Helsingin Sanomien ruokatorstai-osastossa (14.10.93) kysyttiin, miksi suomalainen kala ei nappaa Euroopassa. Artikkelissa on pikku jakso myös kielestä: ”Suomalaisten vaatimattomuutta kuvaa sekin, ettei edes kirjolohen mätiä uskalleta kutsua kaviaariksi, vaikka muut maat käyttävät sanaa sumeilematta kalan kuin kalan kohdalla.” Todella, miksi me suomalaisetkin emme markkinoisi kaviaaria, tuota helmimäistä herkkua, joka on ruotsiksi kaviar, saksaksi Kaviar, englanniksi caviar (tai caviare), ranskaksi caviar, italiaksi caviaro. Mikä on kaviaari-sanan tausta ja mitä omia mädin nimityksiä suomen kielessä on?

Sana kaviaari on saatu suomeen ruotsin kielen välityksellä. Monet etymologiset sanakirjat esittävät, että se on alkuperältään turkkilainen sana havyar. Ernst Kleinin englannin kielen etymologisen sanakirjan mukaan (1966) tämä puolestaan johtuu Mustanmeren rannalla Krimillä sijainneesta Kaffan kauppakaupungin nimestä (nykyinen Feodosija). Amanuenssi Harry Halénin esittämän tiedon mukaan pohjana on kuitenkin persian kielen sana Khāye, khāi ’muna, kives, mäti’, johon liittyy johdin -dār, -yār ’kantava, omistava’. Sananmukaisesti (māhī-ye) khāviyār, joka tarkoittaa sampea, on ’mätiä sisältävä (kala)’.

Vaikka arvostetuin aito kaviaari on ja on ollut venäläistä, nimitys ei siis ole venäläisperäinen. Venäjässä kaviaarin nimitys on ikrá.

Suomalaiseksi hakusanaksi sanakirjoihin kaviaari on alettu ottaa vuosisadan alkupuolelta lähtien (esimerkiksi Cannelinin ruotsalais-suomalaiseen sanakirjaan 1913). Vanhin huomaamani sanakirjatieto on Svenskt-finskt handlexiconissa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1853), jossa kaviar-sanan vastineina esitetään sammin-määhnä, kawiaari. Tarkasti ei ole tiedossa, milloin kaviaari-sana on lainattu suomeen, mutta jo 16.6.1832 Oulun Wiikko-Sanomissa on ollut seuraava ilmoitus: ”Hyviä runsituita (skräädätyitä) Rukiisia jauhoja, ja Kaviaaria myöpi A. Niska.”

Kaviaari tarkoittaa sampikalojen suolattua mätiä. Se ei siis ole mädin yleisnimitys; sampi ei kutiessaan laske kaviaaria, vaan mätiä. Suomen kielen perussanakirja (2. osa 1992) mainitsee, että kaviaari-sanaa käytetään myös muiden kalojen mädistä. Hauska esimerkki tästä on 30-luvun keittokirjoissa esiintynyt sana mateenmätikaviaari, joka siis tarkoitti suolattua mateenmätiä.

Uutta Suomessa on etanakaviaari, etanan munista valmistettu erikoisherkku. Lisäksi on olemassa sellaiset ruokalajit kuin sillikaviaari ja kurkkukaviaari, jotka eivät sisällä ollenkaan mätiä. Nimitys perustuu siihen, että niitä tarjotaan – kaviaarin tapaan – voileipäpöydässä tai blinien eli linnien kanssa. Näihin verrattakoon esimerkiksi nimityksiä suutarinlohi (valmistetaan silakasta) ja suutarinsamppanja (valmistetaan sitruunalimonadista ja oluesta).

”Aidosta kaviaarista” puhuminen viittaa siihen, että on myös epäaitoa, keinotekoista kaviaaria. Esimerkiksi rasvakalan mädistä tehdään värjäämällä kaviaaria muistuttavaa tuotetta. Sen sijaan kirjolohen, muikun, silakan, siian ja mateen mäti eivät ole jäljitelmiä, vaan yhtä aitoja luonnontuotteita kuin sammenkin mäti.

Suomen kielen sana mäti tarkoittaa paitsi kalojen munasoluja, joita liimamainen neste pitää koossa, myös tästä aineksesta suolaamalla valmistettua ruokalajia. Merkityssisällöltään samanlainen sana on venäjän ikrá (1. ’mäti, kutu’, 2. ’kaviaari’). Sen sijaan esimerkiksi viron kielessä näillä käsitteillä on eri nimitykset: mädin nimitys on kudu, suolatun mädin, kaviaarin nimitys puolestaan kalamari eli ”kalanmarja”.

Mäti on yleiskielen sana, joten se tunnetaan nykyisin koko Suomessa. Alkuaan se on kuitenkin levinnältään länsi- ja pohjoissuomalainen; lisäksi sen vanhaa aluetta ovat Päijät-Häme ja Kainuu. Osasta Varsinais-Suomea ja Uudeltamaalta mäti-sana kuitenkin puuttuu. Näillä alueilla sekä lähinnä Kaakkois-Hämeessä ja Kymenlaaksossa mädin kansanomainen nimitys on rommi (harvinaisena myös römmi). Savossa, osassa Keski-Suomea, Pohjois-Karjalassa ja vanhastaan suurimmassa osassa Karjalan kannasta mätiä on nimitetty määhnäksi (harvinainen rinnakkaismuoto mähnä).

Mä(ä)hnä on vanha sana, sillä se esiintyy myös kaikissa itäisissä lähisukukielissämme: karjalassa, lyydissä ja vepsässä. Suomen kielen etymologisen sanakirjan mukaan mä(ä)hnä on samaa juurta kuin mäti. Eteläsuomalainen murrenimitys rommi puolestaan on lainaa ruotsin kielestä, jossa mädin nimitys on rom.

Mätiä ja nimenomaan mätipussia tarkoittavat lisäksi maukku ja moukku; molemmat merkitsevät myös kalan uimarakkoa. Maukku on itäisen, moukku etenkin pohjoisen Suomen sana.

Kalan – ja sammakkoeläinten – mätimunia tarkoittaa myös kutu. Se merkitsee kuitenkin nimenomaan hedelmöitettäväksi valmista mätiä. Sanotaan esimerkiksi, että kala laskee kutunsa, mutta kukaan ei sano herkuttelevansa kudulla.

Paitsi että mädin nimityksillä on pieniä merkityseroja, niihin liittyy myös erilaisia mielteitä. Esimerkiksi määhnä on murrelevikkinsä vuoksi suurimmalle osalle suomalaisista täysin vieras sana. Lisäksi se on sanahahmona todennäköisesti monien mielestä ”ruma” ja olisi siksi epäkaupallinen. Sen sijaan kaviaariin liittyy myönteisiä mielikuvia: harvinainen, kallis, arvostettu, herkullinen. Tästä on olemassa mainio esimerkkikin. Jos annetaan jollekulle jotakin, jonka arvoa tämä ei tajua, englantilainen sanoo annettavan ”caviare to the general” eli kaviaaria kansalle. Suomalainen ilmaisee saman asian sanomalla, ettei pidä heittää helmiä sioille.