Kielen päätehtävä on tiedottaminen, informaatio. Oikeata ja parasta kieltä on se, joka antaa häiriöttömimmän informaation. Jos slangia puhuvassa nuorisojoukossa joku alkaisi käyttää huolellisesti äännettyä kirjakieltä, viesti ei menisi tarkoitetussa muodossa perille. Mikäli kuulijat toteaisivat, että puhuja ei pilaile, häntä ei luultavasti enää hyväksyttäisi joukon jäseneksi. Henkilö on käyttänyt tällöin ”oikeakielisyyden” kannalta epäkorrektia kieltä. Kieli ei ollut oikeaa, koska se ei täyttänyt päätehtäväänsä.
Oikeakielisyys on liittynyt luonnollisista syistä alun perin kirjakieleen. Tästä on kuitenkin syntynyt käsitys, että vain kirjakieli on ”oikeata” kieltä. Oikeakielisyys on syytä käsittää laajemmin ja ulottaa myös puheeseen. Jos todella puhuisimme täsmällisesti samoin sanoin kuin kirjoitamme, syntyisi viestintähäiriöitä. Onneksihan kukaan ei näin tee. Puhe on löytänyt omat tarkoituksenmukaiset keinonsa, niin että sillä kuultuna on informaatioteoreettisesti suurempi informaatioarvo kuin kirjoituksella kuultuna. Puheella on siis selvästi omat oikeakielisyyssääntönsä, mutta kuitenkin niin, että ”virhe” on hyvin suuressa määrin suhteellinen käsite.
Puhekieltä on monenasteista, aina murteista kirjakieltä hipovaan tyyliin asti. Tärkeimmäksi tässä sarjassa on muodostunut eräänlainen yleispuhekieli. Toisekseen kirjoitetussa kielessä on lajeja, jotka ovat lähellä puhuttua kieltä. Koska puhuttu ei-arkinen puhekieli saa yhä kasvavaa merkitystä, on aiheellista kiinnittää siihen entistä enemmän huomiota. Tältä alalta on täsmällistä tietoa vain kovin vähän. Kielioppimme ja kielenkäytön ohjekirjamme on tehty kirjakielestä ja kirjakieltä varten. Näin ollen on mahdollista esittää ainoastaan eräitä selvimmin havaittavia hajahuomioita.
I. Yleispuhekieli pyrkii äänne- ja muoto-opillisesti samankaltaisuuteen kirjakielen kanssa. Käytäntö kuitenkin horjuu, niin että varsin tavallisia ovat esimerkiksi i:n kato diftongin jälkiosasta (kirjottaa) tai loppuheitto (tulis). Tämmöiset seikat heijastuvat kaunokirjallisuuden kielessä, mutta puhekielenomaiseenkaan asiaproosaan ne eivät kuulu. Tavoitteena voidaan pitää, että ei-arkisen yleiskielisen puheen samoin kuin sitä mukailevan kirjoitetun kielen sananmuodot ovat äänneasultaan samanlaiset kuin kirjakielessä.
Pääasialliset erot yleiskielisen puheen ja kirjoituksen välillä ovat lauserakenteessa ja sanastossa. Yhteisenä läpikäyvänä erottavana piirteenä on se, että puhekieli suosii keveitä, väljemmin muodostuneita ilmausjaksoja, kun taas kirjakielelle ovat luonteenomaisia tiiviimmät ja raskaammat kokonaisuudet.
II. Sanastoerot ovat seuraavankaltaisia:
1. Puhekieli karttaa kovin pitkiä sanoja. Tietyt moniosaiset yhdyssanatyypit ovat syntyneet kirjoitetun kielen tarpeisiin ja ovat vieraita vapaalle puheelle. Esim. vallankeskittämispyrkimykset korvataan puhekielessä väljemmällä, useammista itsenäisistä sanoista muodostuneella ilmauksella pyrkimykset keskittää valtaa tai pyrkimykset vallan keskittämiseen.
2. Suomen rikas johtimisto on enemmän edukseen kirjoitetussa kielessä, koska silläkin on se ominaisuus, että se tiivistää kieltä. Asia tulee yksinkertaise(mma)ksi on luontevampaa puhekieltä kuin asia yksinkertaistuu.
3. Sanaluokista substantiivit sisältävät tiiveintä tietoa ja vievät ajatusta välittömimmin eteenpäin. Substantiivien kasaamisella saadaan aikaan sama vaikutelma kuin runsaalla yhdyssanojen ja johdoksien käytöllä: kieli on raskaan täyteläistä. Tämä piirre ilmenee sellaisessa äärikirjallisessa tyylilajissa kuin lyriikassa: pantterin pää on suu auki ja kieli ääriviivat reidet sääret silmät, katse kasvot rinnat huulet hiukset lanteet kädet (Kirstinä). Toisessa äärimmäisyydessä, puheessa, substantiivien suhteellinen osuus on sen sijaan pienimmillään: Se jotenkin pökerryttää ja joutuu, sellaiseen mielentilaan, että ajattelee koko ajan sitä, että nuo luulee, että me ollaan niin höyniä, että meitä voidaan tällä tavalla kohdella. Mutta aina se kyllä tuntuu erikoiselta, kun ne sen tekee. Kaikki menee sellaiseksi pelleilyksi, ettei mitään osaa ajatella tarkasti. Kaikki tuntuu samanlaiselta kuin se naimisissa olo. (Veijo Meren puhekielenomaista tekstiä.)
4. Vastapainoksi puhekieli käyttää runsaammin adverbeja (äskeisessä esimerkissä jotenkin, niin, aina, kyllä, tarkasti, naimisissa), konjunktioita (ja, että, että, että, että, mutta, kun, ettei, kuin) ja pronomineja (se, koko, sitä, nuo, me, meitä, tällä, se, ne, sen, kaikki, mitään, kaikki, se), jotka antavat puheelle ilmavuuden tunnun. Siitä, millaisissa paikoissa ja tehtävissä näitä käytetään, tulee puhe myöhemmin.
5. Abstraktisanoja, sentyyppisiä kuin hyvyys, ankeus, ilo, tapahtuminen, vilutus, on puhekielessä suhteellisesti vähemmän kuin kirjakielessä. Puhe operoi konkreettisemmilla käsitteillä.
III. Puheen lauseopilliset tuntomerkit käyvät nekin havainnollisimmin ilmi, kun niitä verrataan kirjoitetun kielen vastaaviin tuntomerkkeihin.
1. Puhekielen lauseet ovat suhteellisen lyhyitä. Edellä olevassa neljän virkkeen esimerkkikatkelmassa on kaikkiaan 11 lausetta, joiden keskipituus on vain vajaat 5 sanaa. Mitä pitempiä lauseet ovat, sitä kirjallisempaa on kieli. Tunnettuahan on, että kirjakielen lausekonstruktiot voivat olla varsin mutkikkaita.
2. Lauseiden keskinäisessä järjestyksessä on huomattavaa, että sivulause ei normaalisti esiinny ennen päälausetta. Jotta saisin tietää asiasta enemmän, minun täytyy käydä siellä itse on kirjallista ilmaisua. Puheessa lauseiden järjestys muuttuu päinvastaiseksi: Minun täytyy käydä siellä itse, jotta saisin tietää asiasta enemmän. Lähinnä vain aikaa ja ehtoa ilmaisevat sivulauseet tulevat kysymykseen päälauseen edellä: Jos sinä tahdot, voin sen sanoa. Kun olet valmiina, niin saat sen kuulla.
3. Sivulauseen käyttäminen seuraavalla tavalla välilauseena päälauseen keskellä ei kuulu puhekielen normeihin: Tehtävä on edullisinta, jos ei ota huomioon kustannuksia, antaa asiantuntijalle.
4. Lauseenlisäkkeenä esiintyvä puhuttelu on aidoimmillaan silloin, kun puhuteltavan ja predikaattiverbin persoona on sama: Kävitkö Maija kaupassa? Anna ruokaa äiti. Kirjallinen on sen sijaan seuraavanlainen puhuttelu: En tiedä, isä.
5. Lauseita saatetaan kytkeä toisiinsa hyvinkin pitkiksi lauseketjuiksi siten, että virkekokonaisuuden määrittäminen ja rajaaminen on vaikeaa. Lauseiden rinnastaminen tapahtuu lähes säännöllisesti konjunktioiden avulla, syndeettisesti, kun sitä vastoin kirjakieli suosii myös konjunktiotonta, asyndeettistä rinnastusta. Seuraava vapaasta puheesta kirjattu pitkä virke koostuu seitsemästä konjunktioin sidotusta rinnasteisesta jaksosta: Eräs syrjäisen seudun, harvaan asutun pienen pitäjän pappi niin oli hakenut paikkaa ja sitten saanutkin paremman paikan, ja hän oli nyt hyvästelemässä seurakuntalaisia ja tuli vanhan Annan luo, ja Anna sanoi, että kyllä se on nyt hyvin ikävä kun pappi lähtee meiltä pois, niin pappi sanoi tähän, että mutta että toivottavasti te saatte paljon pystyvämmän ja paremman papin tilalle kuin minä, niin Anna sanoi, että se ei ole mahdollista, koska aina papit ovat meillä vain huonontuneet. Lyhyiden virkkeiden hakkaava toistuminen ei ole puhekielenomaista tyyliä.
6. Konjunktioiden kaltaisina lauseita yhdistävinä ilmauksina käytetään myös adverbeja ja pronomineja runsaammin kuin kirjakielessä. Edellisessä esimerkissä näitä ovat sitten ja tähän:
– – oli hakenut paikkaa ja sitten saanutkin – – pappi sanoi tähän – –. Myös uudeksi virkkeeksi katsottavan jakson alussa on tällaisia edelliseen jaksoon viittaavia ilmauksia. Esim.: Hän sanoi – –. Sitten toinen vastasi – –. Siihen jatkoi kolmas – –. Puhekieli karttaa katkonaista esitystä, ja siitä osaltaan johtuu konjunktioiden, adverbien ja pronominien runsas käyttö.
7. Edelliseen liittyvä piirre on se, että suoraa esitystä (Hän sanoi: ”En tule”) ei puhtaana yleispuhekielestä juuri tapaa, ei vallankaan jälkilauseellisena (”En tule” , hän sanoi) Lauseet nivotaan yhteen että-konjunktion avulla epäsuoraksi esitykseksi (Hän sanoi, ettei hän tule).
8. Myös lauseenjäsenten välinen rinnastus on puheessa siteinen ja mieluimmin monisiteinen, niin että jokaisen yhdistettävän sanan edellä on sidesana: siellä oli tyttöjä ja poikia ja miehiä ja naisia; – – sitten Pekka, sitten Matti, sitten Veikko, sitten Jaakko – –. Luettelo tulee puhuttaessa tällä lailla sujuvammaksi. Normaalissa kirjakielessä taas teksti on sujuvampaa pilkutettuna: siellä oli tyttöjä, poikia, miehiä ja naisia tai siellä oli tyttöjä, poikia, miehiä, naisia; Pekka, Matti, Veikko ja Jaakko tai Pekka, Matti, Veikko, Jaakko.
9. Eräiden kirjakielen tiiviiden rakenteiden asemesta puhekielessä käytetään eri lauseita. Näin erityisesti lauseenvastiketyypeistä useimmat ovat puheessa harvinaisia. Esimerkiksi sellainen kirjallinen temporaalirakenteen sisältävä lause kuin Säteet voidaan niiden kulkiessa tyhjiössä havaita selvästi hajotettaisiin kahdeksi eri lauseeksi: Kun säteet kulkevat tyhjiössä, ne voidaan havaita selvästi. Samalla tavoin partisiippirakenne useimmiten korvataan että-sivulauseella: He eivät tajunneet asian olevan tärkeä → He eivät tajunneet, että asia on tärkeä. Hän edellytti näin tehdyn → Hän edellytti, että näin oli tehty. Puheeseen luontuvat lähinnä vain sellaiset partisiippirakenteet, jotka liittyvät aistihavaintoa ilmaisevaan predikaattiverbiin; esim. kuulin hänen sanovan, näin hänen tulleen. Myös finaalirakenteella on miltei järjestään kirjakielinen sävy: Oppiaksemme meidän täytyy ahkerasti lukea. Oppiaksemme-konstruktion tilalla käytetään eri lausetta jotta oppisimme. Infinitiivirakenne On vaarallista näin vanhan miehen ajaa autoa korvataan niin ikään mieluummin eri lauseella On vaarallista, että näin vanha mies ajaa autoa. Edelleen lauseenvastikkeeksi käsitettävä appositio tai predikatiivinen lauseenvastike muiden mukaisesti muuntuisi puhekielelle käännettynä normaalisti sivulauseeksi: Vanhempana minun on neuvottava sinua → Koska olen vanhempi, minun on neuvottava sinua.
10. Puhekieli karttaa lauseenvastikkeiden ohella muitakin verbeistä muodostettuja nominaali-ilmauksia ja käyttää niiden asemesta verbin persoonamuotoja ja erillisiä lauseita. Seuraavissa esimerkkipareissa jälkimmäinen on puhekielenomaisempaa tyyliä: He pahoittelivat hänen poislähtöään = He pahoittelivat, että hän lähtee pois. Kävelyn jälkeen menimme ruokapöytään = Kun olimme kävelleet, menimme ruokapöytään. Asian täydellinen tajuaminen vie aikaa = Vie aikaa, ennen kuin asian täydellisesti tajuaa. Koko päivän ahkerasti työskentelevä ihminen kaipaa illalla lepoa = Ihminen, joka työskentelee ahkerasti koko päivän, kaipaa illalla lepoa. Tehokkaaseen viljelyyn sopimaton maa = Maa, joka ei sovi tehokkaaseen viIjelyyn.
11. Tiiviit, monijäseniset attribuuttikonstruktiot ovat syntyneet kirjoitetun kielen tarpeisiin. Juuri attribuuttien sekä edellä puheena olleiden nominaali-ilmausten vuoksi esim. seuraava virke olisi luonnottoman raskas puhekielisenä: Köyhien, tehokkaaseen viljelyyn sopimattomien maiden hyödylliseen käyttöön saattaminen on tärkeä askel luonnonvarojen järkiperäistä käyttöä kohti. Attribuutit pirstoutuisivat puheessa eri lauseiksi, tavallisesti relatiivilauseiksi, seuraavaan tapaan: köyhät, tehokkaaseen viljelyyn sopimattomat maat = maat, jotka ovat köyhiä eivätkä sovi tehokkaaseen viljelyyn. Edellisessä kappaleessa on lisäksi esimerkkejä tapauksista, joissa relatiivilause vastaa nominaalimuodon sisältävää attribuutti-ilmausta (työskentelevä ihminen = ihminen, joka työskentelee). Puheen attribuuttien vähyys johtuu paitsi relatiivilauseiden viljelystä myös siitä, että aivan eri virkkeen avulla voidaan ilmaista asia, jonka kirjakieli puristaisi attribuutiksi. Esim.: Hän meni viime viikolla naimisiin itseään paljon nuoremman naisen kanssa = Hän meni viime viikolla naimisiin. Nainen on paljon nuorempi kuin hän.
12. Myös genetiiviattribuutti, erityisesti monijäsenisenä, kuuluu paremmin kirjakieliseen tyyliin: Näiden kaukaisten maiden ihmiset eivät tiedä Suomesta yhtään mitään. Sitä vastaa puheessa usein paikallissijailmaus: Näissä kaukaisissa maissa ihmiset eivät tiedä Suomesta yhtään mitään. Toisekseen myös erillinen lause saattaa korvata genetiivinkäytön: Tämän työmaan korkeat paIkat ovat herättäneet muualla kateutta = Tällä työmaalla on korkeat palkat. Ne ovat herättäneet muualla kateutta.
13. Persoonapronominin genetiivin käyttö (Minun kirjani ovat pöydällä) on puhekielisempää kuin pelkän possessiivisuffiksin käyttö (Kirjani ovat pöydällä). Edelliseen kappaleeseen viitaten tällainen attribuuttirakenne voidaan puhetilanteen niin vaatiessa hajottaa vielä monisanaisemmaksi (Minulla on kirjoja. Ne ovat pöydällä.). Possessiivisuffiksi pyrkii jäämään kokonaan pois käytöstä.
14. Jotkin sijamuodot ovat kiteytyneet niin tiiviiksi, että puhekieli vierastaa niitä. Tämmöinen on esimerkiksi abessiivi (juon kahvin kermatta), jonka tilalla käytetään postpositiorakennetta (juon kahvin ilman kermaa). Toinen yhtä harvinainen sijamuoto on komitatiivi, sillä puheessa sanotaan mieluummin tulen lasten kanssa kuin tulen lapsineni. Tämä samoin kuin myös instruktiivi (hänet herätettiin lauluin) on puhekielestä katoamassa. Tietyt kangistuneet sanonnat jäävät kuitenkin jäljelle, esim. huoletta, rahoineen päivineen, paljain käsin.
15. Verbintaivutuksessakin on muotoja, joiden käyttö on vähäistä. Potentiaali hän tehnee korvataan tavallisimmin useampisanaisella ilmauksella hän taitaa tehdä, hän kai tekee. Imperatiivin monikon 1. persoona, esim. menkäämme, on vierasta vapaalle puheelle. Indikatiivimuodot, esim. jospa menemme t. mennään, peittävät nämä funktiot.
16. Kirjakielinen hyvä käytäntö on, että 1. ja 2. persoonan pronominia ei tarpeettomasti käytetä subjektina, kun tekijä käy ilmi verbin persoonamuodosta. Puheen kannalta pelkkä predikaatti on kuitenkin ilmeisesti liian typistettyä kieltä (annan nämä sinulle), koska se viljelee kutakuinkin säännöllisesti näitä pronomineja (m i n ä annan nämä sinulle).
17. Tahaton toisto on piirre, joka on vapaalle puheelle tyypillinen. Kun seuraavanlainen saman sanan peräkkäinen toistaminen on kirjoitettuun kieleen soveltumaton: siinä on koko se koko se tärkein puoli asiasta, niin puheeseen se luo usein samantapaista tarpeellista väljyyttä kuin monet edellä puheena olleet kielen ainekset. Toistotapauksissa on eniten pronomineja – edellisen esimerkin koko se sekä konjunktioita (esim. ja ja kolme kertaa kun sen oli tehnyt niin jo osasi). Tällaiset omaa itsenäistä merkitystä vailla olevat sanat voivat häiriöttömimmin toistua. Kirjakielessä käytetään toistoa tietoisena tyylikeinona toisin. Toistettavat sanat ovat päinvastaisesti ajatuksen kannalta keskeisimmät, eivätkä ne yleensä esiinny välittömästi peräkkäin. Esim. Kuvitelma vapaudesta on romahtanut, kuvitelma veljeydestä on romahtanut, kuvitelma tasa-orvoisuudesta on romahtanut. Tämäntapainen toisto on puheenomaiselle kielelle vierasta.
18. Eräänlaista toistoa on myös saman lauseenjäsenen kertaaminen toisin sanoin. Subjekti esiintyy kaksinkertaisena, kun sitä vahvistetaan pronominin avulla seuraavaan tapaan: minun isäni, hän kertoi. että – –. Adverbiaali toistetaan pronominaalisella adverbilla: ja maalla, siellä minä olin kaksi kuukautta; keväällä, silloin siellä vasta hauskinta on olla.
19. Rinnasteisten ilmausten yhteinen jäsen mainitaan kirjakielessä tavallisesti vain kerrran: Mies oli etsinyt ja saanutkin työtä. On olemassa laiskoja ja ahkeria ihmisiä. Puheessa se toistetaan joko samoin sanoin tai pronominin avulla: Mies oli etsinyt työtä ja hän oli saanutkin sitä. On olemassa laiskoja ihmisiä ja ahkeria ihmisiä. Näin saadaan aikaan lyhyemmät, itsenäiset erilliset ilmauskokonaisuudet.
20. Puhekieli ilmaisee asian yleensä paljon johdattelevammin kuin kirjakieli. Sellainen niukkasanaisuuden ja monisanaisuuden vastakohta, joka ei tule ilmi tiettyjen rakenteiden yhteydessä, näkyy esim. seuraavalla tavalla: Päättäjäisissä Miettinen oli aivan humalassa. = Pidettiin päättäjäisiä. Siellä oli myös Miettinen. Hän oli aivan humalassa.
21. Referoitaessa toisen henkilön sanoja tai ajatuksia johdattavana ilmauksena on johtolause joka kerta tarpeellinen. Kirjakielessä asia voidaan esittää tiivistäen esim. seuraavasti: Isän ja pojan välinen keskustelu oli seuraava: – Oletko jo lukenut läksysi? – Huomiseksi ei ole mitään läksyä. – Eilen sinä sanoit samalla tavalla. Puhekielenomaisemmin keskustelu kerrottaisiin esim. näin: isä kysyi pojalta, oliko tämä lukenut läksynsä. Poika vastasi, ettei seuraavaksi päiväksi ole mitään läksyä. Isä huomautti, että eilen tämä oli sanonut samalla tavalla.
22. Puhekieli on omaksunut johdattavaan tehtävään aivan erityisiä sanoja, kuten eräs, jokin, muuan, sellainen, tuommoinen, kerran, niin, noin, tuota, niin kuin: Eräs sellainen vanhahko mies niin kysyi kerran tuommoiselta keski-ikäiseltä naiselta, joka istui vastapäätä – –. Kirjakieli pitää näitä tarpeettomina lisinä ja sanoisi asian paljon lyhyemmin: Vanhahko mies kysyi keski-ikäiseltä vastapäätä istuvalta naiselta – –. Mitä kirjakielisempää puhe tai teksti on, sitä vähemmän se turvautuu tämmöisiin omaa merkityssisältöä vailla oleviin täytesanoihin.
23. Asiaa tähdennetään, täsmennetään ja varmistetaan erilaisin viittaussanoin ja lisäyksin, niin ettei vain jäisi väärinkäsityksen mahdollisuutta: Tämä nainen, joka siis oli keski-ikäinen, vastasi sille miehelle – –. Puristeisen kirjakielisessä tyylissä riittäisivät seuraavat kaksi sanaa: Nainen vastasi – –.
24. Asiaa tehostetaan erilaisin vahvistussanoin puheessa useammin kuin kirjoituksessa. Esim.: On varmasti kaikkein parasta, että minä menen sinne aivan yksin.
25. Myös päinvastaisesti sanontaa lieventävät ilmaukset ovat tavallisia: Tämä on tehty vähän tuolla lailla tökerösti. Kirjoitettuna käy sanominen suoraan, koska viestiminen ei ole tällöin yhtä välittömän henkilökohtaista: Tämä on tehty tökerösti.
Puhekieli on, kuten edellä olevasta havaitsee, ilmaisutiiviydeltään väljempää kuin kirjakieli. Puhekieli osittuu useampaan rakenneosaseen ja on nimenomaan lauseopillisella tasolla hienojakoisempi kuin kirjakieli. Se etenee hitaammin ja annostelee sanottavaansa vähittäin. Se sisältää runsaasti ns. muotosanoja, joiden tehtävänä on osoittaa lauseiden ja lauseenjäsenien välisiä suhteita, osittaa puhe lyhyemmiksi jaksoiksi ja johdattaa kuulija sopivassa tempossa uuteen asiaan. Kaikelle puheen monisanaisuudelle on yhteisenä selityksenä se, että puhuja saa näin aikaa sanoman keskeisimmän asian tarkoituksenmukaiseen muotouttamiseen ja kuulija puolestaan mahdollisuuden ajoissa orientoitua sanoman ytimen vastaanottamiseen. Vastaavanpituiset tauot asiasisällön kannalta merkityksettömien sanojen tilalla tekisivät puheesta oudon töksähtelevän ja katkonaisen. Vaikka tauot olisivatkin puhujan kannalta tarkoituksenmukaisia, ne eivät valmentaisi kuulijaa millään lailla seuraavaan asiaan. Kirjakielenomainen puhekieli taas vaatisi esittäjältään erityistä lahjakkuutta kielimateriaalin järjestelyssä ja kokonaisuuksien hallinnassa tai sitten yleensä liiallista ponnistelua ja kuulijalta sellaista tarkkaavaisuutta, joka ei ole puhetilanteessa tavallista. Raskas, tiiviin puristeinen puhekieli merkitsee riskiä sanoman perille menossa. Kirjoituksessa tätä vaaraa ei ole, koska lukija voi käyttää haluamansa määrän aikaa sanoman vastaanottamiseen.
Lueteltuja puheen ilmaisukeinoja käytetään sanoman perillemenon varmistamiseksi. Jos esim. seuraavan lauseen ajatussisältö on kuulijalle aivan uusi, asiat tulevat esille liian huomaamattomasti ja yhtäkkisen töksähtävästi: Päättäjäisissä Miettinen oli aivan humalassa. Sanallinen ilmaus on liian suppeaa ja ahdettu niin tiiviiksi, että kuulija ei ehdi täysin tajuta, mistä on kysymys. Uudet asiat, painolliset ilmaukset täytyy nostaa esiin näkyvämmin ja usein ympäröimällä ne painottomilla ilmauksilla. Painollisiksi tarkoitetut sanat eivät itse asiassa olekaan painollisia, kun ne sullotaan lähekkäin yhteen. Yleiset rytmilait määräävät jo sen, että painollisten elementtien välissä täytyy olla painottomia elementtejä. Kun painottaa joka sanaa, ei painota mitään. Mainittu virke hajotetaan tästä syystä laveammaksi: Pidettiin päättäjäisiä. Siellä oli myös Miettinen. Hän oli aivan humalassa. Periaatteellisesti sama asia koskee myös kirjakieltä, mutta kuten on todettu, puhekieli on aina astetta johdattelevampaa.
Kaikille puheen erityispiirteille voidaan tällä lailla löytää yhteisiä syitä. Kun esim. puhuja aloittaa kertomuksen seuraavasti: Minun isäni, hän kertoi, että – –, niin lauseeseen sisältyy kaksi ensi kertaa mainittavaa painollista asiaa, puhujan isä yleensä ja toiseksi isän kertominen. Siitä syystä nämä on erotettu kauemmaksi toisistaan hän-pronominilla. Lauseessa Vanhahko mies kysyi keski-ikäiseltä vastapäätä istuvalta naiselta – – on neljä erotettavaa uutta asiaa: vanhahko mies, miehen toiminta eli kysyminen, keski-ikäinen nainen ja naisen istuinpaikka. Tästä syystä lause ei tuossa muodossa olekaan luontevaa puhetta, vaan sitä on väljennettävä, ja nämä painolliset ilmaukset erotetaan toisistaan painottomilla johdattavilla ilmauksilla: Eräs sellainen vanhahko mies / niin kysyi / kerran tuommoiselta keski-ikäiseltä naiselta /, joka istui vastapäätä – –. Samalla lailla lauseenvastike, joka yleensä sisältää uutta painollista asiaa, on kohotettava erikseen näkyvämmälle paikalle itsenäisen lauseen asemaan: Säteet voidaan niiden kulkiessa tyhjiössä havaita selvästi → Kun säteet kulkevat tyhjiössä, ne voidaan havaita selvästi.
Periaatteellisesti samankaltainen tapaus on esim. yhdyssanan hajottaminen sanaliitoksi: vallankeskittämispyrkimykset → pyrkimykset keskittää valtaa. Erillinen lause saa enemmän painoa kuin lauseen osa ja lauseen osa enemmän painoa kuin sanan osa. Se kokonaisuus, jonka pääjäsen muodostaa sitä edeltävien määritteiden kanssa, on kiinteämpi ja sidonnaisempi kuin se kokonaisuus, jonka pääjäsen muodostaa jäljessä seuraavien määritteiden kanssa. Tästä syystä puhe suosii jälkimmäistä tyyppiä, mikä ilmenee mm. sivulauseen paikassa ja attribuuttien muuntumisessa relatiivilauseiksi: Jotta saisin tietää asiasta enemmän, minun täytyy käydä siellä itse → Minun täytyy käydä siellä itse, jotta saisin tietää asiasta enemmän. Köyhät, tehokkaaseen viljelyyn sopimattomat maat → Maat, jotka ovat köyhiä eivätkä sovi tehokkaaseen viljelyyn.
Puheen oikeakielisyysnormit – joita tässä on käsitelty vain todeten, ei ohjeina – ovat toisenlaiset kuin kirjoituksen. Näitä normeja ei voi suoraan ja sellaisinaan siirtää kirjalliseen kielenkäyttöön silloinkaan, kun tavoitteena on puhekielenomainen tyyli. Normien perusero johtuu kuuntelutilanteen ja lukutilanteen erilaisuudesta, ja siksi luettavaksi tarkoitettu teksti ei voi täysin samastua puheen kanssa. Kirjakieleen puheen ominaisuuksia voidaan soveltaa vain valikoiden ja mukaillen.