto. Jälkimmäinen, murreasuinen nimi kuitenkin sopii yleiskielen muotoluokkiin, toisin kuin edellä puheena ollut Halmet-tyyppi. Mutta miten Mehto-nimeä on taivutettava? Perinteisellä kotiseudullaan Mehto-sukunimeä, samoin kuin vastaavaa linnunnimeäkin, taivutetaan joko meton tai mehton, mutta yleiskieleen ei kumpikaan näistä taivutustavoista kuulu. Pääsäännön mukaan sukunimiä taivutetaan kuten vastaavia yleisnimiä. Tässä tarjoutuu malliksi esim. sana lehto, jonka mukaan siis taivutetaan Mehto : Mehdon : Mehtoa : Mehdolle jne.

Joitakin nimiä on vanhastaan taivutettu usealla tapaa. Esim. Äikäs-nimestä ovat käytössä taivutustavat Äikkään (vrt. raikas : raikkaan), Äikään, joka itse asiassa edellyttäisi harvinaista perusmuotoa Äijäs, sekä kolmanneksi Äikäksen (vrt. kannas : kannaksen, harjas : harjaksen). Kahdenlaista taivutusta on nimissä Hirvas ja Sarvas : Hirvaan ja Hirvaksen, Sarvaan ja Sarvaksen. Tällaisissa tapauksissa pyritään käyttämään samaa taivutustapaa kuin nimenhaltija. Mutta myös yleiskielen mukaista taivutusta on aina pidettävä hyväksyttävänä (esimerkkitapauksissa Äikkään, Hirvaan, Sarvaan), vaikka se poikkeaisi nimenhaltijan käyttämästä. Olisihan kohtuutonta vaatia, että jokaisen nimenhaltijan yksilölliset toivomukset olisivat kaikkien tiedossa.

Poikkeuksellisesti taivutetaan sukunimet Kunnas : Kunnaksen, Kallas : Kallaksen, Talas : Talaksen. -ks-vartaloinen taivutus on yleistynyt myös useimpiin samantyyppisiin uudisnimiin kuten Hermas : Hermaksen, Larkas : Larkaksen, Vaalas : Vaalaksen ym.

Pääsäännöstä poikkeaa myös Auer, Manner ja Tanner -nimien taivutus: Auerin, Mannerin, Tannerin. Säännönmukaiset taivutusmuodot Auteren, Manteren, Tanteren eroaisivat perusmuodosta liian jyrkästi ja johtaisivat helposti erehtymään pyrittäessä taivutusmuodosta perusmuotoon. Käytössähän ovat myös nimet Autere, Mantere ja Tantere, jotka taipuvat tietysti Autereen, Mantereen, Tantereen.

Astevaihteluun eivät mukaudu muutkaan sellaiset sukunimet, joilla ei ole vastinetta yleiskielen yleisnimistössä ja joiden taivutusmuodot erkanisivat niin paljon perusmuodosta, että yhteys jäisi hölläksi. Taivutetaan siis esim. Rapo : Rapon, Arko : Arkon, Arti : Artin, Perko : Perkon, Tuompo : Tuompon, Vaimpo : Vaimpon. – Nimen taivutuksen sujuvuuteen pitäisi kiinnittää erityistä huomiota silloin, jos sukunimen muuttaminen on jostain syystä välttämätöntä.

Määriteosana olevaa adjektiivia ei sukunimissä – toisin kuin paikannimissä – yleensä taivuteta: Pitkämäki : Pitkämäen, Vähäkangas : Vähäkankaan. Täysin vierasta ei määritteen mukautuminen taivutukseen kuitenkaan ole. Varsinkin jos sukunimenä on esim. tilannimi, jota perinteisesti käytetään kummaltakin osaltaan yhtäläisesti taivutettuna, sama taivutus on luonnollista sukunimen käytössä, esim. Uusitalo : Uudentalon (tai Uusitalon). Tässäkin pyritään noudattamaan nimenhaltijan omaa tapaa.

Joskus on paikallaan merkitä nimen perusmuoto sulkeissa näkyviin, jos nimi muutoin esiintyy vain taivutettuna ja on pelättävissä, ettei perusmuotoa ilman muuta tiedetä tai se yhdistetään rinnakkaisnimeen. Esim. ”Tämä lähetys luovutetaan vain neiti N. N. Nummelle (Numme) – –” Allatiivi Nummelle kuuluu näet myös paljon tavallisempaan nimeen Nummi. Selvennys voi olla tarpeen.

Etunimen taivutus ei seuraa niin kiinteästi yleisnimien taivutusta kuin sukunimien ja varsinkin paikannimien taivutus. Yleisten sääntöjen mukaan etunimissäkin mukautuvat -kk-, -tt- ja -pp- astevaihteluun: sanotaan ja kirjoitetaan Markun, Riitan, Tertun, Vapun jne.

Astevaihtelua noudattaa t nimissä Ahti ja Satu, joskus myös Outi-nimessä: Ahdin, Sadun, Oudin. Useimmissa tapauksissa t kuitenkin on vaihtelematon: Hetan, Tatun, Aatun, tavallisesti myös Outin. Vokaalien väliset k ja p eivät mukaudu astevaihteluun. Taivutetaan siis Kauko : Kaukon, Aku : Akun, Toukon, Joukon, Mikan, Sipi : Sipin, Topi : Topin, Jopi : Jopin.

Useissa muissa tapauksissa ovat käytössä astevaihtelulliset ja astevaihteluttomat muodot rinnan tai käyttöön on vakiintunut yksinomaan vahva aste, esim. Impin, Lempin, Helkan, Ulpun, Jyrkin (itsenäisenä nimenä esiintyy heikkoasteinen rinnakkaisnimi Jyri), Markon, Arton, Aarton, Alpon, Urpon.

Marjut, Päivyt -tyyppisiä nimiä on kielenoppaissa ohjattu taivuttamaan Marjuen, Marjuelle, Päivyen, Päivyelle jne. eli samoin kuin esim. adjektiiveja ohut ja lyhyt. Käytäntö on kuitenkin hylkinyt neuvoa ja omaksunut taivutustavan Marjutin, Marjutia (jälkimmäistä äännettäessä t tavallisesti kahdentunut: marjuttia). Nykyisin tätä taivutusta onkin pidettävä hyväksyttävänä, nimi on liittynyt muihin -i-vokaalin avulla taivutettaviin etunimiin, joita on melkoisesti sekä vanhoja että äskettäin yleistyneitä, esim. Aslak, Allan, Asser, Henrik, Ellen, Kaarin, Maaret, Maarit ym.

s-loppuisten etunimien yleiseen -ks-:lliseen taivutukseen ovat mukautuneet myös Armas : Armaksen (Armaan) ja Aulis : Auliksen (harv. Auliin), samoin Mailis : Mailiksen. Sen sijaan Tuomas esiintyy tavallisimmin taivutettuna Tuomaan, Tuomaalle jne., ja samaa kevyempää taivutusta suositetaan Klaus-nimeen: Klaun, Klaulle, Klauhun (käytössä myös taivutus Klauksen, Klaukselle). Tähän taivutustapaan on vakiintunut myös Aleksis, siis Aleksin, Aleksille.

Usein kysytään uudehkojen Meri, Kivi, Suvi, Pilvi ja Pälvi -nimien taivutusta: i:llinen vai e:llinen vartalo? Vanhemmista nimistä Helmi, Onni, Taimi ym. on yksinomaistunut i:llinen taivutus: Helmille, Onnille, Taimille. Kielenoppaissa tätä tapaa on suositettu sillä perusteella, että se ei tuo yleisnimen merkitystä liikaa esiin. Mieluisan merkityssisällön liittyminen nimeen ei liene sinänsä pahasta, mutta toisaalta tarve säilyttää nimen vartalo taivutusmuodoissakin samana tuntuu olevan myös vahva tekijä. i:llinen taivutus on yleistynyt ainakin nimiin Meri : Merin, Pilvi : Pilvin, Pälvi : Pälvin ja Veli : Velin. Veli-nimen taivuttaminen appellatiivin tavoin (Veljen, Veljelle) tuskin tulee kyseeseen, koska siinä on – ainakin puheessa – sekaannuksen mahdollisuus. Suvi ja Kivi -nimistä ovat käytössä sekä Suven, Kiven että Suvin, Kivin, pidettäköön kumpaakin hyväksyttävänä, kunnes nähdään kumman eduksi yleistys tapahtuu.

Etunimi Säde taipuu samalla tapaa kuin yleisnimikin, siis Säteen, Säteelle, sen sijaan vanhojen nimien Villen, Salmen, Einen tapaan taivutetaan sellaisia uudempia nimiä kuin Virve, Toive, Raine, Aihe, Ele, Ale, siis Virven, Toiven, Rainen, Aihen, Elen, Alen.

Suomessa käytetään paljon kahta etunimeä. Anna Sofia, Iita Maija, Yrjö Sakari, Simo Heikki jne. ovat tuttuja yhdistelmiä vuosikymmenien takaa, eikä kahden nimen käyttö ole jäänyt muodista meidänkään päivinämme. Säännönmukaisia kirjoitustapoja ovat yhdysnimiasu Anna-Liisa tai sanaliittoasu Anna Liisa. Suotavaa ei sitä vastoin ole etunimien kirjoittaminen kokonaan yhteen jonoon, jolloin jälkimmäinen erisnimi vastoin yleisiä oikeinkirjoitussääntöjä tulee aloitetuksi pienellä kirjaimella (esim. Annaliisa). Kuka voisi pitää mielessäänkään, onko se ja se tyttö Maija Liisa vai Maija-Liisa vai Maijaliisa, ja turhaa kirjavuutta on oikeinkirjoituksessa yleensäkin syytä karttaa.