Osalle suomalaisista yleisesti käytetty kieli on liian vaikeaa. Perinnäisen tiedonvälityksen sanoma, esimerkiksi sanomalehtien artikkelit tai television ja radion uutiset, jää heiltä ymmärtämättä vaikean kieliasun vuoksi. Samoin kirjallisuus ja muu kieleen sidoksissa oleva kulttuuri ei tavoita kaikkia. Jotkut ihmiset syrjäytyvät yhteiskuntaelämästä, koska he eivät saa tarvitsemiaan tietoja tai yhteisiä kulttuurielämyksiä. Täyden osallistumisen ja tasa-arvon perusedellytyksenä on, että saa tietoja itselleen ymmärrettävällä kielellä ja pääsee osalliseksi yhteisestä kulttuurista. Tämän osallistumisen ja tasa-arvon ensimmäisiä ehtoja on yleiskielen muuttaminen helpommaksi ymmärtää. Yleiskieli tulee siis muuttaa selkokieleksi.
Selkokieli on helposti ymmärrettävää kieltä, jossa kieltä on niin rakenteeltaan kuin sisällöltäänkin muutettu tietoisesti ja suunnitelmallisesti helpommaksi ymmärtää kuin yleiskieltä. Selkokielessä otetaan huomioon vastaanottajan kielelliset edellytykset, ja usein selkokielinen viesti suunnataan jollekin kohderyhmälle. Selkokieli on siis eri asia kuin sujuva ja helposti ymmärrettävä yleiskieli. Selkokielessä tekstiä on yksinkertaistettu tästä vielä pitemmälle, ja siinä on otettu huomioon vastaanottajaryhmien kielellinen kyvykkyys.
Selkokielen kohderyhmät
Selkokieltä tarvitsevat hyvin erilaiset väestöryhmät; kokonaistarpeesta on tähän mennessä esitetty vain alustavia arvioita. Selvää kuitenkin on, että selkokielistä kirjallisuutta ja tiedonvälitystä tarvitaan ainakin seuraavissa väestöryhmissä:
1) eri vammaisryhmät (kehitysvammaiset, syntymästään asti kuurot, kuurosokeat, afaatikot, CP-vammaiset, MBD-oireiset, vaikeasti monivammaiset)
2) lukemis- ja kirjoittamishäiriöiset
3) vanhukset
4) suomen kieltä opettelevat (siirtolaiset, pakolaiset, vähemmistöt).
Tyypillisesti selkokieltä tarvitsee edellä lueteltujen ryhmien sisällä vain osa joukosta, joissakin vain pieni vähemmistö. Kokonaisuutena voidaan kuitenkin arvioida noin 100 000–200 000 suomalaisen olevan selkokielisen kulttuurin ja tiedonvälityksen tarpeessa.
Selkokielisen tiedonvälityksen ja kirjallisuuden tarvetta on arvioitu lasten ja nuorten keskuudessa olevan 4–6 %:lla ikäluokasta ja työikäisen väestön 2–3 %:lla ikäluokasta (Hannu Virtanen, Selkokieli ja sen tarve eri vammaisryhmissä. Sosiaaliturvan Keskusliitto. 1986.). Vanhuusiässä tarve kasvaa, mutta on vaikea esittää arviota siitä, kuinka paljon.
Selkokielen tunnusmerkkejä
Selkokielen periaatteista on vielä vähän tutkimustietoa. Seuraavassa esiteltävät selkokielen periaatteet perustuvat kielitieteeseen ja viestintätutkimukseen, selkokielen kohderyhmien kielellisestä kyvykkyydestä tehtyihin tutkimuksiin ja käytännön työssä saatuihin kokemuksiin. Soveltuvin osin on otettu huomioon Ruotsissa tehdyt tutkimukset ja käytännön havainnot.
Selkokielen tekstin tulee pääpiirteittäin noudattaa seuraavia periaatteita:
1) Käytetään lyhyitä lauseita.
2) Vältetään vaikeita lauserakenteita (ei runsaasti lauseenvastikkeita ja sivulauseita yhteen virkkeeseen).
3) Käytetään runsaasti verbejä ja substantiiveja ja vähän adjektiiveja ja adverbeja.
4) Vältetään pitkiä sanoja.
5) Käytetään tuttuja ja yleisiä sanoja.
6) Oudot ja vaikeat sanat selitetään mieluiten tekstin yhteydessä.
7) Vältetään erityissanastoa (esimerkiksi ammattikieli), slangi- ja murresanoja sekä symbolisia ja abstrakteja ilmaisuja.
8) Kielikuvia käytetään varoen, ja tarpeen mukaan ne selitetään.
9) Kerronnan tulee olla rakenteeltaan selkeää ja loogisesti etenevää.
10) Ajan ja paikan runsasta vaihtelua tulee välttää.
11) Mitä oudompi ympäristö, tapahtuma tai ilmiö on kyseessä, sitä enemmän tulee kiinnittää huomiota sen ja mahdollisten taustatekijöiden selittämiseen.
12) Tekstissä ei saa olla liikaa henkilöitä.
13) Henkilöt tulee esitellä selkeästi ja heidän tulee olla helposti tunnistettavissa silloin, kun he esiintyvät tekstissä.
14) Monet maantieteelliset nimet, isot luvut ja mittayksiköt voivat olla vaikeita ymmärtää.
15) Sisällöltään tekstin on oltava konkreettista.
Edellä olevat periaatteet ja säännöt saattavat pelottaa kirjoittajaa. Herää kysymys, miten ylipäänsä voi asian ilmaista. Onko selkokieli jotain epäkieltä, jossa kielen rikkaus, vivahteikkuus ja tunnesisältö on hylättävä? Tästä ei suinkaan selkokielessä ole kysymys. Edellä olevia periaatteita tulee pitää ohjenuorana, mutta niitä ei pidä eikä voi jääräpäisesti noudattaa. Olennaista on pyrkiä suunnitelmallisesti tekemään tekstistä helpommin ymmärrettävää, madaltamaan ymmärtämisen kynnystä. Selkokielisen ilmaisun tulee olla rikasta ja elävää ja sen tulee sisältää myös tunneviestejä. Mutta kaikkein tärkeintä on, että vastaanottaja ymmärtää viestin, näin ollen myös kielen sisältämän tunneviestin.
Painoasu
Selkokielisen tekstin painoasussa tulee ottaa huomioon seuraavat periaatteet:
1) Soveltuvin kirjasinkoko on 12–18 pistettä painotuotteen laadun ja kohderyhmän mukaan (esimerkiksi vanhuksille on syytä käyttää suurta kirjasinkokoa), kirjasintyypin tulee olla helposti hahmotettava.
2) Tekstissä käytetään kapeaa palstaa, painotuotteesta riippuen leveydeltään korkeintaan 12 cm.
3) Rivien välistys tehdään ilmavaksi (2–4 pistettä) ja jätetään runsaasti tilaa kappaleiden väliin.
4) Käytetään paljon kappaleita ja selkeää ryhmittelyä.
5) Ei jaeta sanaa eri riveille.
6) Yhdelle riville pyritään sisällyttämään yksi ajatuskokonaisuus.
7) Taiton tulee olla selkeä ja konstailematon. Ei esimerkiksi käytetä voimakkaita väripohjia tekstin alla eikä negatiivitekstejä.
Selkokirjat
Selkokielistä kauno- ja tietokirjallisuutta on Suomessa julkaistu varsinaisesti vasta muutaman vuoden ajan. Sitä ennen on ilmestynyt selkokielisiä oppimateriaaleja sekä lapsille ja nuorille suunnattuja ns. helppolukuisia kirjoja.
Selkokirjan ja helppolukuisen kirjan erottaminen toisistaaan voi olla vaikeaa. Tyypillisesti selkokirjassa kieli on rakenteeltaan yksinkertaisempaa ja ymmärrettävämpää kuin helppolukuisessa kirjassa. Selkokirjassa on myös sisällössä otettu huomioon lukijan vastaanottokyky. Useimmiten selkokirja on alun pitäen tuotettu selkokirjaksi. Helppolukuisessa kirjassa taas kieltä on yksinkertaistettu esimerkiksi vain vaikeimpien ilmausten ja sanojen osalta. Isotekstisissä kirjoissa on puolestaan vain kirjasinkokoa suurennettu kielen rakennetta ja kirjan sisältöä mitenkään muuttamatta. Suomessa julkaistuista helppolukuisista kirjoista ja selkokirjoista on laadittu luettelo (Kari Vaijärvi – Hannu Virtanen. Selkokirjat 2. Kirjastopalvelu. 1988.). Luettelo kattaa lapsille ja aikuisille suunnatut helppolukuiset kirjat ja selkokirjat.
Kaunokirjallisuuden mukauttaminen selkokielelle
Yleisesti selkokielistä kaunokirjallisuutta tulee kirjoittaa suoraan. Kirja ilmestyy siis vain selkokielisenä. Tämän lisäksi on tarpeen mukauttaa jo olemassa olevaa kaunokirjallisuutta selkokielelle.
Olemassa olevan kaunokirjallisuuden mukauttaminen selkokieliseksi saattaa herättää epäluuloja ja kysymyksiä. Suurin huolenaihe lienee, miten kirjan taiteellinen sisältö voidaan säilyttää. Kaunokirjallisuuden mukauttamisessa selkokieliseksi on kyse eri asiasta kuin kirjan lyhentämisestä. Sen on oltava ainoa tapa, jolla kaunokirjallisuus saadaan myös selkokieltä tarvitsevien lukijoiden ulottuville. Yleensä selkokieltä tarvitseva lukija ei jaksa lukea eikä hän ymmärrä yleiskielisessä muodossa olevaa kaunokirjallisuutta. Hänellä on kuitenkin oikeus päästä osalliseksi siitä yhteisestä kulttuuristamme, jota kaunokirjallisuuteen sisältyy.
Osa selkokieltä tarvitsevista voi kaunokirjallisuudesta mukautetun selkokirjan luettuaan innostua lukemaan myös muuta kuin selkokielistä kirjallisuutta.
Kaunokirjallisuuden mukauttaminen selkokieliseksi voidaan rinnastaa kirjan kääntämiseen. Toimittajan, joka mukauttaa kirjan selkokielelle, on pyrittävä noudattamaan selkokielen periaatteita. Mutta hänen on myös, kuten kääntämisessäkin, välitettävä kirjailijan olennainen sanoma ja noudatettava mahdollisuuksien mukaan kirjailijan sanontatapaa ja kielellistä ilmaisua. Näin myös kirjan taiteellinen viesti saadaan säilytetyksi ja välitetyksi lukijalle.
Ruotsissa on julkaistu kymmeniä tavallisesta kaunokirjallisuudesta mukautettuja kirjoja. Ruotsissa selkokielellä on saatavissa esimerkiksi Selma Lagerlöfin ja Moa Martinsonin tuotantoa, Sherlock Holmesin seikkailuja ja venäläisten klassikoiden novelleja. Suomen ensimmäinen selkokielelle mukautettu romaani on Arto Paasilinnan Isoisää etsimässä.