Pitkän linjan sanakirjamies ja ensyklopedisti Kalevi Koukkunen tunnetaan muun muassa Atomi ja missi -nimisestä vierassanojen etymologisesta sanakirjasta (1990). Nyt hän on vuosikymmenien uurastuksen jälkeen julkaissut uuden sanakirjajärkäleen nimeltä Peltoveturi ja notkistelija: unohdettujen sanojen kirja (Aviador 2022).
Koukkusen teoksen päälähde on Elias Lönnrotin Suomalais-ruotsalainen sanakirja (1866–1880, lisävihko 1886), josta on aiemmin julkaistu vain näköispainoksia (1930, 1958) ja jonka aineistoa on huolittu myöhempiin sanakirjoihin vain hyvin valikoiden. Koukkunen on nyt toimittanut teoksesta kokonaan suomenkielisen uuden version.
Koukkunen ei siis ole julkaissut Lönnrotin teosta sen alkuperäisessä asussa, jossa ainoastaan hakusanat ja esimerkkilauseet ovat suomeksi, näiden selitteet ja kaikki muu ruotsiksi, vaan hän on kääntänyt sanakirjan kokonaan suomeksi. Kun Lönnrotin sanakirjassa on esimerkiksi artikkeli
haitake s. (haitta), förhinder, litet hinder
Koukkunen on suomentanut ja muokannut tämä pohjalta artikkelin
haitake (L 1866), haittanen (L 1866) pieni este.
Hän on lisännyt artikkeliin tiedon, minä vuonna sana on tullut alun perin vihkoina ilmestyneeseen Lönnrotin sanakirjaan, mutta jättänyt lyhenteellä ilmaistun sanaluokkatiedon pois (s. ’substantiivi’). Koukkunen on julkaissut toimittamansa aineiston myös omien suomennostensa mukaan aakkostettuna versiona. Sanakirjasta löytyy siis myös artikkeli
pieni este haitake (L 1866), haittanen (L 1866)
josta siitäkin käy ilmi myös hakusanan synonyymi.
Teos sisältää siis kaksi erikseen aakkostettua sanakirjaa, jotka Koukkunen on nimennyt hyvää realismin tajua ilmentäen otsikoilla lönnrot–suomi ja suomi–lönnrot. Pienet alkukirjaimet ovat Lönnrotin nimestä johdetussa kielennimityksessä paikallaan, sillä mitään ilman selityksiä ymmärrettävissä olevaa suomea eivät Lönnrotin sanat enää nykypäivänä yleensä ole. Tästä tarjoaa hyvän esimerkin jo teoksen avaavan jakson otsikko Johdake. Otsikon alla on mottolauseen omaisesti Lönnrotin oma selite, joka avaa sanan tarkoittavan nykykielellä johdantoa: ”Johdake on se, millä johdetaan t. johdatetaan.”
Pelkkä Lönnrotin sanakirjan työstetty uudelleenjulkaisukaan ei Koukkusen kirja ole, sillä aineistoa on kasvatettu monin eri tavoin. Koukkunen mainitsee jo alkusanoissaan täydentäneensä sanakirjaa kahden keskeisen aikalaislähteen, Lönnrotin varhaisen tulkkisanakirjan (1847) sekä Daniel Europaeuksen ruotsalais-suomalaisen sanakirjan (1853) pohjalta. Sanakirjan loppuun sijoitetussa päälähteiden esittelyssä mainitaan erikseen kolmaskin aikalaisteos, Carl Axel Gottlundin Otava (1830). Pienempiä täydennyksiä on tehty lukuisista myöhemmistä sanakirjoista sekä muusta kirjallisuudesta edeten lopulta radio- ja televisio-ohjelmista ja yksittäisiltä informanteilta saatuihin tietoihin.
Koukkusen tekemät täydennykset ovat yleensä ehdotuksiksi jääneitä sanoja. Näitä käsittelevät sana-artikkelit erottuvat Lönnrotin omista artikkeleista usein pituudeltaankin. Esimerkiksi auto-sanan suomalaiseksi vastineeksi ehdotettua ilmausta hyrysysy Koukkunen on käsitellyt lähes aukeaman verran.
Koukkusen johdatus sanakirjaan
Alkusanoja laajempi johdatus sanakirjaan löytyy vasta teoksen loppuun sijoitetusta toisesta johdakkeesta, jonka nimeksi on annettu ”Lönnrotin Suomalais-Ruotsalaisen sanakirjan tutkailua”. Lönnrotin sanakirjan tavoin tämäkin on käännetty ruotsista, Koukkusen jo aiemmin (2002) julkaisemasta artikkelista, jota on muokattu ja täydennetty; mukaan on lisätty muun muassa alkuperäisteoksen latojaa G. A. Berggreniä ja sekä fraktuuraa eli hakusanoissa ja suomenkielisissä esimerkeissä käytettyä kirjasinlajia käsittelevät alaluvut.
Toisen johdantonsa aluksi Koukkunen luo tiiviin katsauksen Lönnrotin sanakirjan julkaisuhistoriaan. Teoksen esitöihin ja valmisteluvaiheisiin hän ei mene, ja samalla lukijalta voi jäädä huomaamatta, että Lönnrotin sanakirja on todellisuudessa hyvinkin kollektiivisen työn tulosta (ks. Koukkusenkin mainitsema Anttila 1935 s. 3–14 ja 256–269).
Hakusanojen määrää ja valintaa, sana-artikkeleiden rakennetta sekä Lönnrotin leksikografista ajattelua Koukkunen käsittelee yksityiskohtaisesti esittäen myös tarkkaa tietoa artikkelien pituuksista, esimerkeistä ja hakusanojen ominaisuuksista. Ruotsinnoksista tai niiden puuttumisesta hän tekee myös hyviä havaintoja. Lönnrotin esittämät etymologiset tiedot Koukkunen toteaa aikansa lapsiksi, mutta Lönnrotin tapaa käyttää sanakirjaa luomiensa uudissanojen esittelyn areenana hän ymmärrettävästikin arvostaa. Tämä Lönnrotin sanakirjan erityispiirre on vaikuttanut syvästi koko teoksen laajuuteen ja luonteeseen.
Lönnrotin sanakirjan laajuus, sen syyt ja seuraukset
Lönnrotin sanakirjan hakusanojen määrän on yleensä arvioitu olevan noin 200 000. Koukkunen (s. 546) on arvioinut määrän voivan olla jopa 239 000. Heti perään hän tosin huomauttaa, että jopa 30 prosenttia sana-artikkeleista sisältää vain hakusanan ja sanaluokkamerkinnän (jonka Koukkunen on siis omasta kirjastaan jättänyt pois), muttei minkäänlaista merkityksen selitettä, esimerkeistä puhumattakaan. Hakusanojen määrän arviointia vaikeuttaa tosin myös se, että vain osa yhdyssanoista on omina artikkeleinaan.
Koukkusen muutkin huomiot yhdyssanoista ovat tervetulleita, sillä aiemmissa tutkimuksissa on korostettu pikemminkin johdosten paljoutta. Johdoksia on arveltu olevan Lönnrotin sanakirjan hakusanoista jopa 80 prosenttia. Missään muussa suomen kielen sanakirjassa johdosten osuus ei ole näin suuri, vaan enemmistönä ovat yhdyssanat. Johdosten suuri määrä on tulosta Lönnrotin tavasta muodostaa tietyt johdokset kaikista sanoista, vaikka tällaisia ei kielessä olisikaan käytetty. Esimerkiksi substantiivista ahjo Lönnrot on muodostanut kaikkiaan yhdeksän muotoa (joukossa sellaisiakin kuin ahjohinen, ahjomaisesti, ahjottamaton ja ahjotuttamaton), adjektiivista ahkera peräti 18 johdosta (esimerkiksi ahkerainen, ahkeroitsevaisuus, ahkeroittaa, ahkeroittavainen, ahkerruttaminen ja ahkertama).
Koukkunen luonnehtii Lönnrotin generoineen uutta sanastoa ja pitää häntä siksi generativismin (eli generatiivisen kielitieteen) edelläkävijänä. Kaikkihan me voimme uutta sanastoa kumminkin generoida, vaikkemme teekään sitä niin massiivisesti ja luomuksiamme muistiin merkiten kuin Lönnrot. Hän oli varmasti generalisti, joksi Koukkunen häntä kutsuukin, mutta tuskin sentään generativisti, vaikka eräät amerikkalaiset tutkijat tällaistakin Lönnrotin ajattelussa ovat nähneet.
Koukkunen suhtautuu ymmärtävästi Lönnrotin tapaan esittää sanakirjassa myös sellaisia uudissanoja ja johdoksia, joita todellisessa kielenkäytössä ei ole esiintynyt, vaikka jo Lönnrotin avustajat yrittävät saada hänet tällaisesta luopumaan. Tuolloiseen ratkaisuun vaikutti se, että 1800-luvulla kieliopillisen produktiivisuuden rajoituksiin ei vielä osattu kiinnittää huomiota. Kaikkia johdoksia ei monista syistä vain käytetä, eikä niille kielenkäytön todellisuudessa ole siksi sijaa. Lönnrot ei tätä ymmärtänyt, vaan koki ainoastaan kehittävänsä suomen kieltä esittelemällä sen johtamismahdollisuuksia mahdollisimman laajasti. (Pitkänen 2008 s. 132–133.) Koukkunen (s. 567) korostaa edelleen Lönnrotin työn tätä puolta puhumalla hänen teoksestaan tulevaisuuteen suuntautuvana ”mahdollisuuksien sanakirjana”.
Tulevaisuudesta tuli kuitenkin toisenlainen, sillä viimeistään Lönnrotin teoksen jälkeen ilmestyneissä sanakirjoissa alettiin ymmärtää, että on järkevämpää esittää vain kielessä todella olevaa sanastoa. Juuri tämän takia Lönnrotin sanakirjasta ei tullut myöhempien sanakirjojen lähtökohtaa, vaan se jäi Lönnrotin omien – ja tavallaan koko 1800-luvun – vielä kovin vaihtelevien ja horjuvienkin sanakirjahankkeitten päätepisteeksi.
Lopuksi
Lönnrotin sanakirja oli tekijänsä pitkän uran kruunannut vanhuudentyö. Tällaisena voi pitää myös Koukkusen ”unohdettujen sanojen kirjaa”. Aikana, jolloin paperiset sanakirjat ovat katoamassa ja vanhentuneiksi katsotut sanat poistetaan kiireen vilkkaa verkossa olevista nykykielen sanakirjoista, Koukkunen iskee pöytään valtavan opuksen täynnä kielestä kadonneita tai kielenkäyttöön laajemmin koskaan päätymättömiä sanoja. Kirjoiksi tällaisia lienee koottu vain harvoista kielistä (esim. saksasta Mrozek 2008). Vanhan kirjasuomen sanakirjan syntysanat aikoinaan lausuneen Emil Nestor Setälän viittaa harteilleen sovittaen myös Koukkunen (s. 565) uskoo vanhojen sanojen kokoamisen voivan elvyttää monien ilmausten käyttöä. Aika näyttää, osoittautuuko Koukkunen tässä Setälää paremmaksi ennustajaksi. Kukahan fantasiakirjailija vielä luo kirjoihinsa fiktiivisen maailman, jossa puhutaan vain Lönnrotin esittämillä sanoilla?
Vaikka Koukkusen omassa hyvin ihanteellisessa Lönnrot-kuvassa ei ole juuri havaittavissa ”muutosta eikä vaihteen varjoa”, hänen sanakirjansa antaa silti myös aineksia jo vuosikymmeniä meneillään olleeseen Lönnrotin työn kriittiseen uudelleenarviointiin. Erään tutkimani suppean aineiston pohjalta näyttäisi siltä, että Lönnrotin nimissä olevista sanoista vain noin viidesosa olisi jäänyt käyttöön (Lauerma 2021 s. 413–414). Lönnrotin sanakirjan sanoista – joista monet ovat peräisin murteista ja suurin osa on Lönnrotin avustajien kokoamia – Koukkunen (s. 546) on arvioinut unohtuneen lähes kaksin verroin enemmän. Lönnrotin sanakirjaa lehteillessä tämäkin arvio tuntuu kovin pieneltä.
Tuleville tutkijoille jää paljon muutakin selvitettävää, kunhan Koukkusen kirjaan koostettu Lönnrotin aineisto saadaan toivottavasti joskus liitettyä osaksi suomen kielen sähköisiä aineistoja ja eroteltua se Koukkusen täydentävistä, mutta ymmärrettävästikin impressionistisemmiksi jäävistä 1900-luvun lisistä. Tällaisiin näköaloihin Koukkunen itsekin teoksensa lopuksi viittaa.
Eräs vastaväittäjä totesi mielestään liiaksi vain aineiston esittelyyn keskittyneestä väitöskirjasta, että työ toi hänen mieleensä valtavalla pellolla satoa korjaavan leikkuupuimurin, joka jättää leivänteon ja muun jatkojalostuksen toisten harteille. Kuinka ollakaan Koukkusen kirjan kannessa on juuri traktori eli peltoveturi, jonka pyörän päältä balettitanssija eli notkistelija ponnistaa uusiin suuntiin. Koukkusen teos herättää jo kuvituksellaan aitoa iloa ja ihmettelyn riemua, ja pilven reunalta myös Lönnrot lienee kiitollinen sanakirjansa saamasta myöhäisestä kunnianosoituksesta.
Kalevi Koukkunen 2022: Peltoveturi ja notkistelija. Unohdettujen sanojen kirja. Aviador.
Kirjallisuutta
Anttila, Aarne 1935: Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta II. Helsinki: SKS.
Koukkunen, Kalevi 1990: Atomi ja missi. Uudissanojen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY.
Koukkunen, Kalevi 2002: Lexikografisk granskning av Finskt-Svenskt Lexikon av Elias Lönnrot. – LexicoNordica 11 s. 133–155. Oslo: Nordisk forening for lexikografi.
Lauerma, Petri 2021: Heleniuksesta Ahlmaniin. 1800-luvun kirjakieleen tulleen sanaston vakiintumisesta Martti Rapolan sanakokoelman valossa. – Virittäjä 125 s. 404–425. https://doi.org/10.23982/vir.77171(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Mrozek, Bodo 2008: Das große Lexikon der bedrohten Wörter. Reinbek bei Hamburg: Rowohlt.
Pitkänen, Kaarina 2008: Suomi kasvitieteen kieleksi. Elias Lönnrot termistön kehittäjänä. Helsinki: SKS.