Käytäntö ja hyvä käytäntö
Tuskin mitään eurooppalaista sivistyskieltä on siinä määrin säännelty ja huollettu kuin ranskaa. Kielenhuollon ja -ohjailun tukena täytyy olla jonkinlainen normi, mutta enemmän kuin sana normi esiintyy ranskalaisessa terminologiassa ilmaus le bon usage, hyvä käytäntö. Laroussen kielitieteen sanakirjan mukaan normi on sääntöjen järjestelmä, joka määrää, mikä kielen erilaisista käytänteistä on valittava silloin, kun haluaa noudattaa tiettyä esteettistä tai sosiokulttuurista ihannetta.
Normi ei kuitenkaan ole yksiselitteinen käsite. Leksikografi Alain Reyn mukaan on erotettava ainakin kolme erityyppistä normia: 1) lingvistinenobjektiivinen normi, 2) preskriptiivinen eli ohjaileva normi ja 3) subjektiivinen normi. Lingvistinen eli objektiivinen normi ei sisällä arvoarvostelmia, lähinnä se kuvaa ja tilastoi kielenkäyttöä; ranskalaisen sosiolingvistin C. Hagègen mukaan se on ”mahdollisimman suuren kielenkäyttäjäjoukon omaksuma ilmaisutapa”. Olkoon esimerkkinä lause Mon papa il aime les gâteaux (puhekielinen, suomeksi suunnilleen ”Mun isä se tykkää leivoksista”). Tämä on tilastollisesti paljon yleisempi kuin normatiivista syntaksia noudattava Mon papa aime les gâteaux (”Minun isäni pitää leivoksista”).
Lingvistinen normi on synnyttänyt runsaasti keskustelua kielitieteilijöitten piirissä. On pohdittu sen suhdetta Saussuren jälkeen yleisesti omaksuttuun jakoon, kieleen ja puhuntaan (langue et parole). Jos ajattelemme vastakohtaa sosiaalinen – individuaalinen, objektiivinen normi on kollektiivisuutensa vuoksi lähempänä kieltä kuin puhuntaa. Mitä tulee vastakohtaan yleinen – yksityinen, objektiivinen normi jää jälleen kielen ja puhunnan välimaastoon. Objektiivinen normi on todettu tosiasia, se ei edellytä kielitieteilijältä valintoihin puuttumista. Kieliyhteisöissä onkin täten useita objektiivisia normeja, Ranskassa ainakin seuraavat:
– ns. standardiranska (le français standard), jonka esimerkiksi koulukieliopit esittelevät
– tuttavallisen puhe- ja kirjoituskielen (le français vernaculaire) normi
– erilaisten ja eritasoisten aluekielten normit (Toulousen, Lyonin, Lillen, Pariisin ym.), vanhat maakuntamurteet, kylämurteet, kreolit ja sekalaiset variantit kuten siirtolaisten kielet.
Viimeksi mainitussa tapauksessa voidaan erottaa lukuisia alanormeja. Kreoleja lukuun ottamatta ne kaikki sijoittuvat kuitenkin saman kielen systeemiin.
Preskriptiivinen eli ohjaileva normi edellyttää tiettyjen henkilöiden tai instanssien asioihin puuttumista, interventiota. Siihen sisältyy yleiseen kielenkäyttöön kohdistuva voimakas institutionaalinen paine. Tavallisesti käsitämme preskriptiivisen normin ilmauksiksi koulukieliopit, oikeakielisyysoppaat, sanakirjat, kielitieteellisiä kysymyksiä pohtivat aikakauskirjat ym. Ranskalaisen käsityksen mukaan preskriptiivinen normi on puristinen. Se torjuu yleisesti esimerkkilauseen Mon papa il aime les gâteaux, mutta silti ei maan opettajakunnan keskuudessa vieläkään olla läheskään yksimielisiä siitä, mikä on sivistynyttä, normatiiviseksi katsottavaa kieltä.
Jotkut etupäässä anglosaksisessa maailmassa vaikuttavat kielitieteilijät kuten M. A. K. Halliday ja W. Labov ovat menneet preskriptiivisen normin määrittelyssä pitemmälle ja erottaneet sosiaalisten marginaaliryhmien ja alakulttuurien preskriptiivisen normin. Halliday käyttää esimerkkeinä kuningatar Elisabetin aikaisten rosvojen slangia, Kalkutan köyhälistön puhetapaa ja puolalaista vankilaslangia. Kaikki nämä variantit noudattavat oman kielisysteeminsä, englannin, bengalin tai puolan, sääntöjä, mutta niillä on omat fonologiset, morfosyntaktiset ja leksikaaliset norminsa.
Kun preskriptiivisen normin suhteen vallitsee tällainen mielipiteiden kirjavuus, ei ole ihme, että subjektiivisen normin erottaminen preskriptiivisestä on käytännössä hankalaa. Labov mainitseekin esimerkkinä New Yorkin pikkuporvariston, joka sosiaalisen asemansa vuoksi, ylä- ja alaluokan välisessä paineessa, elää jonkinlaisessa kielellisessä epävarmuuden tilassa. Normista lingvistisenä, pedagogisena ja kielipoliittisena käsitteenä onkin versonut yhtä runsas kuin monipuolinenkin kirjallisuus.
Normin käsite on ranskan kielihistoriassa ainakin 400 vuotta vanha. Siitä huolimatta sana normi ilmestyy kielenkäyttöön vasta melko myöhään: adjektiivi normatif tavataan Ranskassa ensi kerran vuonna 1868.
Ranskan kielellistä käyttäytymistä on ainakin nimellisesti pikemminkin ohjaillut hyvä käytäntö, le bon usage. Tästä mainittu Laroussen Dictionnaire de linguistique tarjoaa puolen sivun mittaisen artikkelin määrittelemättä käsitettä täsmällisesti. Termillä usage (käytäntö), tarkoitetaan niiden kielioppisääntöjen kokonaisuutta, jotka ovat suhteellisen vakiintuneita ja joita suurin osa puhujista noudattaa tietyllä hetkellä tietyssä sosiaalisessa ympäristössä. Bon usage on saman lähteen mukaan niiden sääntöjen kokonaisuus, joita kielenkäyttäjän on noudatettava puhuakseen kieltä hyvin. Käsite hyvin on kulloisenkin tilanteen mukaan jälleen määriteltävä erikseen.
Bon usage perustuu arvovaltaisten instituutioiden tai henkilöiden, lähinnä kirjailijoiden, antamaan esimerkkiin. Ciceron tai Caesarin latina oli esimerkillistä: sanonta, jota ei näiltä kirjailijoilta löytynyt, oli epäilyttävä. Mainittakoon ohimennen, että belgialaisen Maurice Grevissen suuri, hakuteoksen luonteinen kielioppi Le bon usage luettelee kuuden sivun verran esimerkiksi sopivia kirjailijoita, joita tekijä on käyttänyt lähteinään. Toisaalta eivät kaikki arvovaltaisenkaan kirjoittajan sanonnat edusta hyvää kielenkäyttöä, jos ne esiintyvät poikkeuksellisessa ympäristössä. Tällaisia saattavat olla Ciceron perheelleen kirjoittamista kirjeistä poimitut rakenteet ja lausahdukset. Ja vaikka Victor Hugo varmasti kuuluu auktoritatiivisiin kirjailijoihin, eivät Gavrochen – ”Kurjien” katupoikasankarin – suuhun pannut lauseet ole bon usagen mukaisia.
Käytäntö eli usage on äskeisen määritelmän mukaan suunnilleen sama kuin normin luokittelussa objektiivinen eli lingvistinen normi, bon usage taas preskriptiivinen normi. Käsitykset bon usagesta ovat ranskan kielen historiassa monesti vaihdelleet.
Ranskan kielen nousu
Ranskan kieli on historiansa aikana joutunut taistelemaan kolmea kilpailijaa vastaan: ensiksi latinaa, toiseksi ranskaa – nimittäin sen aluevariantteja – ja kolmanneksi vieraita kieliä, nimenomaan englantia vastaan. Siitä lähtien kun ensimmäiset ranskalaiset tekstit joskus 800-luvulla kirjoitettiin, Ranskalla oli kaksi kirjakieltä, latina ja ranska. Ranska oli lähinnä puhuttu, latina kirjoitettu kieli, mutta mitään varsinaista kielikysymystä Ranskassa ei esiintynyt koko keskiaikana. Latinan ylivoima oli ehdoton, se oli kirkon, opetuksen ja oppineiden kieli. Ranskaa käytettiin vain teksteissä, jotka oli tarkoitettu latinaa taitamattomille henkilöille.
Ennen 1200-lukua ranskalaisia käsikirjoituksia ei juuri tavata, ranska esiintyy enintään täydennyksenä latinalaisissa käsikirjoituksissa. Ranskankielistä kirjallisuutta tapaamme varsinaisesti vasta 1200-luvulta lähtien. Silloin ranska rupeaa tunkeutumaan myös kanslioihin latinan rinnalle ja esiintymään asiakirjateksteissä. Maallisena asiakirjakielenä ranska alkaa olla tasaveroinen latinan kanssa 1300-luvulta lähtien. Oikeuslaitokseen ranska ilmestyi suhteellisen varhain, sillä latinaa osaamattomankin täytyi saada puolustaa asiaansa oikeudessa.
Vuosisatoja jatkuneen sekavan käytännön lopettamiseksi kuningas Frans I sääti 1539, että ranska oli oleva lainkäytön yksinomainen kieli. Tämä ns. Villers-Cotterets’n asetus ja vuosi 1539 ovat yksi ranskan kielihistorian merkkipaaluja.
Ranskan leviäminen muille aloille on epätasaisempaa. 1500-luku on yleensä ranskan kielen suuri läpimurtovuosisata, mutta esimerkiksi koulu ja yliopisto olivat latinan tukevia linnoituksia. Äidinkieli alkoi päästä kouluihin vasta myöhäisellä 1700-luvulla, ja yleiseksi opetuskieleksi ranska kohosi vasta suuren vallankumouksen jälkeen.
Kirkko oli kautta koko keskiajan systemaattisesti kieltänyt kansankielen käytön kirjoituksissa, osittain oman koskemattomuutensa turvaamiseksi, osittain pyhien tekstien säilyttämiseksi alkuperäisessä asussaan. 1500-luvun uskonsodat horjuttivat latinan asemaa: kun protestantit käyttivät taistelukirjoituksissaan ranskaa, katolisen kirkon oli pakko vastata samalla kielellä. Tästä syntyikin kahtiajako: ranska oli protestanttien, latina katolisten kieli. Raamattu oli virallisten piirien vastustuksesta huolimatta käännetty kansankielelle jo 1528, mutta latina säilyi liturgian kielenä aina Vatikaanin II konsiiliin, 1960-luvulle saakka.
Kirjallisuudessa ranska oli lyönyt itsensä läpi jo 1500-luvulle tultaessa. Pléiade-ryhmän suuri ohjelmajulistus ja ranskan kielen puolustuskirjoitus Deffense et illustration de la langue françoyse (1549) oli pikemminkin isänmaallisen mielen ilmaus kuin todellisen tarpeen synnyttämä. Tosin renessanssi ja humanismi, jotka korostivat yksilön arvoa ja puolustivat äidinkielen oikeuksia, olivat samalla myös antiikin sivistyksen ja kielten vankkumattomia ihailijoita. Itse Joachim du Bellay, Deffensen laatija, sepitti yhtä hyvin latinankielisiä kuin ranskalaisia runoja. Itse asiassa Ranskan kulttuuri oli aina suureen vallankumoukseen saakka jossakin määrin kaksikielistä.
Latinan jatkuvalla läsnäololla on ollut syvällinen vaikutus Ranskan kielipolitiikkaan ja -filosofiaan, mutta myös ranskan kielen sisäisiin ominaisuuksiin. Viimeksi mainittuja ovat mm. lukuisat sanaparit ja -ryhmät (direct – droit), sanaston abstraktisuus, kantasanan ja johdoksen välinen kuilu (sûr – sécurité) sekä varsinkin tieteellisen sanaston ylivoimainen latinaisuus.
Toinen ranskan kirjakielen kilpailija oli omaperäinen: murteet ja aluekielet. Latinaa vastassa ei suinkaan ollut yhtenäinen ranskan kieli. Français tai françois tarkoitti vain Pariisin ympärillä sijaitsevan Ile-de-Francen murretta, joka edusti paitsi maantieteellisesti myös kielellisten ominaisuuksiensa puolesta jonkinlaista keskivertoa; sitä eivät toisin sanoen rumentaneet laitamurteiden foneettiset tai morfologiset erikoisuudet. Ile-de-France, ensimmäinen Francia, oli myös Kapetinkien perintöaluetta. Kuningasvallan laajetessa ja vahvistuessa myös alueen kielimuoto sai arvovaltaa ja levisi omien rajojen yli. Tämän ns. francienin leviäminen on itse asiassa tilastollisesti negatiivinen ilmiö, sillä muiden murteiden piirteet katosivat Pohjois-Ranskan kirjallisista dokumenteista vähitellen 1600-luvulle mennessä.
Etelä-Ranskassa kirjakielen asemasta kilpailivat latina ja oksitaanin paikalliset variantit. Siellä tapahtui täydellinen kielenvaihto: teksti on joko oksitaaninen tai ranskalainen, ei siltä väliltä. 1500-luvun puolivälin tienoilla oksitaani on menettänyt merkityksensä kirjakielenä. Vuonna 1539 annettu Villers-Cotterets’n asetus vain sanktioi jo pitkään jatkuneen kehityksen.
Ranska yleiskielenä voitti murteet ja aluekielet kaksisataa vuotta myöhemmin kuin kirjakieli. Suhteellisen liikkuvaisen aateliston ja hovipiirien vaikutus oli tuntuva; ranskan puhekielen taito kuului hyvään kasvatukseen jo 1600-luvulta lähtien. 1700-luvulla murteet olivat väistyneet Pohjois-Ranskan suurimmista kaupungeista; etelässä oksitaani sitä vastoin oli yleinen puhekieli korkeimmissakin yhteiskuntakerroksissa. 1700- ja 1800-luvun taitteessa alkoi ilmestyä oppaita, joiden avulla yritetään karsia provinsialismeja; Desgrouaisin Gasconismes corrigés on alan ensimmäisiä edustajia.
Vallankumous antoi voimakkaan sysäyksen ranskan leviämiselle – ranska oli ”vapauden kieli”, ja kaikkien oli opittava se. Vallankumouksen toimenpiteet eivät kuitenkaan johtaneet pikaisiin tuloksiin, eivätkä ne aina edes olleet mahdollisia. Niinpä vallanpitäjien yritykset lähettää ranskaa puhuvia kansakoulunopettajia murrepitäjiin kariutuivat täysin. Vasta 1800-luvun yleinen asevelvollisuus, koulu- ja liikennelaitoksen kehitys, teollistuminen, maaltapako ja sanomalehdistö raivasivat ranskan kielen tieltä viimeiset esteet. 1900-luvulla ongelma on kääntynyt päinvastaiseksi: nyt on kysymys siitä, miten murteiden rippeet vielä saadaan pelastetuiksi.
Ranskan kolmannen kilpailijan englannin osuutta on sopivinta tutkia nykyhetken kielenhuollon yhteydessä.
Kilpailevia normilähteitä
Ranskan kielen normitus tapahtui 1500- ja 1600-luvulla. Koska ranska kilpaili tieteen ja sivistyksen kielenä latinan kanssa, sen oli luotava itselleen samanlainen status kuin latinalla oli. Ne jotka 1500-luvulla puolustivat latinaa, vetosivat ennen kaikkea siihen, että a) latinan ilmaisukeinot olivat rikkaammat, b) latina oli kieliopillinen, ts. kieliopin avulla kodifioitu kieli, ja c) että se kodifioinnin takia myös oli vakaampi kuin alituisesti muuttuva kansankieli. Tämä oli muuten sangen yleinen käsitys. Itse Montaigne huomauttaa Esseissään, että hänen teoksensa oli tarkoitettu vain harvoille ihmisille ja lyhyeksi aikaa. Jos hän olisi tähdännyt kestävyyteen, hänen olisi pitänyt valita vakaampi kieli.
Pléiade-ryhmä otti ensimmäiseksi tehtäväkseen kielen rikastuttamisen (”illustration”). Sanavaraston kasvattamiseksi kelpasivat kaikki keinot: lainat vieraista elävistä kielistä ja latinasta, murresanat, ammattitermit, arkaistiset sanonnat ja neologismit eli uudismuodosteet. Tuloksena oli huomattavasti rikastunut, mutta sanastoltaan kirjava kieli. Normituspyrkimykset ovatkin suureksi osaksi reaktiota kielen villiintyneen kasvun johdosta ja jonkinlaista kurinpalautusta.
Normituksessa oli esillä kaksi pääperiaatetta: ensinnä antiikin mallien seuraaminen, jota mm. humanisti Henri Estienne suositti, toisaalta käytännön, usagen, antama esikuva. Käytännön kannalla olivat tämän ajan kaukokatseisimmat kielimiehet Louis Meigret ja Claude Favre de Vaugelas. Koska käytäntö kuitenkin vaihteli, oli määriteltävä, mikä käytäntö oli oleva työn pohjana. Maantieteellisesti oltiin asiasta yksimielisiä: jo Ranskan ulkopuolellakin pidettiin esimerkillisenä Pariisin sekä Seinen ja Loiren välisen alueen puhetapaa. Pariisissa oli kuitenkin useita sosiaalisia kerrostumia, joiden kesken oli valittava. Jotkut, kuten Petrus Ramus eli Pierre de la Ramée, katsoivat koko kansan yhtä lailla oikeutetuksi päättämään kielen asioista; toiset kannattivat yhteiskunnan ylempiä instansseja, hovia ja tuomioistuimia. Geoffroy Toryn ja Robert Estiennen mielestä molemmat olivat tasaveroisia; Peletier du Mans ja Louis Meigret antoivat etusijan hoville. Hovin voimakas italialaistuminen loukkasi kuitenkin monia; näitä oli mm. Henri Estienne, jonka kädestä lähti tunnettu italialaistunutta hovia irvaileva pilkkakirjoitus. Hovi sai parlamenttiin eli korkeimpaan oikeuteen nähden ehdottoman auktoriteettiaseman vasta 1600-luvulla. Bon usagen viiteryhmänä oli joka tapauksessa yhteiskunnallinen ja sivistyksellinen eliitti.
Kielen normituspyrkimykset johtivat jo 1500-luvulla Ranskan kieliopillisen kirjallisuuden ja leksikografian syntyyn. Ensimmäisen varsinaisen ranskan kieliopin julkaisi englantilainen John Palsgrave 1530. Tämä ”Esclaircissement de la langue françoise” noudatti konseptioltaan latinalaista mallia. Latinan kaavaan oli puristettu myös ensimmäiset Ranskassa ilmestyneet kieliopit, 1531 saatu Jacques Duboisin eli Jacobus Silviuksen ja 1557 ilmestynyt Robert Estiennen kielioppi. On huvittavaa seurata, miten näppärästi tekijät sovittelevat latinan ja ranskan rakenteellisia eroja: latinassahan ei ollut artikkelia, ranskassa oli. Toisinaan artikkeli käsitettiin pronominiksi, toisinaan se sijoitettiin kylmästi adverbien tai interjektioiden joukkoon.
Ensimmäinen latinasta pesäeroa yrittänyt grammaatikko oli Louis Meigret, jonka 1530 ilmestynyt kielioppi esittää jo ranskan kielen rakenteen perusteet. Klassisista esikuvista vapaana Meigret erottaa myös hyvän ja huonon käytännön. Meigret, kuten hänen seuraavat kollegansa Peletier du Mans ja Petrus Ramus, kiinnittää myös huomiota ääntämisen ja oikeinkirjoituksen väliseen kuiluun. Kysymys olikin 1500-luvulla innokkaan väittelyn kohteena. Se jäi kuitenkin luonnon pakosta ratkaisematta, kun ei edes ollut mallikelpoiseksi määriteltyä ääntämystä. Ja ratkaisematta oikeinkirjoituskysymys itse asiassa on vieläkin.
Varsinainen kielen normitus alkoi 1600-luvulla. Tärkeää osaa siinä esitti runoilija-grammaatikko François de Malherbe, joka laati lähes täydellisen runonmuodostusta, tyyliä ja kielioppia koskevan teorian. Hänen mukaansa kaiken kieliopillisen tarkastelun tuli perustua käytäntöön, jossa kaikkien muiden yläpuolella oli pariisilaisten käytäntö. Oikeakielisyyden mallin piti kuitenkin olla kaikkien ymmärrettävissä yhteiskuntaluokasta riippumatta. Tähän päästiin vain ehdottoman puhtauden ja selkeyden avulla: puhtauden vaatimuksesta kaikki moniselitteiset sanat ja ilmaukset oli hylättävä; vanhentuneet sanat, uudissanat, lainat ja murteelliset muodot kiellettiin, ja oli varottava käyttämästä liian kansanomaisia ilmauksia. Hylätessään ”tekniset”, liian alhaiset sanat Malherbe sulki tiedostamattaan myös niiden käyttäjät pois mallikelpoista kieltä puhuvien joukosta. Hänen norminsa määräytyi siis myös sosiolingvistisesti.
Tärkein kielen normittaja oli 1635 perustetun Ranskan Akatemian sihteeri Claude Favre de Vaugelas. Akatemian kieliopin valmistumista odoteltaessa – se muuten ilmestyi 1932, noin kolmesataa vuotta odotettua myöhemmin – Vaugelas kokosi joukon kieltä koskevia hajahuomioita, jotka hän julkaisi 1647 nimellä Remarques sur la langue françoise. Vaugelas’n esikuvana oli hovi ja sen sivistynein osa (”la plus saine partie de la cour”), siinäkin mieluummin naiset kuin miehet, koska naiset eivät olleet saaneet vieraiden kielten tartuntaa. Hovin puhetavan oli kuitenkin oltava sopusoinnussa aikakauden parhaiden kirjailijoiden kielenkäytön kanssa. Jos näidenkin arvostelukyky horjui, oli turvauduttava grammaatikkoihin, jotka olivat kielen erikoistuntijoita.
Koska kieli on jatkuvien muutosten alainen, kielitieteellisen tarkastelun pohjaksi oli otettava kullakin aikakaudella käytetty kieli. Sen vuoksi Vaugelas itse rajoittui 1600-luvun kieleen eikä hyväksynyt malliksi edes edellisen sukupolven kirjallista tuotantoa. Ensimmäisenä Vaugelas myös uskalsi myöntää, etteivät kaikki kielen ainekset olleet selitettävissä. Hän erotti toisistaan selvitetyn ja epävarman käytännön (”usage déclaré / usage douteux”). Selvittämättömien sanojen osalta hän turvautui analogiaan.
Vaugelas’n havainnot olivat täysin epäsystemaattisesti koottuja hajahuomioita, mutta ne edustivat tervettä järkeä. Niillä tuli olemaan ratkaiseva merkitys myöhemmässä kieliopillisessa kirjallisuudessa. Tällaisia Remarques- tai Observations-teoksia ilmestyi tuon tuostakin 1600-luvun jälkipuoliskolla ja vielä 1700-luvullakin.
Ranskan Akatemian sanakirja
Myös Ranskan Akatemia antoi arvovaltaisia lausuntoja erinäisistä kirjallisista tuotteista, mutta sillä oli kuitenkin selvä ohjelma: statuuttien 26. pykälässä säädetään, että akatemian on laadittava sanakirja, kielioppi, retoriikka ja runousoppi. Ainoa tehtävä, jonka akatemia sai varsinaisesti loppuunsuoritetuksi, oli sanakirjan laatiminen.
Ranskan leksikografia sai alkunsa 1500-luvulla lähinnä Estienne-suvun aloitteesta, mutta vasta 1600-luvun loppupuolella ilmestyi kolme yksikielistä sanakirjaa, joilla on merkittävä asema kielen normituksessa.
Vuonna 1680 ilmestyi Pierre Richelet’n sanakirja, joka on selvästi puristinen, valistuneen ylimystön (”honnêtes gens”) käyttöön tarkoitettu tyyliopas. Se on sananvalinnassaan restriktiivinen – arkaismit, regionalismit (murteellisuudet) ja neologismit (uudissanat) puuttuvat.
Vuonna 1690 ilmestyi Antoine Furetièren Dictionnaire universel, joka on samalla ensyklopedinen tietoteos. Vasta toinen painos antaa kielenkäyttöä koskevia normatiivisia ohjeita.
Vuonna 1694 akatemia sai valmiiksi sanakirjansa, joka oli vuosisatojen ajan pääsykortti seurapiireihin. Se oli tiukasti puristinen, konventionaalinen ja konservatiivinen. Sekin on tarkoitettu ”honnêtes gensien” piirille, ja sen pyrkimyksenä on palvella puheen jaloutta ja eleganssia. Siihen hyväksytyt termit ovat taatusti salonkikelpoisia lukuun ottamatta joitakin ensi aikojen kömmähdyksiä.
On muistettava, että 1600-luku on myös Ranskan klassisen kirjallisuuden vuosisata. Ranskan Akatemian sanakirja 1600-luvun ja osittain 1700-luvun kirjallisuudesta otettuine esimerkkeineen säilyi pitkään kielen suurena ohjenuorana. 7. painoksen alkulause vuodelta 1878 toteaa: ”Tarkoituksena ei ole rajoittaa käytäntöä vain tämän päivän kieleen – – Sana, jota me emme enää käytä, ei silti ole kuollut, jos se elää jonkun Molièren, La Fontainen tai Pascalin teoksissa.” Tämä kirjallinen ja arkaisoiva purismi on joutunut ankaraan ristiriitaan kielen 1800-luvulla alkaneiden ja tällä vuosisadalla yhä voimistuvien tendenssien kanssa. Näitä ovat
– tekniikan ja tieteiden kehityksestä johtuva ammattisanaston kasvu sekä sen leviäminen koulutuksen kautta yhä laajempiin väestökerroksiin;
– kansainvälistyminen ja siihen liittyvä vieraiden kielten, nimenomaan englannin, vaikutus;
– puhekielen vaikutus kirjallisuuden kieleen (esim. Céline, Queneau); syynä tähän on ollut osaksi radion ja television aiheuttama puhutun kielen arvonnousu; samaan ryhmään voisi tietenkin lisätä elokuvat;
– asiatekstien lukumääräinen ylivoima kirjallisuuden teksteihin verrattuna; ilmiö johtuu varsinkin sanomalehtien ja mainonnan suuresta levikistä.
Puristit, jotka kutsuvat näitä oireita ”ranskan kielen kriisiksi”, yrittävät sinnikkäästi taistella niitä vastaan. Akatemian sanakirjan 8. painos vuodelta 1932 asettuu päättäväisesti torjumaan näitä kielen turmelukseen johtavia ilmiöitä. Akatemian sanakirjan viimeisestä painoksesta on tähän mennessä kuitenkin kulunut jo yli 50 vuotta, ja se on aikoja sitten lakannut olemasta normatiivinen.
Valmisteilla olevaa 9. painosta odoteltaessa akatemia julkaisee edelleen kielisuosituksia, Communications de mise en garde. Ohjenuoraksi ovat niin ikään tarkoitetut eri ministeriöiden ohjeet, Arrêtés ministériels. Mutta nykyajan suurimmat ja eniten käytetyt ranskalaiset sanakirjat, kuten Lexis, Logos, Petit Robert, Petit Larousse illustré, Grand Larousse de la langue française, jättävät akatemian suositukset kylmästi omaan arvoonsa.
Normien muutosta kuvaa myös tekeillä oleva suuri ranskan sanaston katselmus, Trésor de la langue française, joka on konseptioltaan puhtaasti deskriptiivinen. Valmistuttuaan se käsittää 80 miljoonaa kirjallisuudesta otettua ja 30 miljoonaa teknisistä teksteistä poimittua hakusanaesimerkkiä. Trésor ottaa huomioon myös frankofonian, samoin emämaan alueellisen kielenkäytön ja jopa murteellisuudet.
Kielenhuollon nykytilanne
Ranskan kielenhuolto on siis ainakin kolmisen vuosisataa ollut lähinnä sanakirjojen ja hyvää käytäntöä edustavien kirjailijoiden antaman esimerkin varassa. Mainitut ranskan kielen ”kriisiin” johtaneet syyt aiheuttivat kuitenkin sen, että 1930-luvulta lähtien ruvettiin virallisten normitusinstituutioiden puutteessa perustamaan erilaisia kielenhuoltoelimiä. Toiset niistä ovat suoranaisesti valtion laitosten alaisia, toiset yhdistyksen luonteisia, kuitenkin valtionapua nauttivia. Näistä mainittakoon 1937 perustettu Office de la langue française (Ranskan kielitoimisto) ja 1957 syntynyt Association Défense de la langue française. Erityisesti sanastoon ovat keskittyneet Comité d’étude des termes techniques français (1954) ja Office du vocabulaire français (1957).
Vuonna 1972 perustettiin ensimmäinen varsinainen kielenhuoltoelin Haut Comité de la langue française (H.C.L.F). Sen tehtävänä on kielenhuollon koordinointi ja mm. eri ministeriöihin perustettujen sanastokeskusten toiminnan valvominen. Tämän jälkeen lainsäädäntö on kiristynyt. 18.1.1973 annettiin asetus englantilaisperäisten neologismien korvaamisesta kotimaisilla. Asetuksessa luetellaan pitkät listat yleisiä englantilaisia sanoja ja sanontoja, joiden sijaan suositellaan ranskalaisia, esim. show business = industrie du spectacle, know-how = savoir-faire. Kysymyksessä oli jonkinlainen ”velvoittava suositus”, mutta sen noudattamisen valvominen lienee jäänyt puutteelliseksi.
Ensimmäinen varsinainen kielenkäyttöä koskeva laki (Loi Bas-Lauriol) tuli voimaan 4.1.1976. Yleisluonteisesta nimestään huolimatta (”loi relative à l’emploi de la langue française”) laki koskee lähinnä kuluttajansuojaan liittyviä asioita. Sen mukaan työehtosopimukset, käyttöohjeet, laskut, tulliselvitykset ym. on laadittava ranskaksi. Vieraskieliset sanat ja ilmaisut tällaisissa teksteissä kielletään, jos tarjolla on vastaava ranskankielinen sana tai ilmaus. Ranskankielistä tekstiä voidaan täydentää vieraskielisellä käännöksellä. Sama koskee kotimaiselle yleisölle tarkoitettuja radio- ja televisio-ohjelmia.
Kun toistakymmentä vuotta sitten perustettu H.C.L.F. oli osoittautunut tehottomaksi, Ranskan hallitus ryhtyi 1980-luvulla tarmokkaisiin toimiin koko kielenhuollon uudelleen järjestämiseksi. Entistä Haut Conseil’ta ei suoranaisesti lakkautettu, mutta se jäänee pikemminkin kielipolitiikan viralliseksi keulakuvaksi, jolla ei ole suurtakaan käytännön merkitystä. Haut Conseil’n puheenjohtaja on presidentti Mitterand ja varapuheenjohtaja tunnettu kulttuurihenkilö, Senegalin entinen presidentti runoilija Léopold Sédar Senghor.
Neuvoston rinnalle perustettiin 9.2.1984 annetulla asetuksella kolme uutta elintä, joiden tehtävät eriytettiin selvästi. Ranskan ulkopuolisia ranskankielisiä alueita varten perustettiin Haut Conseil de la Francophonie. Sen tehtävänä on pohtia ranskan asemaa opetuksessa, tietoliikenteessä, tekniikan ja tieteen alalla sekä luoda niitä varten maailmanlaajuiset suuntaviivat. Komitean puheenjohtajana on tasavallan presidentti. Se on nimestään huolimatta ranskalainen elin, joka kuitenkin kutsuu jäsenikseen muiden ranskankielisten alueiden huomattavia edustajia ja on yhteistyössä ranskaa puhuvien väestöryhmien kanssa.
Kotimaista työskentelyä varten perustettiin kaksi elintä: Comité Consultatif de la langue française ja Commissariat général de la langue française. Edellinen on yleistä kielipolitiikkaa hoitava neuvoa antava elin, jonka puheenjohtajana on virallisesti pääministeri mutta jota käytännössä johtaa varapuheenjohtaja, Euroopan neuvoston jäsen Roger Fajardie. Sen 19–25 poliittisia ja kulttuuripiirejä edustavaa jäsentä nimitetään kolmeksi vuodeksi, ja sen toimeenpanevana elimenä on Commissariat Général.
Komissariaatin tehtävänä on ”edistää ja koordinoida kaikkien ranskan kielen levityksestä ja huollosta vastaavien elinten toimintaa”. Sen johtaja määrätään asetuksella. Se on avainasemassa Ranskan käytännön kielipolitiikassa, sillä sen kautta kulkevat kaikki ranskan kieltä koskevat hallintotoimet. Komissariaatti valvoo myös kaikkia ranskan kieltä koskevia raha-asia-aloitteita ja yleensäkin julkisten varojen käyttöä. Se on ministeriöiden välinen yhteistoimintaelin, joka rahoittaa, tukee ja valvoo ranskan kieltä koskevien yhdistysten toimintaa; sen alaisia ovat Ranskan ulkomaanhallinnon kulttuuri- ja kieliosastot, tutkimusryhmät, sanastokeskukset jne. Se on läheisessä yhteistyössä pääministerin ja valtion budjettia valmistelevan ministerin kanssa.
Missä sitten tapahtuu varsinainen käytännön kielenhuoltotyö? Erilaisissa yhdistyksissä, lautakunnissa ja toimistoissa, joista jokaisen juridinen ja taloudellinen asema vaatisi oman selvityksensä. Yhteistä niille kaikille kuitenkin on, että ne ovat uuden, 1984 voimaan tulleen järjestelmän mukaan ranskan kielen ylikomissariaatin valvonnan alaisia ja toisaalta nauttivat sen tukea. Mainittakoon niistä joitakin.
Vuonna 1980 perustettu FRANTERM-niminen yhdistys toimii yhdyselimenä eri ministeriöitten sanastokeskusten välillä. Se seuloo, karsii ja tutkii uudet tekniset ja tieteelliset termit ja julkaisee hyväksytyt sanat virallisessa uudissanojen sanakirjassa (Dictionnaire des néologismes officiels). Sillä on myös tieteen, tekniikan ja yhteiskuntatieteiden sanapankki, jonka oli vuoden 1984 lopussa määrä käsittää noin 100 000 korttia. Franterm on julkaissut What’s What -nimisen englantilais-ranskalaisen tekniikan kuvasanakirjan, jossa on n. 30 000 termiä. Lisäksi se julkaisee mm. Médias & Langage -nimistä aikakauslehteä, joka käsittelee mm. naisia koskevien ammattinimitysten ajanmukaistamista.
CILF, Le Centre international de la langue française, toimii kahdella kentällä: ensiksikin se julkaisee erikoisalojen sanakirjoja, kuten mainoskielen, ympäristönsuojelun, meteorologian ja oseanologian erikoissanastoja, ja frankofonisen yhteisymmärryksen pönkittämiseksi kaksikielisiä erikoisteoksia, jollainen on esimerkiksi ranskalais-arabialainen maanviljelyssanasto. Sen julkaisuja ovat lisäksi 54. vuosikertaan ehtinyt Le Français moderne sekä La Banque des mots, jonka jokaisessa numerossa on jonkin tietyn erikoisalan sanaluettelo. Toisaalta CILF on keskittynyt ranskan tunnetusti hankalaan ja epäjohdonmukaiseen oikeinkirjoitukseen ja yrittää saada siinä aikaan kohtuullisia parannuksia.
MIDIST (Mission interministérielle de l’information scientifique et technique) on erityisesti Ranskan teollisuus- ja tutkimusministeriön propagandaelin, jonka pääpyrkimys on kehittää ranskaa tieteen ja tekniikan kansainvälisenä kielenä. Sen erikoisalaa ovat tietotekniikka ja konekääntäminen sekä niitä koskevat kysymykset.
Sangen vaikutusvaltainen on 1977 perustettu AGULF (Association générale des usagers de la langue française), jonkinlainen ranskan kielen ”kuluttajayhdistys”, joka on sangen tehokkaasti valvonut mm. Bas-Lauriolin lain noudattamista ja tehnyt sitä koskevia aloitteita.
Kuten havaitsemme, Ranskan nykyinen kielenhuolto kohdistuu etupäässä sanastoon, omakielisen tieteellisen ja teknisen sanaston luomiseen ja englannin ylivallan torjumiseen kaikilla elämän aloilla. Muoto-opin, syntaksin ja ääntämisen osalta ranska saavutti jo kolmesataa vuotta sitten sellaisen stabiiliuden, että sen jälkeen tapahtuneet muutokset ovat olleet perin vähäisiä. Näiden alojen oikeakielisyys on lähinnä suurkustantajien monilukuisten, hyvin toimitettujen sanakirjojen varassa. Tosin jokin viranomaisten toimenpide, kuten vuoden 1901 kuuluisa ”Arrêté ministériel”, voi puuttua kielen rakenteeseen, tässä tapauksessa syntaksiin, mutta se on pikemminkin poikkeus kuin sääntö.
Ranskan oikeinkirjoitusta on yritetty uudistaa 1500-luvulta lähtien, mutta yritys on havaittu toivottomaksi. Tämän hetken etevimmät tutkijatkin ovat sitä mieltä, ettei oikeinkirjoitusta kannata radikaalisti muuttaa. Pikemminkin kannattaisi tehostaa pedagogisia menetelmiä nykyisen oikeinkirjoituksen opettamiseksi.
Englannin kielen paine
Mikä on sitten englannin osuus ranskalaisten jokapäiväisessä elämässä? Onneksi hyvin vähäinen. Tunnetun anglofobin Etiemblen teos Parlez-vous franglais?, niin hauska kuin onkin, antaa asiasta vahvasti liioitellun kuvan. Parikymmentä vuotta Suomessa asunut, sivistynyt ranskatar sanoi käyttävänsä kolmea englantilaista sanaa: parking, standing ja weekend. Kadulla kulkiessa ei englantia juuri näe. Silitysliikkeen ikkunasta pistää kenties silmään sana pressing. Varsinaisissa huvi- ja turistikortteleissa esimerkiksi seksikaupat ja muut pyydykset ilmoittavat mieluummin englanniksi, kenties häveliäisyydestä, kenties varmistuakseen siitä, että sana menee perille vierasmaalaisellekin.
Saadakseni jonkinlaisen kuvan ammattikielisen kirjallisuuden ulkopuolelta selailin läpi muutaman Le Nouvel Observateurin, tunnetun yhteiskuntakriittisen viikkolehden numeron. Lehti on ulkomitoiltaan Suomen Kuvalehden kokoinen, kolmelle palstalle ladottu, 66-sivuinen julkaisu. Sama tulos: tiettyjä aloja koskevat artikkelit vilisevät englantia, varsinkin kevyttä musiikkia, iskelmiä, amerikkalaisia filmejä ja videoita koskevat kirjoitukset. Mainontaa ja poliittista elämää koskevista artikkeleista löytää aukeamaa kohti jonkin englantilaisen lainan: marketing, leader, slogan, gadget, hold-up, talkie-walkie jne., mutta kirjallisuutta, musiikkia, historiaa, kaukomaita, esimerkiksi Afganistanin sissejä tai Afrikan nälänhätää koskevista artikkeleista niitä on turha hakea.
Joskus tuntuu siltä, että englanninkieliset termit on tahallaan sijoitettu ryydittämään tekstiä. Esimerkiksi vanhenevien filmitähtien laihdutusohjelmissa vilahteleee sellaisia sanontoja kuin la sexsymbol number one, idole des sixties, kohtalokas middle age, les stars ym. Joskus englantilainen termi lienee yksiselitteisempi kuin ranskalainen (modern dance).
Mutta kaiken kaikkiaan on todettava, ettei tilanne ole hälyttävä. Ranskalaisilla on onneksi niin voimakas itsetunto ja myös kielellinen identiteetti, että he torjuvat helposti ulkomaisen tartunnan. Tekniikan ja tieteen kieli on sen sijaan hätää kärsimässä, mutta siihenhän on juuri syynä kielen hierarkkinen perinne ja muun kuin kirjallisuuden kielen aliarviointi.
Frankofonia
Sanan frankofonia (francophonie) keksi maantieteilijä Onésime Reclus 1880. Itse käsitekin oli uusi, sillä ensi kertaa maailman ihmiset ryhmitettiin kielen mukaan eikä enää rodun, heimon, taloudellisen tai yhteiskunnallisen aseman perusteella.
Kun Ranska monien muiden Euroopan maiden tavoin on joutunut luopumaan siirtomaistaan, se on panostanut entistä enemmän kielelliseen ja kulttuuriseen vaikutusvaltaan. Tajuamme käsitteen tärkeyden, jos ajattelemme, että ranska on Euroopan ranskalaisalueiden ja Ranskan merentakaisten departementtien ja territorioiden lisäksi äidinkieli ja toinen virallinen kieli mm. Kanadassa, virallinen ja opetuskieli 12:ssa Afrikan valtiossa, toinen virallinen kieli 10:ssä Afrikan valtiossa sekä sivistyskieli 14 valtiossa, joista tärkeimpiä ovat Brasilia, Kolumbia, Algeria ja useimmat Lähi-idän maat. Ranska on 120 miljoonan ihmisen äidinkieli tai rinnakkaiskieli ja 200 miljoonan ihmisen sivistys- ja kommunikaatiokieli. Tällä alueella ovat kielenhuollon ongelmat jo muunlaisia kuin kotimaassa.
Kanadanranska
Frankofonian mielenkiintoisimpiin alueisiin kuuluu Quebecin maakunta Kanadassa, jossa on 6,5 miljoonaa ranskaa äidinkielenään puhuvaa. Lisäksi Ontarion, New Brunswickin ja Manitoban provinsseissa on pienehkö ranskalainen vähemmistö.
Kanadan ranskalaisasutuksen juuret juontavat 1600-luvun alkuvuosiin, jolloin Quebeciin saapuivat ensimmäiset ranskalaiset uudisasukkaat. Pariisin rauhansopimuksessa 1763 Ranska luovutti Kanadan Isolle-Britannialle, ja 1931 Kanadasta tuli itsenäinen, Brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluva valtio.
Nämä ääriviivat hahmottavat myös Kanadan ranskan kielen kehitystä: 1760-luvulta 1950-luvulle saakka Kanadan ranskalaisille on ominaista voimakkaan defensiivinen asenne: tärkeintä on pysyminen perinteessä, isien kielen säilyttäminen ja voimakas purismi. Kun yhteydet entiseen emämaahan ovat poikki, uuden isänmaan kulmakivet ovat kieli, rotu ja uskonto. Asenteet riippuivat toki myös yhteiskunnallisesta asemasta: pieni, elitistinen ryhmä harrasti innokkaasti kielenhuoltoa, työläiset ja talonpojat suhtautuivat kieliasioihin välinpitämättömästi; edelliset siksi, että joutuivat pakostakin englannin kanssa tekemisiin, talonpojille taas riitti isien kieli sellaisenaan. Tosin tähänkin aikaan oli kansakoululla jo huoli siitä, että lapset oppivat ”le bon parler français”.
Vuodet 1950–70 olivat voimakkaan yhteiskunnallisen murroksen aikaa. Teollistuminen, maaltapako, yhteiskunnallisten erojen tasoittuminen ja koulu-uudistus vaikuttivat suuresti kielioloihin: yhteiskunnallisesti lokeroitunut ranska sekoittui, yleiseen käyttökieleen ilmestyi arkaismeja, anglisismeja ja barbarismeja, syntyi ”joual” (kanadalainen väännös ranskan sanasta cheval), Kanadan omalaatuinen puhuttu ranska.
Sivistystason yleinen nousu aiheutti aluekielten ja murteitten vähittäisen katoamisen, sanastossa ja koko ajattelutavassa tapahtui selvä muutos. Entisestä defensiivisestä asenteesta luovuttiin, syntyi aktiivinen ja tietoinen kielipolitiikka. Yhteydet Ranskaan solmittiin uudelleen, mikä toi esille polttavan kysymyksen: onko Kanadan seurattava Manner-Ranskan vai Quebecin normia? Viimeksi mainittu kysymys ei ole vieläkään menettänyt ajankohtaisuuttaan: 1979 Ranskan kielen neuvosto (Conseil de la langue française) pohti sitä järjestämässään suuressa kollokviossa.
Varsinaisen kielenhuollon perustaksi on syytä silmätä sen juridista taustaa. Kanadan perustuslaki (vuodelta 1867, täydennyksiä 1931) säätää, että englanti ja ranska ovat Kanadan liittovaltion ja tuomioistuinten viralliset kielet, mikä tarkoittaa, että keskustelut voidaan käydä valinnaisesti kummalla kielellä tahansa, mutta asiakirjat on laadittava molemmilla rinnakkain. Perustuslakia täydennettiin vuonna 1969 Kanadan virallisista kielistä annetulla lailla, jonka mukaan englanti ja ranska ovat sekä hallituksen että parlamentin viralliset kielet.
Kaksikielisyys on siis institutionaalistettu. Mikään elin ei kuitenkaan valvo lain kirjaimen noudattamista, jokainen ministeriö vastaa omasta alastaan. Mutta jo asiakirjatulva on mahtava: 1934 perustettu valtioneuvoston kanslian käännöstoimisto tuottaa vuodessa 200 000 asiakirjaa eli yhteensä n. 250 miljoonaa sanaa käännöstekstiä. Yli 90 %:ssa ranska kuitenkin on kohdekieli, asiakirjat laaditaan englanniksi. Eri ministeriöillä on yleiskieleen joka tapauksessa melkoinen vaikutus: esim. terveysasioita, elintarvikkeita, tuholaistorjuntaa, kalantarkastusta ja kaupparekisteriä koskeva lainsäädäntö on lähellä tavallista ihmistä ja vaikuttaa hänen kielenkäyttöönsä.
Quebecin maakunnan kieliolojen peruskivi on 1977 annettu Ranskan kielen peruskirja (Charte de la langue française). Sen mukaan maakunnan virallinen kieli on ranska ja englannille taataan vähemmistökielen asema. Viimeksi mainittua säädöstä on ollut pakko noudattaa melko väljästi, sillä sellaisenaan se on ristiriidassa liittovaltion perustuslain kanssa. Peruskirjan mukaan kielenhuollosta vastaavat elimet ovat Ranskan kielen toimisto OLF (Office de la langue française) sekä Quebecin standardisointikeskus BNQ (Bureau de normalisation du Québec). Tarkennettakoon, että kanadalainen termi normalisation tarkoittaa kolmea asiaa: kielen yleistä normitusta ja ohjailua, erikoisalojen sanaston määrittelyä sekä tuotannollis-teknistä standardisointia. Varsinkin kaksi viimeksi mainittua alaa ovat kiinteässä vuorovaikutuksessa keskenään.
Kaiken kielenhuollon keskuselimenä on jo 1961 perustettu OLF. Sen tehtävänä on toisaalta ohjailla yleistä kielenkäyttöä, antaa lausuntoja sanan tai sanonnan morfologisesta, lauseopillisesta tai tyylillisestä hyväksyttävyydestä ja toisaalta standardisoida erikoisalojen sanasto. Erikoisalojen sanaston standardisointia se on harjoittanut vasta vuodesta 1977. Juridisesti velvoittaviksi sen päätökset tulivat 1978, jolloin OLF perusti alaisuuteensa erikoissanastokeskuksen (Commission de terminologie). Jotta OLF:n päätökset tulisivat oikeudellisesti velvoittaviksi, ne on julkaistava Virallisessa lehdessä (Gazette Officielle). Ensimmäiset tulokset julkaistiin 1979.
OLF:n toimenpiteet ovat laadultaan ja vaikutukseltaan eriasteisia: ns. normalisation eli normitus koskee varsinkin erikoiskieliä ja niiden sanastoa sekä yksinomaan ranskaa. Termit ovat yksiselitteisiä, niillä ei ole synonyymeja. Termi ”normalisé” on juridisesti velvoittava, virallisesti hyväksytty. Recommandation eli suositus ei ole velvoittava. Sitä käytetään varsinkin silloin, kun ei haluta loukata vakiintunutta, kenties kulttuuriperinteeseen liittyvää käytäntöä tai kun halutaan odottaa kielen orgaanista selkeytymistä, esim. synonyymien välistä valikoitumista (halte routière / aire de repos).
Non-interventio tulee kysymykseen silloin, kun yleiskielessä jo on täysin hyväksyttävä ja kansainvälisestikin pätevä termi, esim. autoroute (moottoritie). – Mainittakoon vielä yksi normituksen muoto: harmonisation eli yhtenäistäminen. Se koskee epä- tai puolivirallisia elimiä tai yksityisiä yrityksiä, joiden käytäntö halutaan yhtenäistää. Vaikutusala on siis rajallinen, ja päätös tulee voimaan heti, ilman julkista virallistamista.
BNQ on OLF:n rinnakkaiselin, mutta siten siitä riippuvainen, että BNQ:n luomat tai valitsemat termit on alistettava OLF:n hyväksyttäviksi.
Miten systeemi sitten käytännössä toimii? Sekä hyvin että huonosti. Ranskan peruskirjan tarkoituksena on Quebecin säilyttäminen yksikielisesti ranskalaisena. OLF pyrkii jopa ranskalaistamaan maakuntaan asettuneet liikeyritykset, mikä sinänsä on ainutlaatuinen ilmiö maailmassa. Liittovaltion ja Quebecin kielipolitiikka eroavat toisistaan siten, että liittovaltio pyrkii yleensä yleistämään uuden ranskalaisen termin mahdollisimman pian, mutta Quebec haluaa saada termille ensin virallisen aseman. Toisaalta yhtenäisen ranskalais-englantilaisen termistön luominen kohtaa monesti suuria vaikeuksia, sillä kiireimmin standardisointia tarvitsee Ontarion eteläosassa sijaitseva suurteollisuus, joka sijaitsee lähinnä Pohjois-Amerikan yhdysvaltoja ja sieltä tulvivaa englantilaista termistöä. Ranskalaiset taas haluavat noudattaa käytäntöä, joka ei sodi muun frankofonian kielellisiä periaatteita vastaan.
Kun termi ja sen sisältö tekniikan ja tuotannon alalla määritellään yhtä aikaa, joudutaan toisinaan juridisiin pulmatilanteisiin: esim. crème-dessert, engl. pudding, suomeksi lähinnä ’vanukas’, määriteltiin jälkiruokatuotteeksi, johon käytetään keinotekoisia makuaineita. Jos nyt joku keksii panna tuotteeseen vaikka luonnonhedelmistä puristettua mehua, termi on laillisesti pitämätön ja tuoteselostus harhaanjohtava! Tuotteen nimeä pohtivat useat eri elimet, liittovaltion parikin ministeriötä ja OLF tai sitten liittovaltion ja Quebecin asianomaiset ministeriöt ja OLF. Kannat poikkeavat suurestikin toisistaan, mutta tavallisesti OLF:n kanta voittaa. Joka tapauksessa liittovaltion ja paikallishallinnon toimialojen rajat ovat vielä tarkasti määrittelemättä.
Asian parissa työskennelleet ehdottavatkin, että ennen kuin annetaan sitovia määräyksiä, olisi ristiriitaisissa tapauksissa tyydyttävä suosituksiin. Samoin on esitetty, että ensin olisi sovittava suurista linjoista eikä pitäisi aloittaa yksityiskohdista, kuten ruokatarvikkeiden nimitysten alalla on tehty. Normitus olisi kuitenkin aloitettava erikoisaloilta ja ohjailtava hiljakseen kohti yleistä kielenkäyttöä; suurta yleisöä ei pitäisi pakottaa yhtäkkiä omaksumaan vieraita kielitottumuksia. Liikeyrityksille olisi annettava enemmän itsemääräämisvaltaa ja tehtävä ne riippumattomiksi OLF:stä.
Edellä ei ole lainkaan käsitelty kielenopetuksen ja muiden kieleen ammatillisesti liittyvien alojen pulmia. Quebecin opetusministeriön 1979 antamissa tarkistetuissa ohjeissa todetaan, että opettajien suuren enemmistön mielipiteen mukaisesti ranskan kouluopetuksessa on noudatettava Quebecin normia, ”le français standard d’ici”. Normin sisältöä ei kuitenkaan ollut selvästi määritetty, ja esimerkiksi opettajat olivat aikaisemmin melkoisissa vaikeuksissa, sillä kirjat ja muu opetusmateriaali tulivat tavallisesti Ranskasta, minkä jälkeen ne hätäisesti mukautettiin Kanadan oloihin. Ohjenuorana olivat Manner-Ranskan tapaan Grevissen kielioppi ja Laroussen ja Robertin sanakirjat.
Tutkijat puolestaan valittavat, etteivät esim. yliopistot ole ryhtyneet luomaan kokonaiskuvausta kanadanranskasta autonomisena, funktionaalisena kielisysteeminä vaan tyytyneet jahtaamaan ”kanadianismeja” ja ettei OLF ole kiinnostunut keskivertokielenkäyttäjän pulmista vaan on keskittynyt instituutioiden ja erilaisten kollektiivien tarpeisiin. Kielen kuvauksessa olisi edettävä kahta linjaa: luotava termit erikoisalojen tarpeita varten ja leksikografia yleistä kielenkäyttöä varten.
Quebecin kielipolitiikan periaatteelliset johtajat ja käytännön työntekijät ovat joka tapauksessa suunnattoman haasteen edessä: Quebec on ranskan kielen läntisin etuvartioasema, jonka on puolustauduttava kokonaisen maanosan englantilaisvyöryä vastaan – défense –, toisaalta hiottava ja ajanmukaistettava omia aseitaan – illustration. Lisäksi – mitä 1500-luvun ranskalta ei vaadittu – sen on ylläpidettävä toimivia yhteyksiä muuhun ranskankieliseen maailmaan. Onhan siinä tehtävää kerrakseen.
Lähteet
BERSCHIN, HELMUT – FELIXBERGER, JOSEF – GOEBL, HANS: Französische Sprachgeschichte. München 1982.
BLANCHARD, RAOUL: Le Canada français, Que sais-je? PUF 1964.
BRAGONIER, REGINALD JR et FISCHER, DAVID: Le What’s What. Franterm 1983.
Bulletin du Conseil de la Langue française Vol. 2, N:o 4, 1985 Québec.
CORBEIL, J. CL.: Myrtille ou bleuet: Les Québécois devant la norme, Le Français dans le Monde N:o 169. Larousse 1982.
France Informations 122/ 1984 (Ministère des relations extérieures).
GUEUNIER, N.: Linguistique et normes, Le Français dans le Monde N:o 169. Larousse 1982.
GLATIGNY, M.: Naissance de la notion de norme en français, Le Français dans le Monde N:o 169. Larousse 1982.
Langue et société N:o 16 (Ministère des Approvisionnements et Services). Canada 1985.
MARCHELLO-NIZIA, CHRISTIANE: Histoire de la langue française aux XIVe et XVe sieècles, Bordas. Paris 1979.
La Norme Linguistique, textes colligés et présentés par Edith Bédard et Jacques Maurais, chap. XVI et XVII, Conseil de la langue franqaise, Gouvernement du Québec. Québec 1983.
v. WARTBURG, W.: Evolution et structure de la langue française. Berne 1962.