Sanapakinaa
Artikkeli 5/1972

Lauri Hakulinen

Sanapakinaa

Saati, hiljan yms.

Yllä mainitut pikku sanat näyttävät aiheetta olevan harvinaistumassa julkisessa kielenkäytössämme. Kirjoitetaan esim.: ”Tarkoituksena ei voi olla äänioikeusikärajan erottaminen vaalikelpoisuusikärajasta, puhumattakaan siitä että eduskuntaan voitaisiin valita sellaisia, jotka eivät joka suhteessa ole täysi-ikäisiä.” Tuo ”puhumattakaan siitä” olisi voitu vaihteeksi korvata vanhalla ja ytimekkäällä sanalla saati (tai saatikka).

Melkein muotiin on viime aikoina tullut puheentapa jokin aika sitten. Eihän siinäkään muuta vikaa ole kuin lievä pitkäveteisyys, mutta ehkä sopii huomauttaa, että ennestään ovat yhä tarjolla myös aivan samaa tarkoittavat tutut yksisanaisuudet hiljan, hiljattain, hiljakkoin ja äskettäin.

Kyseenalaistaa yms.

Tuo verbi herätti taannoin lukijan myönteistä huomiota seuraavassa toimittaja Jukka Kajavan lauseessa (Hels. San. 2.3.71): ”Toivottavasti katsojalla riittää energiaa näiden itsestäänselvyyksien kyseenalaistamiseen.” Emme tiedä, esiintyikö tuo viimeinen sana siinä ensi kertaa julkisuudessa. Mutta lienee myönnettävä, että se heti ensi näkemälläkin tuntuu luontevalta ja on yhteydessään sujuvampi, kuin olisi vanhaan tapaan muotoiltu ilmaus ”kyseenalaisiksi tekemiseen”. Tuon uutuuden puolustukseksi voi vielä mainita, että samaa, kieleemme hyvin sopeutuvaa verbityyppiä on käytössä ennestäänkin; ajateltakoon sellaisia kuin ajanmukaistaa, kansanomaistaa, yhdensuuntaistaa, taloudellistaa. Helposti ymmärrettäviä ensikertaisuuksia (?) voisivat olla myös vastaavanlaiset intransiiviset yhdysverbit, esim. sellaiset kuin ajankohtaistua (= ’aktuaalistua’), elinkelpoistua, tasa-arvoistua, todennäköistyä... Tällaisten abstraktisten mutta samalla selvärakenteisten verbijohdoksien luomisessa suomi saattaa joskus olla moneen muuhun kieleen verrattuna varsin kätevä.

Liikaväestöinen = liikaväkinen

”Eivät vain henkisen työn tekijät vaan myös teollisuustyöväki joutuu alistumaan laajoihin pakkosiirtoihin jo omasta takaa ylikansoitetulle maaseudulle” (helsinkiläisestä päivälehdestä 18.6.66, erään suurvallan oloista). Nykysuomen sanakirja suosittaa tällaiseen tapaukseen verbiä ylikansoittua (siis: ylikansoittuneelle maaseudulle), mikä tässä onkin tietysti parempi, koska on puhe tahattomasta siirtymisestä eikä vielä noista pakkosiirroista. Mutta itse asiassa sekä ”ylikansoittaminen” että ”ylikansoittuminen” on kyseisessä yhteydessä ruotsin överbefolkad-sanan kömpelö käännös. Ensinnäkin näet ruotsin substantiivia ”folk” vastaa tällöin selkeämmin joko väestö tai väki kuin kansa, ja toisekseen ruotsin alkuliite över on tässä luontevammin suomeksi liika kuin ”yli”. Voimmekin yhtyä v. 1968 ilmestyneen Cannelin-Hirvensalo-Hedlundin ”Suomalais-ruotsalaiseen suursanakirjaan”, jonka mukaan ”överbefolkning” on suomeksi liikaväestö ja ”överbefolkad” = liikaväestöinen.

Lisäksi voisi vielä huomauttaa, että koska ”folk” on tietyissä yhteyksissä suomeksi myös yksinkertaisesti väki, tulisi kysymykseen niin ikään adjektiivi liikaväkinen. Yllä mainitussa lehtiartikkelissa olisikin ollut parasta puhua ”jo omasta takaa liikaväkisestä maaseudusta”. Emmehän vanhastaan ole sanoneet esim. ”taajakansainen yhdyskunta”, saati ”taajakansoitettu”, emme edes ”taajaväestöinen”, vaan taajaväkinen yhdyskunta.

Kiinnostaa ja kiintoisa yms.

Yllä mainitut sanat sepitettiin kieleemme eräässä Suomen Kuvalehden julistamassa kilpailussa vuonna 1924, siis lähes puoli vuosisataa sitten; niiden ehdottaja oli kilpailun voittaja opettaja V. Saukkola. Uudet sanatarjokkaat saivat suopean vastaanoton ja kuuluvat nykyisin kielemme vakiintuneeseen ilmausvarastoon. Aikaisemmin suomessa oli kansainvälisen ”intresseerata”-verbin vastineena käytetty kaksisanaista ilmausta kiinnittää mieltä. Mutta kun nyt luemme esim. kirjallisuudentutkija Werner Söderhjelmin Valvoja-aikakauslehdessä v. 1910 kirjoittamaa lausetta ”ihmisistä, jotka kiinnittivät hänen mieltänsä”, niin tämä tuntuu jo kieltämättä hiukan vanhahtavalta. Sen sijaan samaan yhteyteen kuuluvat substantiivi mielenkiinto (myös ”herättää mielenkiintoa”) ja adjektiivi mielenkiintoinen ovat yhä aivan käypää normaalikieltä. Mutta vuosisadan vaihteen kahden puolen ”intresseerata”-verbin vastineena kirjakielessä paljon käytetty sana huvittaa samoin kuin huvi merkityksessä ’kiinnostus’ ovat, kuten tiedetään, vakiintuneet toisenlaisiin merkityksiin. Hauskana erikoisuutena voimme todeta, että nuo viimeksi mainitut sanamme lainattiin juuri vuosisadan vaihteen tienoilla viron kieleen, jossa huvitada ’kiinnostaa’ ja huvi ’intressi, kiinnostus’ sitten levisivät yleiseen käyttöön ja kuvastavat siis eräänlaisina muistomerkkeinä vastaavien suomen sanojen jo unohtuneita, lyhytikäisiä merkityksiä.

Tarkastaa lähemmin vai lähempää?

”Marsalkan luonne ei kuitenkaan lähempää tarkastellen ollut yhtä ihailtavan kokonainen kuin kauempana oleva oli luullut.” (Edwin Linkomies, Vaikea aika, 1970, s. 174.) Verrattakoon tuossa virkkeessä kursivoimaamme sanontaa vastaaviin sanontoihin seuraavissa kolmessa sitaatissa: ”Sekin olisi vapaassa maassa luvallista, mutta tarkastelkaamme asiaa lähemmin” (Liimatainen, Suomen Kuvalehti 1968 n:o 51–52 s. 25); ”otamme tässä lähemmin tarkastettavaksi vain arkaaisen kulttuurin leikinluonteen” (suomennosteoksesta 1967); ”Erittelen seuraavissa hieman lähemmin – – noita harhautuneita ajatustottumuksia” (aikakauslehtiartikkelissa 1972).

Edellä ensimmäisenä lainatussa tapauksessa kirjoittaja on luontevasti ohjautunut käyttämään kielemme normaalia sanontaa (tarkastella) lähempää. Suomalainenhan katsoo, tarkastaa, tarkastelee jotakin läheltä eikä ”läheisesti”, kaukaa eikä ”kaukaisesti”, samoin lähempää eikä ”lähemmästi” tai ”lähemmin”, kauempaa eikä ”kaukaisemmin”. Mutta miksi sitten Liimatainen tarkastelee asiaa ”lähemmin” ja suomentaja tarkastaa arkaaisen kulttuurin luonnetta ”lähemmin”? Ja mistä yleensäkin on lähtöisin tuo kirjakielessä miltei vallitseva tapa hylkiä lähempää ja suosia ”lähemmin” katsomista tai erittelemistä, tarkastelemista? Vastaus on ilmeisesti se, että mallina on ollut ruotsin adverbi närmare, joka on suomeksi sekä ’lähe(ise)mmin’ että ’lähempää’ ja että paremmin ruotsia kuin suomea osaavat eivät aikoinaan ole ottaneet huomioon suomen vastaavien adverbien kyseisessä yhteydessä toisenlaista lauseopillista käytäntöä. Olisikin syytä noudattaa ohjetta: koska emme katso (emmekä tarkasta, tarkastele, erittele) ”läheisesti” vaan läheltä, älkäämme siis myöskään katsoko (tarkastako jne.) komparatiivissakaan ”lähemmin” vaan lähempää.

Erikseen on huomattava sellainen tapaus kuin ”Tieto ei kertonut lähemmin, milloin kokous pidettäisiin” (radiouutisessa 10.12.68); tällaisessa yhteydessä tuo korvassa särähtävä ”lähemmin” olisi parhaiten korvattavissa sanalla tarkemmin.

”Syntyi kauppiaan, sittemmin räätälin tyttärenä”

”Syntyi – – 1881 kauppiaan, talonomistajan, sittemmin räätälin ja maallikkosaarnaajan tyttärenä” (erään kirjailijan elämänvaiheiden esittelyssä v. 1965). Jos tällainen tiedonanto olisi pakko ymmärtää sananmukaisesti, kyse saattaisi olla vain jonkin sielunvaellusopin mukaisesta reinkarnaatiosarjasta: NN syntyi kerran kauppiaan ja talonomistajan, toisen kerran räätälin ja kolmannen kerran maallikkosaarnaajan tyttärenä. Tämän hullunkurisen tulkinnan mahdollistaa se seikka, että adverbi sittemmin ei voi tuossa siteeratussa yhteydessä suomen kielen sääntöjen mukaan kuulua määritteenä substantiiviin räätäli, niin kuin lauseen kirjoittaja on tarkoittanut, vaan ainoastaan predikaattiverbiin syntyi. Kun siis pyrkimys kuitenkin on ollut, kuten yhteydestä arvaamme, liittää tuo ”sittemmyyttä” osoittava lauseenjäsen substantiiveihin räätäli ja maallikkosaarnaaja, olisi adverbin asemesta ollut käytettävä jotakin adjektiivia. Koska kielessämme ei satu olemaan sellaista adjektiivia kuin ”sittempi”, on vastaava ajatus ilmaistava adjektiivilla myöhempi; siis: syntyi kauppiaan, talonomistajan, myöhemmän räätälin ja maallikkosaarnaajan tyttärenä.

Lisäesimerkkejä samasta, perin yleisestä lauseopillisesta kompastuksesta: ”Päätoimittajan ohella näistä asioista kirjoitti mm. tohtori, sittemmin professori” (se ja se); tarkoitettu ymmärrettäväksi: tohtori, myöhempi professori; – ”haettavaksi julistettua – – professorin virkaa hakivat – – filosofian kandidaatti ja sittemmin (= myöhempi) filosofian tohtori – – sekä professori” (se ja se; yliopistollisesta kutsusta virkaanastujaisiin 1972). – ”Silloin päätti professori Allan Serlachius, myöhemmin Särkilahti, ruveta julkaisemaan – – aikakauskirjaa”; tässä jälkimmäisessä siis riittää oikaisuksi se, että adverbi myöhemmin vaihdetaan adjektiiviksi myöhempi.

Näissä ”sittemmin” ja ”myöhemmin” ‑tapauksissa kielivirhe on (kuten edellä puheena olleessa ”lähemmin”-tapauksessakin) aiheutunut vieraskielisen esikuvan taitamattomasta suomentamisesta: ruotsin senare merkitsee näet toisissa yhteyksissä adverbina ’sittemmin, myöhemmin’ (esim.: han kom senare = hän tuli myöhemmin), toisissa taas adjektiivina ’myöhempi’ (esim.: en senare tidpunkt = myöhempi ajankohta); suomessa adverbi ja adjektiivi ilmaistaan eri tavoin, ja tässä yhteydessä on kielemme rakennesääntöjen mukainen ainoastaan adjektiivi.

Osallistua

Tämä muutaman vuosikymmenen ikäinen uudissana on sepitetty vastaamaan aikaisempaa kaksisanaista ilmausta ottaa osaa (johonkin), ja se on nykyisin yleisessä suosiossa. Mutta vasta aivan viime aikoina on nähtävästi tullut muotiin ruveta puhumaan ”osallistumisesta jollekin”, esim. näin: ”(se ja se huomattava henkilö) osallistuu päivällisille” (radiouutisessa 19. 10. 70); ”Lähes 350 – – vierasta osallistuu – – kansalaislounaalle” (sanomalehtiuutisessa 2. 10. 72). Nykysuomen sanakirja, jonka aines perustuu laajoihin kirjallisuuspoimintoihin, tietää osallistua-verbiä käytettävän vain illatiivin kanssa: osallistua kuluihin, työhön, tehtäviin, retkeen, kokoukseen, kilpailuihin, ylioppilaselämään, sotaan. Samaan tapaanhan ovat vanhastaan järjestyneet muutkin vastaavanlaiset ns. refleksiiviverbit, sellaiset kuin sekaantua, mukautua, varautua, sisältyä johonkin (eikä ”jollekin”). Onkin vaikea havaita, mikä etu saavutetaan, jos hyväksytään ”osallistuminen jollekin”.

Lauri Hakulinen