Melko usein kielitoimiston puhelinneuvontaan esitetään ihmettelevä kysymys, voiko sellainen lyhenne kuin esimerkiksi TVH olla isokirjaiminen, vaikka sitä vastaava lyhentämätön ilmaus tie- ja vesirakennushallitus kirjoitetaan pienin alkukirjaimin.

Vastaus on, että TVH ja moni muu samantapainen lyhenne pitää kirjoittaa isoin kirjaimin. Ja pitää siksi, että niin on sovittu, sillä lyhenteet ja niiden oikeinkirjoitus jos mikään on kielenkäytön sovittua normistoa.

Toinen isokirjaimisiin lyhenteisiin liittyvä oikeinkirjoitusongelma tuntuu olevan se, miten yritystä tai yhdistystä tarkoittavasta isokirjainlyhenteestä muodostettu organisaation jäsentä tarkoittava adjektiivi kirjoitetaan. Pitääkö kirjoittaa esimerkiksi SAK:lainen vai sak:lainen? Ja vastaus on, että pitää kirjoittaa SAK:lainen, kun kerran Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön nimen lyhenne on kirjaimittain luettava isokirjaiminen SAK (äs-aa-koo). Isokirjaimisina säilyvät muutkin kirjain kirjaimelta luettavat lyhenteet, kun niistä muodostetaan -lainen-päätteisiä sanoja. Tavallisia ovat esimerkiksi TVK:lainen, USA:lainen, DDR:läinen, RKP:läinen ja SMP:läinen.

Tilanne on toinen, jos erisnimenä käytetty lyhenne luetaan sanamaisesti eikä kirjain kirjaimelta. Esimerkiksi lyhennenimestä Akava muodostettu Akavan jäsentä tarkoittava akavalainen on pienialkukirjaiminen, samoin SAFAn jäsentä tarkoittava safalainen; vastaavanlaisia ovat lukuisten työpaikkojen työntekijöitä tarkoittavat sanat, esimerkiksi kelalainen, okolainen ja yleläinen.

Suuraakkoset antiikista

Mistä oikeastaan johtuu, että lyhenteissä on niin paljon isokirjaimisuutta? Eurooppalaisten kirjoitusjärjestelmien pohja on antiikissa. Kreikkalaiset ja roomalaiset käyttivät alkuaan vain suuraakkosia eli majuskeleita sekä hakatessaan tekstejä kiveen että tehdessään käsikirjoituksia. Vasta Kaarle Suuren aikaan 800-luvulla luotiin ensimmäinen länsimainen pienaakkoskirjoitus, karolinginen minuskeli.

Professori Yrjö Wichmann kirjoittaa minuskelien käyttööntulosta ensimmäisen suomalaisen Tietosanakirjan 4. osassa vuodelta 1912 näin: ”Niiden [siis minuskelien] rinnalle jäivät vanhat isot kirjaimet otsikoissa, kappaleiden alkukirjoituksissa, lyhennyksissä ja erikoisesti tähdennetyissä sanoissa käytettäviksi.” Siinähän se on sanottu: lyhenteisiin jäivät – ilmeisesti selvennys- ja korostuskeinoksi – isot kirjaimet. Kun minuskelikirjoitusta sitten käytettiin kirjapainotaidon keksimiseen eli 1400-luvulle saakka ja nykyisin käyttämämme latinalainen antiikvakirjoitus on syntynyt minuskeleista, lienee lyhenteiden isokirjaimisuus suoraa perua varhaiselta keskiajalta.

Suomen ensimmäiset kynämiehet tunsivat keskieurooppalaiset kirjoitustraditiot ja noudattivat luonnollisesti niitä. Ei olekaan outoa, että esimerkiksi Agricolan teoksista löytyy lauseiden keskeltä sellaisia lyhenteitä kuin A. (aamen) tai R. (rukous). Ensimmäisessä kokoraamatussamme (vuodelta 1642) on puolestaan esimerkiksi sellaisia ajanlaskun ilmauksiin liittyviä lyhenteitä kuin A. M. 2860 (anno mundi 2860 eli vuonna 2860 maailman luomisesta) tai A. A. C. (anno ante Christi eli nykykielellä eKr.).

Nykysuomen isokirjainlyhenteet

Kurkistetaanpa tämän vuosisadan oikeinkirjoitusoppaisiin. Knut Cannelinin Kieliopas (3. painos, 1924) neuvoo: ”Yhdysnimiä alkukirjaimin merkittäessä käytetään säännöllisesti unsiaaleja, nimeen kuuluviin yhdysperäisiin sanoihin nähden tavallisesti ottamalla huomioon kumpikin yhdysosa esim. V. P. K. = Vapaaehtoinen Palokunta, H. K. V. = Helsingin Kisaveikot.” Unsiaalit tarkoittavat tässä isoja kirjaimia, mutta kiintoisaa on se, että näitä isoja kirjaimia ovat myös lyhenteiden viimeiset K ja V, vaikka niiden tarkoittamat sanojen jälkiosat -kunta ja -veikot ovat pienialkukirjaimisia.

Yksi varhaisimpia isokirjainlyhenteitä on jälkikirjoitusta tarkoittava J. K. Sitä ei näy Cannelinin Kielioppaassa, mutta Martti Airilan vuodelta 1920 peräisin olevan Suomenkielen oikeinkirjoitusoppaan lyhenneluettelossa se on.

Jos sitten katsoo vaikkapa 1933 ilmestynyttä Edwin Hagforsin Jokamiehen sivistyssanastoa, on helppo havaita muista kielistä saatujen isokirjainlyhenteiden runsaus. Jokunen esimerkki: N. N. (nomen nescio), S. H. T. (salvo honoris titulo), S.O.S. (save our souls) ja W.C. (watercloset). – Tuohon aikaan kuten vielä pitkään myöhemminkin monissa tällaisissa lyhenteissä käytettiin välipisteitä.

Airilan ja Paalasen vuonna 1953 julkaisema Lyhennyssanasto sisältää isokirjainlyhenteitä ampeerin A:n ja älykkyysosamäärän ÄO:n välillä tuhatkunta kappaletta. Väli- ja loppupisteet ovat nyt poissa lähes kaikista tämän tyypin lyhenteistä, ja tuossa vaiheessa kirjan sanoin sanottuna ”välipiste on hivuttunut pois” myös sellaisista usein käytettyjen sanaliittojen lyhenteistä kuin esimerkiksi jne., mm. ja ym.

Tilapäisiä ja vakiintuneita lyhenteitä

Se ajatus, että lyhenteiden huomatuksitulo taataan käyttämällä niissä isoja kirjaimia, ei ole sinänsä hulluimpia. Uusien ja tilapäisten lyhenteiden merkitystä isot kirjaimet eivät kuitenkaan tee sen selvemmäksi: joka ei tunne ”tulesta” tai ”valtavaa”, ei ymmärrä myöskään ”TULESta” tai ”VALTAVAa”. Tällaiset salasanat pitäisikin malttaa yhä uudestaan ja uudestaan purkaa oikeiksi sanoiksi ja selittää asiaa tuntemattomille lukijoille.

Lyhenneilmausten ja tavusanojen tulvanomaisesti lisäännyttyä myös isokirjainlyhenteet ovat kärsineet inflaation: monien mielestä ne ennemminkin häiritsevät silmää kuin selventävät sanomaa. Kuitenkin näitä lyhenteitä käytetään: niillä on sekä suosijoita että myös standardoituja tehtäviä. Esimerkiksi valtionhallinnon yksiköistä voidaan käyttää laitosten sisäisessä ja jossain määrin niiden välisessäkin viestinnässä sentyyppisiä lyhenteitä kuin AKH (ammattikasvatushallitus), LM (liikenneministeriö), LO (lääninoikeus), RVL (rajavartiolaitos), TTV (tapaturmavirasto) ja VN (valtioneuvosto).

Mittayksiköiden nimissä on useita sellaisia, joiden lyhennetunnus on iso kirjain, vaikka itse mittayksiköiden nimet ovat suomen kielen normaalin kirjoitustavan mukaisesti pienikirjaimisia yleisnimiä: vrt. esimerkiksi tunnus J, yksikkö joule; K = kelvin, N = newton, S = siemens, W = watti, Å = ångström.

Monet tutkintojen ja oppiarvojen lyhenteet ovat isokirjaimisia, vaikka sanoiksi kirjoitettuina vastaavat ilmaukset alkavat tietenkin suomessa pienellä kirjaimella. Akateemisista oppiarvoista on olemassa vakiintuneet lyhenteet niin suomeksi kuin ruotsiksikin, mutta on muistettava, että ne sopivat vain luettelotyyppisiin esityksiin. – Jos kirjoittaja arvostaa sitä, josta kirjoittaa, ja sitä, jolle kirjoittaa, hän ei vaikeuta tekstiään lyhenteillä. Juhlavimmassa tyylilajissa ei lyhenteitä yleensäkään käytetä, eikä aina ole edes helppo tietää, tarkoittaako KTM jossakin yhteydessä kauppatieteiden maisteria vai kauppa- ja teollisuusministeriötä, TTL taloustieteiden lisensiaattia vai Työterveyslaitosta tahi VTT valtiotieteen tohtoria vai Valtion teknillistä tutkimuskeskusta.

On myönnettävä, ettei sellainen kielenkäyttöohje vaikuta oikein johdonmukaiselta, joka määrää kirjoittamaan sanan tai jonkin pitemmän ilmauksen pienin alkukirjaimin mutta samaa ilmausta tarkoittavan lyhenteen isoin kirjaimin. Puolustukseksi voi sanoa, ettei kieli muutenkaan ole ristiriidaton järjestelmä, ei edes ihmisten sopimien normien osalta. Tässä lyhennekäytännössä voisi myös ajatella olevan kysymys eräänlaisesta kuvakirjoituksesta, varsinkin yritysten ja seurojen nimilyhenteissä. Mutta kaiken kaikkiaan lyhenteiden yleisen isokirjaimisen kirjoitustavan mallina on Euroopan kielten pitkä perinne.