Sisilisko
Artikkeli 2/2003

Kirsti Aapala

Sisilisko

Sisilisko-nimelle on eri kielissä monia erilaisia äänteellisiä muunnoksia. Myös suomen kielen murteissa ja vanhassa kirjallisuudessa sisiliskoa tarkoittavasta sanasta on käytetty kymmeniä eri variantteja.

Suomessa elää luonnonvaraisena viisi matelijoihin kuuluvaa eläinlajia. Näistä kolme kuuluu käärmeisiin ja kaksi liskoihin. Käärmeitä ovat kyy, rantakäärme ja harvinaisena Ahvenanmaalla elävä kangaskäärme, liskoja puolestaan sisilisko ja vaskitsa. Suomen eläimistöön niin ikään kuuluvat vesilisko ja rupilisko ovat sen sijaan sammakkoeläimiä.

Sisilisko (Lacerta vivipara) on maailman pohjoisin matelija, ja se on levinnyt kaikkialle Suomeen. Matelijoiden tapaan se on vaihtolämpöinen, ja se vaipuu talveksi horrokseen. Kansa on paikoin uskonut sisiliskon kuolevan talveksi. Erään Someron miehen mukaan sisiliskosta tulisi krokotiili, jos se saisi kasvaa, mutta pieneksihän se jää, kun sen täytyy Suomessa kuolla talveksi.

Sisalisko, sisalikko

Sisilisko on tuttu suomensukuisten kansojen asuinalueilla, ja eläimen nimityksen lasketaankin kuuluvan vanhimpaan omaperäiseen, uralilaiseen sanastokerrostumaan. Sanalla on vastineita kaikissa sukukielissämme mordvaa ja unkaria lukuun ottamatta.

Suomen kielessä varhaisin kirjallinen merkintä on Mikael Agricolan vuonna 1551 kirjaama siseliskot (luetaan: sisäliskot). Ericus Schroderus mainitsee vuonna 1637 ilmestyneessä Latinalais-saksalais-suomalaisessa sanakirjassaan sisaliskon. Christfrid Gananderin 150 vuotta nuoremmassa leksikossa on myös artikkeli sisalisko, jossa yhdeksi rinnakkaismuodoksi annetaan sisilisko. Sata vuotta myöhemmin, 1800-luvun jälkipuolella, sisilisko näyttäisi jo päässeen yleisimmäksi kirjakielen muodoksi. Murteissa eläimestä on käytetty sisiliskon lisäksi ainakin seuraavia nimityksiä: sikaliiska, sikaliisko, sikaliska, sikalisko, sikolisko, sisalisko, sisarlieska, sisarliisa, sisarlisko, sisarniska, sisilieska, sisiliesko, sisiliisko, sisiliusko, sisiniska, sisolieska, sisolisko, sisälisko, sysilieska.

Kuten luettelosta voi havaita, sanan sekä alku- että loppuosan äänneasut vaihtelevat. Vaikka sana hahmottuu nykyisin yhdyssanaksi, kyseessä on alkuaan deminutiivinen johdos oletetusta sisiliskoa tarkoittaneesta sanasta sisal. Johdoksen varhaisimman muodon on arveltu olleen lähinnä sisalikko. Tätä lähellä on esimerkiksi vironkielinen sisiliskon nimitys sisalik. Suomen kielessä sanan alkuosan äänneasu on ehkä vaikuttanut siihen, että myös jälkiosassa on -s-. Vanhaa uralilaista perua olisi siis vain sanan alkuosa, johon itämerensuomalaisissa ja monissa saamelaiskielissä on liitetty omat johtimensa. Palaan sanan loppuosaan tuonnempana.

Pieni mutta pelkoa herättävä

Miksi sisilisko on saanut osakseen nimityksen, jossa äänteellinen muuntelu on niin runsasta? Suomen sanojen alkuperä ‑teos toteaa muuntelun johtuvan sanan affektiivisesta, tunnepitoisesta tai ‑väritteisestä, luonteesta. Sisilisko onkin herättänyt ihmisessä aikojen kuluessa monenlaisia, usein melko kielteisiä tunteita, vaikka nykyisin pientä liskoa ei suuremmin vainottane ja sen annetaan rauhassa paistatella päivää seinustalla tai kiven kyljessä.

Aiemmin sisiliskoa on monin paikoin pidetty myrkyllisenä ja sen on uskottu purevan pahemmin kuin käärme. Puremaan ei tiedetty olevan monta parannuskeinoa, mutta yhdeksän valkean tamman maidon sanottiin auttavan. Jos tunsi sisiliskon syntysanat, luki ne ja samalla paineli vaskella puremajälkeä, niin sekin tepsi ainakin erään kuhmolaisen mukaan. Syntysanojen tai eräänlaisten lepyttelysanojen lukeminen heti, kun näki eläimen, esti myös sitä käymästä kiinni. Toisaalta sisiliskon sanottiin purevan vain kiusattaessa.

Sisiliskoa ei sopinut tappaa, sillä sen pääpuoli oli ihmissukua, häntä sen sijaan käärmettä. Hännän se oli saanut käärmeeltä oltuaan sille lapsenpiikana: käärmeellä ei ollut varaa maksaa palkkaa piialle, joten se nipisti palan hännästään ja antoi sen sisiliskolle. Käärmeeseen on liskon liittänyt myös uskomus, jonka mukaan se on käärmeen huoripoika tai käärmeen sisko.

Myös kansanrunoissa sisilisko kulkee toisinaan käärmeen parina. Kalevalassa Lemminkäisen äiti kieltelee poikaansa lähtemästä kutsumatta Pohjolan häihin, sillä matkalla ja perillä odottaa monta vaaraa. Pohjolan pihaa ympäröi raudasta rakennettu taivaaseen ylettyvä aita, joka on ”maan maoilla aiastettu, käärmehillä vitsastettu, sisiliskoilla sielty”.

Yksi melko laajalti levinnyt sisiliskon nimitys on sisälisko. Lieneekö se ruokkinut uskomusta, jonka mukaan sisilisko saattoi livahtaa kesällä nurmikolle suu auki nukahtaneen suusta sisään ja luikerrella vatsaan.

Hellittelevä sisarliisa

Kaikki kansalta kerätty perimätieto ei sentään anna yksinomaan kielteistä kuvaa pienestä liskosta, sillä sille on annettu myös leikillisiä, jopa hellitteleviä nimiä. Näitä ovat sisarliisa, jota on käytetty etenkin Pohjois-Savossa ja sen ympäristössä, sekä Kymenlaakson sisarlisko. Sanan sisilisko muunnelmia ovat nekin.

Miksi sisiliskoon on sitten suhtauduttu niin vihamielisesti ja mistä syystä sen on uskottu olevan vaaraksi ihmiselle? Sen ulkoinen olemus ei ehkä kaikkia miellytä, ja kummallisena luonnonoikkuna on voitu pitää myös sen kykyä irrottaa kappale hännästään vaaran uhatessa. Vaarattomaan pikkueläimeen on kenties suunnattu osa siitä inhosta, vihasta ja pelosta, jota suuremmat matelijat ovat herättäneet.

Yhtenä vahvana käsitysten muokkaajana voidaan pitää länsimaiseen kulttuuriin ja maailmankuvaan suuresti vaikuttanutta Raamattua. Vanhassa testamentissa 3. Mooseksen kirjan 11. luvussa on laki puhtaista ja saastaisista eläimistä. Maan päällä liikkuvien saastaisiksi nimettyjen pikkueläinten joukossa on myös sisilisko. Raamatun syntysijoilla on paljon useampia liskolajeja kuin Pohjois-Euroopassa, eikä niitä pohjoisessa tunneta. Varsinkin varhaisempina aikoina kääntäjät ratkaisivat usein ongelman muuttamalla Raamatun tuntemattomat eläinlajit kotoisammiksi. Näin teki myös Martti Luther, joka vaihtoi epäpuhtaiksi eläimiksi sellaisia, joilla oli jokin tärkeä osa germaanien pakanuudenaikaisissa kansanuskomuksissa.

Liskon synty

Aiemmin viittasin jo siihen, että sana sisilisko ei ole alkuaan yhdyssana vaan johdos. Milloin ja miten lisko sitten erkani omaksi itsenäiseksi sanakseen? Se tapahtui 1800-luvulla, vuosisadalla, jolloin eri tieteenalat kehittyivät nopeasti ja tarve ja halu välittää tietoa myös suomen kielellä kasvoi. Suomenkielistä kirjallisuutta ilmestyi yhä enemmän, ja samalla tarvittiin luonnollisesti runsaasti uutta sanastoa.

Yksi suomenkielisen luonnontieteellisen kirjallisuuden uranuurtajia ja edistäjiä oli Johan August Malmberg (1846–1904), vuodesta 1876 Aukusti Juhana Mela. Kuopiolaissyntyinen Mela oli innokas suomen kielen ja suomenkielisen sivistyksen puolestapuhuja. Hän oli muun muassa mukana aikansa merkittävän suomalaisen aikakausjulkaisun, Kirjallisen Kuukauslehden, toimituskunnassa.

Jo vuonna 1872 ilmestynyt Melan esikoisteos Fauna Fennica, Suomen Eläimistö, toi esiin tekijän mainiot kielelliset kyvyt. Teos on oppikirjaksi tarkoitettu maamme eläimistöä esittelevä käsikirja ja vastine Elias Lönnrotin vuonna 1860 ilmestyneelle Flora Fennicalle, Suomen Kasvistolle. Lönnrotin tavoin Melakin joutui itse luomaan monelle eläimelle ja eläintieteelliselle käsitteelle suomenkieliset nimitykset, sillä niitä ei ollut siihen asti ollut.

Mela kertoo pyrkineensä muodostamaan tieteelliset sanat Lönnrotin kasviossaan käyttämien sanojen mallin mukaan. Hän käytti hyväkseen sitä sanastoa, jota oli kirjannut muistiin kansan ihmisiltä matkoillaan Karjalassa, Savossa sekä Suomen ja Venäjän Lapissa. Jonkin verran hän sepitti sanoja myös itse. Melan luomia sanoja ovat esimerkiksi kanta-astuja ja luusto.

Fauna Fennicassa on esitelty muun eläimistön mukana matelijat. Tässä yhteydessä esiintyy ensimmäistä kertaa suomenkielisessä eläintieteellisessä kirjallisuudessa sana lisko. Tätä ennen oli käytetty liskoeläimistä puhuttaessa useimmiten nimitystä sisiliskot. Oli kuitenkin tarpeen tehdä ero näiden eri käsitteiden välille. Mela loi uuden eläintieteellisen termin typistämällä sisiliskon liskoksi, ja sisilisko tarkentui merkitsemään vain tiettyä liskolajia.

Melan kiinnostus kieleen käy ilmi myös vuonna 1882 ilmestyneessä laajassa teoksessa Vertebrata Fennica, Suomen Luurankoiset. Kirjassa on nimittäin suomen- ja ruotsinkielisten eläimennimien ja niiden toisintojen lisäksi mainittu myös eläinten saamelaisia ja aunuksenkarjalaisia nimityksiä.

Mela paneutui myös suomenkielisen kasvitieteellisen oppikirjallisuuden edistämiseen. Viisi vuotta Fauna Fennican jälkeen, vuonna 1877, häneltä ilmestyi Lyhykäinen kasvioppi ja kasvio. Siinä hän loi uusia termejä ja uudisti Lönnrotin kasviossaan käyttämiä sanontoja ja oppisanoja. Mela muutti esimerkiksi ”yhdyskukkaiset” mykerökukkaisiksi, ”emäjuuren” pääjuureksi ja ”kukostuksen” kukinnoksi.

Kirjallisuutta:

John Bernström 1976: Ödlor. – Kulturhistoriskt lexikon för fordisk medeltid från vikingatid till reformationstid 20: 634–640. Helsingfors.
Pekka Lappalainen 1959: Aukusti Juhana Mela. Uranaukaisijan elämä. Turun yliopiston julkaisuja B:72. Turku.

Kirsti Aapala