Suomen kielen lautakunta on Kielitoimiston neuvonantaja. Koska lautakunta kokoontuu melko harvoin, noin neljästi vuodessa, on sen ja Kielitoimiston työnjako hahmottunut sellaiseksi, että lautakunta käsittelee suuria kokonaisuuksia kerrallaan, periaatteellisia kysymyksiä, joilla on mahdollisesti laaja vaikutus yleiseen kielenkäyttöön. Kielitoimisto puolestaan ratkaisee keskuudessaan neuvotellen nopeaa reagointia vaativat kysymykset, esimerkiksi oikeinkirjoitusta ja lauserakenteita koskevat sääntöjen soveltamista vaativat tapaukset. Jälkeenpäin näitä kysymyksiä voidaan kyllä tarvittaessa vielä esittää suomen kielen lautakunnallekin, jos asia vaatii laajempaa pohdintaa.
Palautetta kielenkäyttäjiltä
Useimmat lautakunnan käsiteltäväksi tulevat kysymykset kumpuavat kielenhuollon arkipäivästä: tiiviistä kontaktista elävään kielenkäyttöön. Kielineuvontapuhelin sekä nykyisin myös www-sivujen palautteet ovat keskeiset ja suorat kontaktit suomen kieltä käyttäviin ihmisiin. Kun tämä kielenkäytön kentältä tuleva palaute yhdistetään olemassa oleviin suosituksiin, mm. siihen, mitä eri oppaat ja sanakirjat sanovat jonkin rakenteen tai sanan käytöstä, syntyy käsitys siitä, toimiiko ohje vai onko siinä jotain ongelmallista.
Kielenhuoltajien keskeisiä lähteitä ja työvälineitä on suomen yleiskieltä kuvaava Suomen kielen perussanakirja. Sen toimittajat työskentelevät tiiviisti yhdessä kielenhuoltajien kanssa. Sanakirjan – kuten minkä tahansa kieltä kuvaavan oppaan – kuvaus joutuu käytännön testiin, kun sanojen merkityksiä ja käyttötapoja pohditaan päivittäisten aitojen kielenkäyttökysymysten kontekstissa. Tästä käytännön kokemuksesta saattaa syntyä käsitys siitä, että jokin vakiintuneista suosituksista kaipaa uutta harkintaa. Kielitoimiston ja Suomen kielen perussanakirjan toimituksen aloitteesta on viime vuosina valmisteltu suomen kielen lautakunnan käsittelyyn mm. verbin huomioida merkityksen laajeneminen (merkityksen ’tehdä huomioita’ rinnalle verbille on kehittynyt myös merkitys ’ottaa huomioon’; ks. Kielikello 2/1995), muodon montaa hyväksyminen (Kielikello 2/1995), julkishallinnon nimien kirjoittaminen (Kielikello 1/1996), muodon viimeisin ’toistaiseksi viimeinen’ hyväksyminen ja kirjoitusasut takimmainen, taimmainen ja taaimmainen sekä etumainen ja etummainen (Kielikello 4/1999, ks. Lue myös).
Toisinaan tarvitaan kannanottoja myös sellaisiin kysymyksiin, joita ei ole ollut aiemmin tarvetta käsitellä. Suuri periaatteellinen kysymys oli esimerkiksi adjektiivien komparaation esittäminen sanakirjassa. Sähköisen sanakirjan taivutusohjelmaa varten tarvittiin lautakunnan kannanotto siihen, miten eräistä adjektiivityypeistä (esim. saita, tanakka) voidaan muodostaa komparatiivi- ja superlatiivimuodot (Kielikello 1/2002).
Sanastokysymyksiä laajemmista aiheista voi viime ajoilta mainita suositukset yritysnimien oikeinkirjoituksesta (Kielikello 2/2001), kaksikielisten paikannimien käytöstä erikielisissä teksteissä (Kielikello 2/1997)) sekä maiden ja saarten nimien taivuttamisesta (Kielikello 2/2001). Lautakunta on myös ottanut kantaa äidinkielenopettajien pätevyysvaatimuksiin ja keskustellut paikannimilakialoitteen tarpeellisuudesta.
Ei pelkkää normitusta
Toisin kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten lautakunta ei nykyisin juuri enää pohdi varsinaisia uudissanoja. Aika on muuttunut, ja tietoisen sanastotyön painopiste on eri alojen erikoiskielissä. Niiden termiongelmat taas vaativat kyseisen erikoisalan asiantuntemusta, joten pelkkä kielen asiantuntijuus ei riitä. Kielitoimisto on kyllä mukana erikoisalan termejä suunnittelevissa sanastotyöryhmissä, mm. tietotekniikan kieltä kehittävässä Tietotekniikan termitalkoot -ryhmässä sekä Lääketieteen sanastolautakunnassa. Tällaista työtä tarvittaisiin monella alalla enemmän, ja nimenomaan niin, että sanastoa kehittävät yhdessä alan asiantuntijat sekä heidän apunaan kielenhuoltaja.
Nykyinen kirjakieli on varsin vakiintunutta, joten suuria normituskysymyksiä ei tarvitse käsitellä tiheään. Vanhoja normeja sen sijaan on silloin tällöin tarkistettava, ei kuitenkaan aivan jatkuvasti – toisin kuin ehkä joskus luullaan. Suositusten antaminen ja normittaminen onkin vain yksi osa Kielitoimiston työstä, hyvin keskeinen tosin. Kielenhuollon arki on käytännönläheistä. Suositukset eivät tule käyttöön, ellei niistä tiedoteta, ja siksi tärkeää on kaikenlainen neuvonta puhelimitse ja sähköisin välinein, opastus ja konsultointi. Kielenhuoltaja myös kirjoittaa paljon lehtiin ja muihin julkaisuihin, luennoi ja esiintyy. Yrityksille ja organisaatioille tarjottava kielenkäytön koulutus on tärkeä osa toimintaa; koulutus on nykyisellään monipuolista kieli- ja tekstikonsultointia, jossa voidaan tarkastella tekstien rakennetta, tehtävää ja koko syntyprosessia yrityksessä tai virastossa.
Tulevaisuuden näkymiä
Millaisia haasteita Kielitoimistolla on näköpiirissään? Mitkä tehtävät ehkä korostuvat tulevaisuudessa? Nostan esiin vain yhden näkökulman, äidinkielen opetuksen ja varsinkin ylioppilaskirjoitusten tulosten osoittaman äidinkielentaitojen heikkenemisen; tämä aihe on ollut näkyvästi esillä kuluneen vuoden aikana.
Koulun merkitys yleiskielen käytön opettajana on korvaamaton. Jos se epäonnistuu tässä tehtävässä, ovat muiden kielenhuoltajien mahdollisuudet vaikuttaa tilanteeseen vähäiset. Nykyisen kehityksen syyt ovat moninaiset, eikä niitä ole tarpeen käsitellä tässä. Lisäksi on muistettava, että huolestuttavista näkymistä huolimatta kouluista siirtyy edelleen jatko-opintoihin ja työelämään monin tavoin taitavia, äidinkielensä monipuolisesti hallitsevia nuoria ihmisiä. Ilmeistä kuitenkin on myös se, että uusissa ylioppilaissa on aiempaa enemmän niitä, joiden äidinkielen taidoissa on vakavia puutteita. Kaikki eivät suinkaan suuntaudu ammatteihin, joissa kielenkäyttötaidot ovat keskeinen vaatimus, mutta tällaisia ammatteja on yhä vähemmän. Nykyisessä tekstejä tuottavassa ja niiden varassa toimivassa yhteiskunnassa kieli- ja kommunikaatiotaitojen vaatimus on korostunut niin työelämässä kuin yksityisasioiden hoidossa.
On siis oletettavaa, että työelämässä on jo nyt ja varsinkin tulevina aikoina on yhä enemmän ihmisiä, jotka tarvitsevat lisäkoulutusta äidinkielentaidoissaan. Näin ollen Kielitoimistoon kohdistuva tiedotuksen ja koulutuksen kysyntä ei ainakaan vähene. Pikemminkin saattaa käydä niin, että epävarmuus keskeisissä oikeinkirjoituskysymyksissä näkyy neuvonnan kysynnässä ja kysymysten laadussa. Tällainen kehitys on vastoin sitä näkemystä, mikä kielenhuollolla on omasta roolistaan. Kielitoimiston kaltainen vajaan parinkymmenen ihmisen yksikkö ei kykene vastaamaan perustavanlaatuisten taitojen heikkoudesta johtuvaan kielineuvonnan kysyntään, eikä sen tehtävä voi olla opettaa oikeinkirjoituksen perusasioita yhdyssanoista alkaen.
Mitä tästä seuraa: on nähtävissä ainakin seuraavanlaisia mahdollisuuksia. Ensinnäkin edessä on tilanne, jossa saamme päivittäin eteemme tekstejä, jotka eivät kieliasultaan ole täysin korrekteja siinä mielessä kuin mitä nykyisin pidämme hyvänä kielenä. Törmäämme siis uudenlaiseen variaatioon normitetun kielen käytössä, myös sen aivan keskeisissä yksityiskohdissa kuten yhdyssanoissa, välimerkkien käytössä, peruslauserakenteissa. Seuraako tästä ajan oloon se, että joitakin tällä hetkellä vakiintuneina pidettyjä oikeinkirjoitusnormeja on harkittava uudelleen?
Tämä on periaatteellisesti mielenkiintoinen kysymys. Jos yleiskielen normien hallinta heikkenee niin, että yhä useampi työkseen kirjoittava tuntee itsensä epävarmaksi tai ei edes tule kyseenalaistaneeksi omaa kirjoitustapaansa, onko normien joustettava? Muutetaanko siis normeja sen vuoksi, että kirjoitettu kieli on jäänyt monelle tuntemattomaksi kielimuodoksi, koska sen käyttöön ei ole ollut aikaa eikä kiinnostusta harjaantua? Nykyinen näkemyshän on, että jos normia vastaan rikotaan yleisesti, syy ei ole kielenkäyttäjien vaan vikaa on normissa. Tämä lähtökohta perustuu kuitenkin siihen, että oletetaan kielenkäyttäjien hallitsevan yleiskielen käytön muuten; tietty normi vain on jollain tavalla väärin perustein annettu, vanhentunut tai muuten kielitajun vastainen, kuten edellä mainituista esimerkeistä muodot huomioida ja montaa.
Uudessa tilanteessa ehkä joudutaankin miettimään aivan perustavanlaatuisten, vanhojen, vakiintuneiden oikeinkirjoitusnormien asemaa siksi, että nykyistä suurempi joukko ei hallitse niitä. Tarkoitan sellaisia normeja kuin ison ja pienen alkukirjaimen käyttö, välimerkit, yhdyssanat ja keskeiset kongruenssisäännöt. Mitä seuraa silloin siitä, että suuri osa suomalaisista kuitenkin hallitsee ne ja haluaa noudattaa niitä; ovatko he valmiit sopeutumaan lisääntyvään variaatioon ja entistä väljempiin normeihin? – Ainakaan tämänhetkinen kielellinen ilmasto ei viittaa tähän. On pelättävissä, että kielenkäyttäjät jakaantuvat kahtia sen mukaan, miten he hallitsevat normitetun yleiskielen käytön. Toiset selviävät tekstiyhteiskunnassa, toiset uhkaavat jäädä syrjään.
Kun puhutaan ”kielenhuollon uusista haasteista” sana kielenhuolto pitää ymmärtää laajasti. Vastuu suomen kielen ja sen yleiskielen tulevaisuudesta ei ole vain Kielitoimiston ja suomen kielen lautakunnan harteilla. Siihen meidän voimamme eivät riitä. Vastuuta ja syytä ongelmista ei voi lykätä myöskään kouluille ja opettajille tai viestimille tai millekään yksittäiselle taholle. Kielellinen todellisuus on monen tekijän summa, johon vaikuttavat hyvin monenlaiset päätökset, usein poliittiset. Kieli kuuluu kaikille, ja kaikilla on oikeus sen käyttöön, sen tarjoamien mahdollisuuksien ja elämysten hyödyntämiseen. Samalla kaikilla on vastuu kielestään. Vastuullisen toiminnan tueksi tarvitaan tietoa, ja sen tuottaminen, tarjoaminen ja levittäminen on kielenhuollon keskeisiä tehtäviä. Kielenhuoltajan työ on tyypillisimmillään arkista aherrusta, joka ei näy julkisuudessa suurina otsikoina. Kielenhuollon tarve ja merkitys ei kuitenkaan ole yhtään vähäisempi kuin menneinäkään vuosina.