Perussanat, johdokset ja yhdyssanat
Julkaisuja 3/2013

Raija Lehtinen

Perussanat, johdokset ja yhdyssanat

3_13_suomen_sanojen_rakenne_kansi.jpg

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, ”Sanojen talo”, julkaisi kesän 2013 alussa yliopisto-oppikirjaksi tarkoitetun teoksen Suomen sanojen rakenne. Kirja on yhtäältä kuvaus äänne- ja muoto-opin alalta, jolta on tähän asti ollut tarjolla enimmältään korkeakoulujen luentokursseihin perustuvia tai suomen vieraana kielenä opiskeluun laadittuja esityksiä. Toisaalta teos käsittelee yhdyssanoja ja johto-oppia, jota tentittiin takavuosikymmeninä Lauri Hakulisen teoksesta Suomen kielen rakenne ja kehitys. Koiviston kirjasta johdosten, johtamisen ja yhdyssanojen osuus on noin kolmannes.

Teos on saanut alkusysäyksen vuonna 2004 ilmestyneestä Isosta suomen kieliopista, jonka tekijöistä Koivisto on yksi. Hänen osuutensa on juuri sanarakenne ja sananmuodostus. Uusi kirja kertoo aiheesta  perusteellisemmin. Se on lähes nelisatasivuinen; asiahakemistossa on noin 1 580 hakusanaa, lähdeluettelossa 225 teosta. Asetelmat ja kuviot havainnollistavat esitystä, lopussa on kielitieteellisten merkintätapojen luettelokin. Jo alussa ilmoitetaan täsmällisesti, mistä teoksessa kerrotaan ja missä tarkoituksessa. Usein sanotaan myös se, mistä ei kerrota, ja jopa sekin, mistä näistä asioista voi saada tietoa. Viitteitä on muutenkin tiheässä.

Teos johdattaa alkeita pitemmälle sanojen morfologiseen eli muotorakenteeseen. Kohteena on yleiskieli; kielihistoriaa on mukana siellä täällä, mutta murteita ei ole noteerattu.  Poikkeusesimerkkejä on kuitenkin aika paljon niin murteiden, puhekielen kuin slanginkin puolelta. Kotimaisten kielten keskuksen murrearkisto ja Helsingin yliopiston murteiden muoto-opin arkisto olisivat tarjonneet ylenpalttisesti liikaa aineistoa, mutta jonkin etunimen akkusatiivin t:n sieltä olisi voinut mukaan poimaista.

Käsitteitä ja termejä

Kielitieteelliset käsitteet ja termit on mainittu yhdeksi kirjan aiheeksi. Niinpä eri lingvististen oppisuuntien termejä synonyymeineen on erittäin runsaasti esillä läpi kirjan. Lukijaa ajatellen on termeille keksitty myös valaisevia käyttönimiä ja mainittu, jos sellaisia kirjallisuudessa jo on (esim. sisarsanat, saman vartaloaineksen sisältävistä korrelaattisanoista).

Kirjassa on tosielämään sidoksissa olevia jaksoja, kuten luku 4, joka kertoo erilaisista sanastoista – abstraktien lisäksi konkreettisista – sekä eri keinoin arvioiduista kielen sanojen määristä. Suomen kielen suurimmissakin sanakirjoissa, esimerkiksi 100 295 hakusanaa sisältävässä Kielitoimiston sanakirjassa, on vain noin kymmenesosa Kotimaisten kielten keskuksen arkistoihin tallennetuista yleiskielen sanoista. Suomessa on käytössä myös kolmisen miljoonaa paikannimeä, kielen sanastoa nekin. Yhden ihmisen sanavarasto on arviolta 30 000–40 000 sanaa.

Sanojen morfologisesta rakenteesta opitaan morfeemit, morfeemityypit, allomorfit, vartalot, taivutustyypit ja paljon muuta, mm. taivutusparadigma ja sekin, ettei possessiivisuffiksia ole hyvä nimittää omistusliitteeksi. On kyse pikemmin taivutusaineksesta kuin liitteestä.

Sanojen fonologisessa rakenteessa ovat merkitseviä tavuluku ja vartalovokaali, koska suffiksit kiinnittyvät sanavartaloon niiden mukaisesti. Tavujen rakennetyyppejä suomessa on 25 erilaista. Diftongien olemuksesta saa häilyvämmän kuvan; määritelmäkin on alaviitteessä. Tutkijoilla on suomen diftongeista ja äänneyhtymistä eri mielipiteitä. Kirja antaa mm. tässä ainakin sen tiedon, että vakiintunut käsitys jostakin kielen ilmiöstä ei ole välttämättä ainoa.

Kirja toteaa johdosten poikkeamien vokaalisoinnusta olevan aina takavokaalin suuntaan: kiittä- + ‑os > kiit+os. Omien havaintojeni mukaan oikeinkirjoitusvirheet tehdään etuvokaalin suuntaan ja ne kasautuvat monitavuisten lainasanojen taivutukseen (arkkitehtiä pro arkkitehtia) ja johtoon (heterogeenisyys pro heterogeenisuus). Suomalais-ugrilainen kaksitavukielikorva pitää tällaisia sanoja yhdyssanoina. Oikeakielisyysongelmiin kirja ei kuitenkaan puutu.

Sanavartaloiden vaihtelu suffiksin i:n edellä on suomelle tyypillistä (esim. sana : sanoina). Lisäksi tulevat muut vokaalivaihtelut sekä astevaihtelu poikkeuksineen. Ja astevaihteluhan on voimissaan: tätä kirjoittaessanikin radio-ohjelmassa puhutaan Mississipistä, jota muotoa kirja pitää virheellisenä.

Näkkileivästä pikkuleipiin

Morfofonologisen kuvauksen seuraaminen alkaa välillä maistua runsaskuituiselta mutta voittomalta näkkileivältä. Kirja sanoo somasti, että suomen kielen agglutinatiivinen luonne tekee sen ”sanarakenteesta erittäin rikkaan ja monimuotoisen ilmiökokonaisuuden”. Ehkei suomen kielen yliopisto-opetus ole koskaan tarjonnut aamutuoretta lämpimäisleipää. Luentokurssit suomen, kantasuomen ja viimeistään suomen sukukielten äänteiden muutoksista saivat monet entiset opiskelijat vuodessa tai parissa vaihtamaan alaa.

Tervetulleita virkistyksen pikkuleipiä kirjassa ovat alaviitteiden pienikirjaimiset erikoistapaukset ja poikkeukset sekä tiedot muista kielistä ja tieteenhistorian ja eri tutkijoiden ajattelutavoista. Moni tärkeä tieto on sijoitettu tänne kellarikerrokseen. Varsinaisessa esityksessä puolestaan on runsaasti toistoa – lukujen itsenäisyyden takiako?

Kirja käyttää useissa kohdin sanahahmon ja muotin käsitteitä. Sanamuottitarkastelu näkee sanoissa

vakioisen runko-osan ja muuttujaosan. Runko-osa voi olla esimerkiksi taivutustunnus tai johdin, ja muuttujaosan avoimena olevaan paikkaan sijoittuu jokin sanavartalo. Muotti sopii erityisen hyvin ekspressiivisanojen kuvaamiseen (pirskuaporskuapärskyä). Myös vierasperäiset sanat mukautuvat tavalla tai toisella suomen kieleen, ja ilmenee, ettei loppu-i:n lisääminen ole ainoa tapa.

Johtamisen ja johdosten osiossa käydään läpi mm. sanojen johtamisen keinot ja lajit sekä sananmuodostuksen motiivit. Aktiivisesti käytettäviä johtimia on suomessa noin 140, muita johdinaineksia enemmänkin. Eniten on substantiivien johdostyyppejä. Joissain johdostyypeissä on sanoja lähes rajattomasti (esim. minen-loppuisia), joissain vain muutamia (juo+ppo). Johtimilla on omat merkityksensä, mutta aina ne eivät pidä kutiaan: on poikkeuksia ja monimerkityksisyyttä. Johdoksetkin sovittautuvat muotteihin. Joskus ne sulloutuvat niihin niin, että kantavartalon ja johtimen rajalla tapahtuu fonologisia muutoksia. Johtamisen produktiivisuutta, tämän asteita ja rajoituksia kirja käsittelee tarkkaan sekä mainitsee johdosten lisäksi muitakin sanastoa kartuttavia sanatyyppejä: kontaminaatiot, lyhennesanat, kaunokirjallisuuden luomukset.

Yhdyssanat kirja jakaa määritys-, summa- ja johdosyhdyssanoiksi mutta kertoo niistä vain sen verran, että lukija jää tiedonnälkäiseksi. Esimerkiksi Nykysuomen sanakirjan hakusanoista perussanoja on noin 9 % ja johdoksia runsaat 20 % mutta yhdyssanoja lähes 70 %, ja niiden kokonaismäärä kielessä on rajaton.

Taivutustunnusten teos sanoo kiinnittyvän yleensä vain yhdyssanan viimeiseen eli edusosaan. Kovin outo ilmiö ei kongruoiva yhdyssanan alkuosakaan ole (kahtenakymmenenä, Isossa-Britanniassa, pitkälläsiimalla). Kokemusteni mukaan monet ovat kouluopetukseen vedoten sitä mieltä, että yhdyssanan alkuosa voi olla vain nominatiivi tai enintään genetiivi. Esimerkiksi teonnimiloppuisten yhdyssanojen etumääritteeksi voidaan kuitenkin tarvita mitä tahansa sijamuotoa: osaaottava, puhtaanapito, toimeksianto, sairaalassaoloaika, sairaalastalähtöpäivä, maahantuonti, tielläliikkuja, maaltapako, alullepanija, tutkimattajättämispäätös, perheineenmuuttaja, pahoinpitely.

Kirjan lopussa kerrotaan, mikä kaikki kieltä muuttaa ja miksi, mikä kielessä voi muuttua ja miten. Johtamisen ja taivutuksen rajamaille sijoittuvat kielenainekset ja ‑ilmiöt – partisiipit, komparaatio ja eräät fossiilistuneet adverbit – ovat päässeet mukaan tämän jakson viime sivuille.

Kevyimpiä oppikirjoja Suomen sanojen rakenne ei ole, vaikka siitä tulvii ystävällisyys ja perusteellinen opettavuus. Mutta ei sitä pidä juonellisena romaanina lukeakaan. Kirja herättää monessa kohtaa halun tietää enemmän ja sopii, niin kuin lupaakin, opetukseen, käsikirjaksi ja hakuteokseksi. Kirjan soisi myös lisäävän suomelle niin ominaisen sanan johtamisen opetusta kouluissa. Kovat kannet kirja ansaitsisi – ei vain sivumääränsä vaan sisältönsä painokkuuden tähden. Vesa Koivisto puolestaan ansaitsee kiitokset suomenkielisestä tiedekirjasta!

 

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva suomen kielen lehtori.

Koivisto, Vesa: Suomen sanojen rakenne. SKS 2013.

Raija Lehtinen