Puheen siirtäminen kirjoitettuun muotoon on vaikeampaa kuin ensiarvaamalta kuvittelisi. Harva tulee ajatelleeksi esimerkiksi murrekirjoja lukiessaan kirjaan painetun tekstin lähtömuotoa: vapaasti etenevää, ryöpsähtelevääkin puhetta toistoineen, taukoineen, takelteluineen ja sivupolkuineen. Vielä vaikeampaa on esittää kirjoituksen keinoin vapaan keskustelun puhekumppanusten samanaikaiset repliikit – spontaanissa keskustelussahan päällekkäin puhuminen ja toisen keskeyttäminen on tavallista. Puheen siirtäminen kirjoitettuun asuun ei onnistukaan ilman erikseen sovittuja periaatteita, jotka ovat tekstien toimittajille ja lukijoille tutut. Seuraavaan katkelmaan on toimittaja lisännyt joitakin välimerkkejä, mutta muuten siinä on tallella puhutun kielen muoto ja luonne. Haastateltava ihmettelee haastattelijan nauhuria:

ompa se sukkela vehje! teitillä nyv vasta erinomanev vehje on sem minä sanoj jos toi, tommonenkin, vaan step puheev vetäs nauhale missäs se nauha sten o?

Vaikka murre-esimerkin kaltainen teksti on puhuttuna luontevaa ja helposti ymmärrettävää, on se luettuna aika raskasta. Kirjoitettuun kielimuotoon tarvitaan siis selvästi muutakin kuin se, että sanat kirjoitetaan peräkkäin, irti toisistaan ja sovittujen normien mukaisesti. Ääni, eleet, puheen painotukset ja tauot sekä yhteinen ympäristö eivät välity paperille, ja siksi kirjoitettu kieli tarvitsee toisenlaisia lauserakenteita ja keinoja, joilla osoitetaan, miten teksti jaksottuu ja millainen sen osien keskinäinen suhde on.

Tätä tehtävää varten kirjoitetussa kielessä tarvitaan muun muassa merkkejä ja numeroita. Yhdessäkään vain puhuttuna elävässä kielessä ei ole valmiina välimerkkejä ja isoja alkukirjaimia, ja siksi oikeinkirjoituksesta on tehtävä tietoisia päätöksiä siinä vaiheessa, kun kieltä aletaan myös kirjoittaa. Sopimuksenvaraisuus ei sinänsä ole kielessä mitenkään poikkeuksellista, sillä kielijärjestelmät koostuvat kaikki pohjimmiltaan sopimuksista. Hyvin sopimuksenvaraista on esimerkiksi se, että olioita, jotka Suomen kielen perussanakirjan mukaan ovat ”notkealiikkeisiä petoeläimiä, joilla on sisään vedettävät terävät kynnet”, kutsutaan nimellä kissa ja että tuossa sanassa esiintyviä äänteitä merkitään juuri latinalaisen aakkoston merkeillä k,i,s,s,a. Tämä muodon ja merkityksen mielivaltainen suhde on vakiintunut, ja siitä on tullut suomen kielessä sääntö.

Kirjoitettu kielimuoto perustuu niin ikään sopimuksiin, mutta ne joudutaan tekemään tietoisesti. Nämäkin sopimukset vähitellen vakiintuvat, ja jotkin niistä muuttuvat jopa ehdottomiksi säännöiksi. Kirjoitetun kielen sopimuksista kyllä keskustellaan paljon ja niitä muutetaan, mutta niinhän tapahtuu myös puhutussa kielessä: kieli elää kaikissa muodoissaan.

Kuten kielet myös niitä koskevat kirjoitusnormit ovat kulttuurisidonnaisia, joten Suomessa, Ruotsissa ja Ranskassa noudatetaan erilaisia oikeinkirjoitusnormeja. Tämä on osa kulttuurien omaleimaisuutta. Toivoisi vain, että ymmärtäisimme arvostaa oman kansallisen kulttuurimme ominaispiirteitä myös tässä yhteydessä. Emme saa tyytyä siihen, että vaikkapa amerikkalaiset ohjelmistofirmat vaativat meitä kirjoittamaan jonkin merkin toisin kuin olemme tottuneet tai peräti pakottavat luopumaan sen käytöstä vain siksi, että englantia puhuvan ja kirjoittavan maailman käytäntö on toinen kuin omamme. Tuttuja esimerkkejä ovat monien sähköpostiohjelmien kyvyttömyys käsitellä ä:tä ja ö:tä sekä š:n ja ž:n aiheuttamat ongelmat tekstinkäsittelyssä.

Kirjoitetun kielen merkintätapojen vakiintuneisuus ja yhtenäisyys on kaikkien kielenkäyttäjien etu. Yhteisillä pelisäännöillä pyritään mm. siihen, että kirjoittamisen tekniikka ei muodostuisi kompastuskiveksi tekstin tuottajalle eikä lukijalle. Yhteiset käytännöt antavat tekstin kirjoittajalle valmiin toimintamallin, ja siten ne helpottavat hänen työtään. Lukijalla puolestaan on paremmat mahdollisuudet ymmärtää teksti kirjoittajan tarkoittamalla tavalla. Näin molemmat osapuolet hyötyvät.

Yhtenäisyyteen pyritään ohjeilla, joita annetaan erilaisissa standardeissa ja oppaissa. Suomen Standardisoimisliitto vahvisti merkkien ja numeroiden kirjoittamista käsittelevän standardin SFS 4175 ensimmäisen kerran vuonna 1978, ja sittemmin standardia on aika ajoin uudistettu, kun varsinkin tekstinkäsittelylaitteet ovat lisänneet kirjoittajan käytettävissä olevia mahdollisuuksia – ja myös ongelmia. Suomessa kielenkäytöstä ei anneta määräyksiä eikä lakeja, ja standardikin on aina vain suositus, mutta sen noudattamisesta ei liene kirjoittajalle ainakaan haittaa. Standardi on tarkoitettu käytettäväksi vain suomea kirjoitettaessa; muissa kielissä on omat ohjeistonsa.

Standardi Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen on nyt uudistettu jälleen. Sen edellinen laitos on vuodelta 1993. Standardin runko on entisellään, mutta vuoden 1993 jälkeen tapahtuneet muutokset ja uudet tarpeet on otettu huomioon. Lisäksi esimerkistöä on tuoreutettu ja selkeytetty. Tässä Kielikellon numerossa esitellään standardin sisältö osin laajennettuna sekä lisäesimerkein ja -selityksin valaistuna. Edellisen kerran vastaava ”Merkkikello” julkaistiin vuonna 1993 (Kielikello 3/1993). Standardia uudistaneessa työryhmässä oli mukana Kielitoimistosta Sari Maamies apunaan Salli Kankaanpää ja Anneli Räikkälä, ja ”Merkkikellon” ovat uudistetun standardin pohjalta laatineet Riitta Eronen, Salli Kankaanpää, Taru Kolehmainen, Sari Maamies, Aino Piehl ja Elisa Stenvall.