Maailman lintulajeilla on ollut suomenkieliset nimet vuodesta 1992, jolloin Suomen Lintutieteellinen Yhdistys hyväksyi ensimmäisen linnunnimiluettelon. Sittemmin luetteloa uudistettiin, ja vuonna 1999 ilmestyi teoksen Maailman lintulajien nimet ensimmäinen painos.
Lajien lisäksi myös ylemmät taksonitasot – suvut, heimot ja lahkot – on nimetty. Nykyisin Suomen Lintutieteellisen Yhdistyksen aloittamaa nimistötyötä jatkaa BirdLife Suomi. Sen nimistötoimikunta on tarkistanut luetteloa vuosina 1999, 2006 ja vastikään 2018 eli aina sen jälkeen, kun Suomessa käytettävästä Howardin ja Mooren maailman lintujen lajilistasta on ilmestynyt uusi painos.
Lintujen nimeämisessä pyritään noudattamaan seuraavanlaisia periaatteita.
Nimi kuvaa ja erottelee
Nimen on kuvattava lajia napakasti ja erottelevasti. Nimen perusteena voi olla ulkonäkö, elintapa, ääni, käytös, levinneisyys tai elinympäristö. Mm. englanninkielisistä nimistä poiketen henkilönnimiä ei käytetä osana lajinimeä. Poikkeuksena on Charles Darwin, jonka nimeä kantaa kolme lajia, esimerkiksi darwinintinami.
Lyhyt nimi on pitkää parempi. Yhdyssananimissä sallitaan enintään kolme osaa, esimerkiksi jaavanhippiäisvireo, leveänokkamaluri. Tosin kaksiosaiset paikannimet lasketaan yhdeksi osaksi kuten esimerkiksi nimessä uudenseelanninmeriharakka.
Paikannimiä on joskus typistetty poistamalla ilmeinen sana. Esimerkiksi galapagosinpingviini on kätevämpi nimi kuin galapagossaartenpingviini.
Myös linturyhmien nimiä on lyhennetty keksimällä uusia sanoja, jotta lajin kuvaamiseen jäisi kaksi osaa yhden sijaan. Entiset käkilepinkäiset ovat käpinkäisiä, maanärhet marhia ja heinäkertut herttuja.
Pysyvyys ja muutos
Poikkeuksia kolmen sanan säännöstä ovat vakiintuneet valkopäämerikotka ja kirjosiipikäpylintu. Tämä kuvaa nimistötyön konservatiivisuutta. Tuttujen, lähinnä länsipalearktisen alueen lajien nimiä ei muuteta kuin pakon edessä. Siten kotoinen viiksitimalimme sai pitää nimensä, vaikkei sitä enää pidetä aitona timalina. Lajia on aikoinaan kutsuttu partatiaiseksi, mutta ensimmäinen nimistötoimikunta vaihtoi nimen, koska kumpikin osa oli pielessä. No, viiksi-osa on sentään yhä oikein.
Nimien pysyvyydellä vältetään sekaannuksia, yhdellä lajilla olkoon yksi nimi. Sääntö pätee myös kääntäen: sama nimi saa olla tai olla ollut vain yhdellä lajilla. Uutta nimeä annettaessa on siis huolehdittava siitä, ettei kyseinen nimi ole ollut käytössä millään muulla linnulla.
Jatketaan timaleista vielä. Uusimmassa luettelossa entisiä timali-nimisiä lajeja on nimetty uudelleen kymmenittäin. Muutokseen toimikuntaa tuuppasivat sekä lintututkijat että -harrastajat. Geneetikot ovat selvittäneet, että iso osa aiempia timalien taksonomiseen kaatoluokkaan sysättyjä lajeja ei ole läheistä sukua varsinaisille timaleille. Erityisesti Kaukoidässä retkeilleet lintuharrastajat taas tuskailivat satojen hyvinkin erinäköisten timali-nimisten lajien kanssa. Entisiä timaliryhmiä nimettiin mm. penkojiksi, peukkuleiksi, mupinioiksi, kekonokiksi ja sibioiksi.
Huomio kieliasuun
Linnun nimessä paikannimi kirjoitetaan määritteenä genetiivissä, elinympäristö nominatiivissa: lapinpöllö ja tunturipöllö. Tästäkin säännöstä on poikkeuksia. Atlasvuoristossa elävän atlaskertun nimen pitäisi säännön mukaan olla atlaksenkerttu. ”Väärä” nimi ehti kuitenkin moneen merkittävään lintukirjaan ennen virheen huomaamista, joten sen on annettu olla.
Andien ylängön puna paljastui nimistön kielentarkastuksessa elinympäristön eikä paikannimeksi. Esimerkiksi punanflamingon pitäisi siis olla punaflamingo, mutta tässäkin oikeaoppisuus johtaisi ilmeisiin, pahempiin sekaannuksiin kuin virheellinen taivutus. Yksi sääntö joustaa toisen edessä.
Kieliasun virheettömyys on keskeinen periaate lintujen nimeämisessä. Kielitoimisto on ystävällisesti opastanut nimistötoimikuntaa sekä tarkastanut uudet nimet (tästä työstä kertoo Liisa Nuutinen omassa kirjoituksessaan).
Vieraita kieliä kaihtamatta
Uusimmassa nimistön päivityksessä suosittiin kansainvälisyyttä aiempaakin enemmän. Jos uutta nimeä kaipaavan lajin tieteellinen, alkuperäis- tai englanninkielinen nimi sopii sujuvasti suomalaisen suuhun, niin se on valintaa tehdessä etu. Toki meillä on jo ennestään ollut vangoja, elenioita, fiivejä jne., mutta nyt vastaavia nimiä tuli lisää. Sapajoa, bekardi, akohekohe, hylia ja aletti ovat näistä esimerkkejä jo mainittujen lisäksi. Monen tuntema kookaburrakin on nyt virallisesti linnunnimi, entinen nauraja sai tehdä tilaa tutummalle natiivinimelle.
Uusin suomalainen lintujen nimistö on julkaistu ainakin toistaiseksi vain verkossa BirdLife Suomen sivuilla. Aiemmat kolme nimiluetteloa ovat ilmestyneet kirjoina.
Luettelo on osoitteessa https://www.birdlife.fi/lintutieto/maailman-lintulajien-suomenkieliset-nimet/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).
BirdLife Suomen nimistötoimikunta
Heidi Björklund, Jukka Hintikka, Harri Högmander (puheenjohtaja), Juhani Lokki, Jan Södersved, William Velmala
Kirjallisuutta
Maailman lintujen lajiluettelo, johon suomenkieliset nimet perustuvat (2 osaa):
Dickinson, E. C. & Remsen Jr., J. V. (toim.) 2013: The Howard & Moore Complete Checklist of the Birds of the World (4. painos), Vol. 1. Aves Press, Eastbourne, U.K.
Dickinson, E. C. & Christidis, L. (toim.) 2014: The Howard & Moore Complete Checklist of the Birds of the World (4. painos), Vol. 2. Aves Press, Eastbourne, U.K.
Ensimmäinen suomenkielisten nimien luettelo on kirjassa
Perrins, C. M. (päätoim.) 1992: Otavan lintutieto. Maailman linnut. Otava, Helsinki.
Edellinen, painettu suomenkielisten nimien luettelo:
Väisänen, R. A., Högmander, H., Björklund, H., Hänninen, L., Lammin-Soila, M., Lokki, J. & Rauste, V. 2006: Maailman lintujen suomenkieliset nimet (Finnish Names of the Birds of the World). 2., uudistettu painos (2nd edition). – BirdLife Suomi – BirdLife Finland, Helsinki.