Juomaa tarkoittavan viini-sanan alkuperäinen ja oikea taivutus on viinin : viiniä. Kyseessä on ruotsalainen lainasana 1800-luvun alkupuolelta (samaa juurta kuin jo varhemmin lainattu viina, joka vanhastaan tarkoitti myös viiniä). Ruotsalaislainoja ovat myös esimerkiksi läski, maali, ryyni ja viili, ja ne taipuvatkin samalla tavalla, niin että i esiintyy myös sanan taivutusmuodoissa (läski-n, maali-a, ryyni-ssä, viili-stä). Tämmöinen sanatyyppi, jossa on i sekä nominatiivissa että taivutusmuodoissa, on yleinen suomessa. Siihen kuuluu nykysuomen uudisnomineista – sekä omaperäisistä että lainoista – valtaosa. Tämäntyyppisiä sanoja on esimerkiksi Nykysuomen sanakirjassa (Suomen kielen käänteissanakirjan mukaan) n. 8 500; tosin suuri osa on useampi- kuin kaksitavuisia.

Samaan tapaan taipuu yleiskielessä myös kaali (ruotsalaislaina sekin), siis kaalin : kaalia. Kun siitäkin toisinaan kuulee tai näkee käytettävän partitiivimuotoa kaalta, ovat jotkut arvelleet, että tälle on saatu malli viintä-muodosta. Kaalta on kuitenkin paljon vanhempi muoto. Taivutus kaali : kaalen : kaalta on vanhastaan ollut yksinomainen eräissä suomen murteissa (ks. karttaa): alue alkaa Etelä-Pohjanmaan itä- ja pohjoisosista ja jatkuu Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan sekä Kainuun kautta aivan pohjoisimpaan Suomeen asti. Suunnilleen samalla alueella kaali tarkoittaa murteissa juurikasvin naattia. Kaali poikkeaa viini-sanasta siis siinä, että se on jo vanhastaan taipunut kahdella tavalla: osassa Suomea kaalin : kaalia ja osassa kaalen : kaalta. Taivutus kaali : kaalen : kaalta on täsmälleen saman kaavan mukainen kuin esimerkiksi kuori : kuoren : kuorta, tuuli : tuulen : tuulta, ääni : äänen : ääntä.

kaali : kaalin : kaalia
kaali : kaalen : kaalta
kaali ’naatti’
kaali ’kaalikeitto’

Kuori : kuoren : kuorta -sanan tapaan taipuu myös maastotermi vuori : vuoren : vuorta (samoin se viini-sana, joka tarkoittaa ’mukana kannettavaa nuolikoteloa’, siis viini : viinen : viintä).

On kuitenkin olemassa myös toinen vuori-sana, takin, käsineiden, jalkineiden yms. sisustetta tarkoittava. Näillä on aivan eri alkuperäkin: edellinen, maastotermi, on vanha omaperäinen sana, jälkimmäinen, sisusteen nimitys, on lainattu ruotsista. Ruotsalaisperäinen vuori myös taipuu eri tavalla, yksinkertaisemmin: vuorin : vuoria : vuoreja. Sanotaan siis: Päällyskankaan ja vuorin (ei: ”vuoren”) välissä on vanua, Käsilaukussani ei ole vuoria (ei: ”vuorta”), Liiviin on valittavissa useita erilaisia vuoreja (ei: ”vuoria”). Vaatteiden, käsineiden yms. sisustetta tarkoittavan vuori-sanan kaikki yksikön taivutusmuodot ovat siis i:llisiä (monikon partitiivi on vuoreja samalla lailla kuin lakkeja, nappeja, ristejä jne.). Yhtä vääriä kuin muodot (takin) ”vuoren” ja ”vuorta” ovat myös e:lliset johdokset. Yleiskielessä pitää sanoa vuorilliset käsineet eikä ”vuorelliset käsineet”.

Lyhyesti sanottuna suomen i-loppuiset substantiivit taipuvat kahdella tavalla: joko niin että taivutusmuodoissakin on i (esimerkiksi risti : ristin, keppi : kepin) tai niin että taivutusmuodoissa on e (kivi : kiven, sormi : sormen jne.). Ensin mainittuihin, i-sanoihin, kuuluvat kaali, viini, (takin) vuori, ja ne siis taipuvat yleiskielessä samalla tavalla:

kaali : kaalin : kaalia : kaalien : kaaleja
viini : viinin : viiniä : viinien : viinejä
vuori : vuorin : vuoria : vuorien : vuoreja

Perusteellisimmin virheellinen taivutus on sekoittanut (takin yms. sisustetta tarkoittavan) vuori-sanan. Sitä ovat jotkut alkaneet taivuttaa kaikissa sijoissa samalla tavoin kuin maastotermiä vuori. Sen sijaan kaali- ja viini-sanoista virheellisesti taivutetaan yleensä vain yksikön partitiivia (”kaalta”, ”viintä”). Yleiskielen puhujan ei juuri kuule käyttävän esimerkiksi e:llistä yksikön genetiiviä tai monikon nominatiivia, semmoisia muotoja kuin ”viinen”, ”kaalet” (”juon tämän viinen loppuun”, ”kaalet jäivät lumen alle”).

Edellä jo todettiin, että nykysuomessa on erittäin paljon (ainakin 8 500) i-sanoja (risti : ristin : ristiä, kameli : kamelin : kamelia jne.). e-sanoja (sellaisia kuin lovi : loven : lovea, tuomi : tuomen : tuomea) on runsaat 250. Näistä vajaat puolet eli noin 120 sanaa on ns. kaksivartaloita, sellaisia kuin esimerkiksi taimi : taimen, jonka partitiivimuoto on tainta (tai yhtä hyvin taimea), ja esimerkiksi lumi : lumen, jonka partitiivi on lunta (ei: ”lumea”). Tämmöiseen malliin siis perustuvat partitiivit ”kaalta”, ”viintä” ja (takin) ”vuorta”. Konsonanttivartaloisia eli tain-ta, lun-ta -tyyppisiä partitiiveja on suomen kielessä varsin vähän, joten mallien suuri määrä ei ole voinut synnyttää ”kaalta”, ”viintä” ja ”vuorta” -partitiivia. Uudennokset voivat siis perustua melko harvinaisiinkin malleihin.

Ns. konsonanttivartaloiset substantiivit, sentyyppiset kuin lumi : lumen : lun-ta, puoli : puolen : puol-ta, sieni : sienen : sien-tä, ovat kaikki vanhoja sanoja. Uusia tämänrakenteisia sanoja, joiden taivutus on siis melko mutkikas eikä ole pääteltävissä nominatiivimuodon perusteella, ei ole syntynyt enää pitkiin aikoihin. Eräissä murteissa (etenkin pohjalaismurteissa) konsonanttivartaloiset partitiivit ovat yleisempiä kuin yleiskielessä: murteissa on esimerkiksi lahta (yleiskielessä lahtea), lehtä (yleiskielessä lehteä), susta (yleiskielessä suksea), säästä (yleiskielessä sääskeä), tuonta (yleiskielessä tuomea), vy(y)htä (yleiskielessä vyyhteä).

Kun yleiskielen puhuja on muodostanut kaali, viini ja (takin) vuori -sanoista säännönvastaisen partitiivin ”kaalta”, ”viintä”, ”vuorta”, on alkuun ollut kysymys arkaistisuuden tavoittelusta, ts. vanhan mallin ja siten vanhanaikaisen tyylin mukailusta. Juuri tässä piileekin näiden ”viintä”-tyyppisten partitiivien idea ja vitsikkyys. Kun jonkin kielenpiirteen tyylisävy saattaa yleensäkin ajan mittaan muuttua tai hävitä kokonaan, vitsistä voi tulla joillekuille totista totta. Näinhän on käynyt eräiden kielitajussa mm. ilmauksille paikkaseutu (alkuaan pakinoitsija Ollin viisastelua), ongelmatiikka ( < ongelmat + problematiikka), ja niin päin pois (’ja niin poispäin, ja niin edelleen’), varmuuden välttämiseksi (’varmuuden vuoksi’). Näitä kuulee silloin tällöin käytettävän, niin kuin ne olisivat asiallista kieltä. Kaikkeen, mitä joku vakavan näköisenä esittää, ei kuitenkaan tarvitse suhtautua vakavasti.