Onko eläinkin hän?
Havaintoja 4/2010

Riitta Hyvärinen

Onko eläinkin hän?

Moni on oppinut säännön, että ihmiseen viitataan sanalla hän ja eläimiin sanalla se. Tämä ei kuitenkaan näytä pätevän elävässä elämässä: Intomielinen koiranomistaja kertoo meidän Mustista, kuinka hän käy koirapuistossa ja hän rakastaa uimista mökillä. Kun lehdessä kerrotaan karanneesta koirasta, on hukassa silloin ”hän”.

Eikä hänittely tietenkään koiriin lopu; ”hän” voi olla gekko, marsu tai kissa. Asiallinen eläinlääkäri viittasi vastaanotolla kissaan sanalla hän: ”Hän voi tulla tänne.” Hän ei ollut vahinkovalinta, vaan lääkäri käytti sitä jatkuvasti eläimestä. ”Onko hän ollut terve? Millaista ruokaa hän syö? Ulkoileeko hän valjaissa?”

Toisia eläinten hänittely ärsyttää, tai ainakin sitä pidetään koomisena ja teennäisenä. Eläinten hänittely ei ole kuitenkaan uusi ilmiö. Kansankielessä hän-pronominia käytetään toisinaan eläimistä ja asioistakin puhuttaessa. Seuraavassa kertoja kuvaa, kuinka sika säikähti tulipaloa ja karkasi metsään: ”Oli kaks päivää piilosa ku hän pelläästy sitä tulipalloo sika nin kovasti” (Karkku).  Toisinaan tällainen hän-sanan käyttö saattaa ilmaista myös vähättelyä: ”Vanhaan aikaan kana sai hautoos (muniaan) sen aikaa ko hä hauto” (Vampula). Myös vanhassa kirjasuomessa on hän-pronominia käytetty eläimistä ja asioista puhuttaessa, esim. ”Cuu Ei walaise näinä öinä mitän; sillä hän käypi matalalla” (Almanakka 1780, Vanhan kirjasuomen sanakirja s.v. hän).

Nykyinen tiukka käsitys hän- ja se-pronominin selvästä työnjaosta ei siis perustu kansankieleen, vaan se on syntynyt nyky-yleiskielen vaikutuksesta ja luotu keinotekoisesti (ks. Hanna Lappalaisen kirjoitusta Se ja hän puhutussa kielessä, Kielikello 4/2010).  Silti nykykielen hänittely tuskin täysin kumpuaa murteiden vaikutuksesta. Suurempi syy lienee lemmikkien inhimillistäminen. Jos Fifinsä pukee muotitakkiin ja kimallepantaan, on koira enemmän lapsen kuin lemmikin asemassa. Lemmikistä tulee tärkeämpi kuin ihmiskontaktit, ja hän korostaa eläimen arvoa.

Samasta näkökulmasta eläinlääkärin hän on ymmärrettävää. Maksavia asiakkaita ei kannata suututtaa kutsumalla rakasta kumppania sanalla se. Mielenkiintoista kuitenkin on, että koiraansa hänittelevä puhuu hyvin tyytyväisenä ihmisistä sanalla se. ”Missä Mikko on?” ”Se on kotona.” Tämäkin hiertää toisten korvaa.

Puhekielessä se-sanaa käytetään neutraalisti ihmisistä. Pronominin valinta on kiinni yksilöstä ja puhetilanteesta. Puheessa voidaan viljellä se- ja hän-sanoja sekaisin, vaikka viitataan samaan kohteeseen. Tätä esiintyy erityisesti, kun referoidaan jonkun toisen puheita: Tää Aune, niin se sano, että hän aikoo jatkaa lomailua. Samantyyppistä hän-sanan käyttöä on, kun tulkitaan lemmikkien ajatuksia ja ilmeitä: Siinä tuolissa se kissa istuu, ihan kun se ajattelis, että hän oli tässä ensin. 

Puhekieleen hän tulee myös silloin, kun on kyse tilanteessa läsnä olevista. Esimerkiksi juhlissa voi näyttää huoneen toisella puolella olevaa kumppaniaan ja kertoa: Tulin hänen kanssaan. Vaikka muuten puoliso olisi ”meirän toi” ja ”se”, tässä kohtaa viittaus se tuntuisi tylyltä ja vähättelevältä. Lemmikkiään hänittelee usein juuri tällaisissa tilanteissa: se on paikalla ja siitä kerrotaan, mutta puhevaltaa sillä ei ole. 

Häniteltyyn eläimeen on silti oltava jonkinlainen tunneside, sitä on arvostettava. Harva hänittelisi auton ikkunasta nähtyä lehmää laitumella eikä ainakaan kylmäaltaan broileria.

Kirjoittaja työskentelee Kielitoimistossa.

Riitta Hyvärinen