Kielellä on eduskunnassa keskeinen rooli. Eduskuntaryhmät, valiokunnat ja täysistunto toimivat kaikki puheiden ja tekstien varassa. Kansanedustajan puheoikeutta suojellaan jo perustuslaissa, jonka mukaan kansanedustajalla on eduskunnassa oikeus ”vapaasti puhua kaikista keskusteltavana olevista asioista sekä niiden käsittelystä”, kunhan hän esiintyy ”vakaasti ja arvokkaasti sekä loukkaamatta toista henkilöä” (perustuslaki, 31. §). Jo sanalla parlamentti on historiallinen yhteys sellaisiin puhumista merkitseviin verbeihin kuin ranskan parler ja italian parlare. Kielentutkija Vesa Heikkinen ja politiikantoimittaja Tapio Pajunen ovatkin kiteyttäneet Kansalaistaito-kirjassaan, että parlamentti on sananmukaisesti ”puhumisen paikka”.
Eduskunnan kielenkäytöllä, varsinkin täysistuntokeskusteluilla, on kuitenkin yleisesti heikko maine. Julkisuudessa on kannettu huolta kansanedustajien keskustelukulttuurin tasosta. Täysistuntokeskusteluista on sanottu, etteivät ne olisi aitoja keskusteluja tai oikeaa vuorovaikutusta vaan kokoelma paperista luettuja monologeja ja ”pelkkää teatteria”. Politiikantutkija Kyösti Pekosen laajan tutkimuksen mukaan näin ajattelevat monet kansanedustajatkin. Näissä käsityksissä eduskunnan täysistunto on vain ”tyhjän” tai ”turhan” puhumisen paikka, jossa kukaan ei ole valmis muuttamaan mielipidettään vaan edustajat puhuvat toistensa sijaan medialle ja sitä kautta äänestäjille.
Millaista täysistuntokeskustelu on kielentutkimuksen näkökulmasta? Onko se vuorovaikutusta ollenkaan?
Institutionaalisia istuntoja
Täysistuntokeskustelu poikkeaa huomattavasti tavanomaisesta arkikeskustelusta. Se vastaakin keskusteluntutkijoiden Paul Drew’n ja John Heritagen määritelmää institutionaalisesta keskustelusta: Sen osallistujat suuntautuvat tietyn instituution tavoitteisiin, tehtäviin ja identiteetteihin. Se on monin tavoin rajoitettua, ja sen ymmärtämistä ohjaa tieto instituution erityispiirteistä. Täysistuntokeskustelu on kuitenkin hyvin omaleimaista ja ohjattua verrattuna moniin muihin institutionaalisiin keskusteluihin, kuten luokkahuonevuorovaikutukseen, asiointikeskusteluihin ja vapaamuotoisempiin kokouksiin.
Täysistuntokeskustelun virallinen päämäärä on toteuttaa eduskunnan tehtäviä, kuten lakien säätämistä. Sen osallistujilla on keskustelussa näkyviä institutionaalisia rooleja, kuten hallitus- ja oppositiopuolueen kansanedustaja, ministeri, valiokunnan puheenjohtaja ja puhemies. Näihin rooleihin liittyvät omat oikeutensa, velvollisuutensa ja odotuksensa. Täysistunnon vuorovaikutus onkin varsin normitettua ja valvottua. Sitä koskevia sääntöjä kuvataan esimerkiksi eduskunnan työjärjestyksessä ja puhemiesneuvoston ohjeissa. Istuntoa johtaa eduskunnan puhemies, ja edustaja voi puhua vain saatuaan tältä puheenvuoron. Hänen on seurattava ohjeiden mukaista menettelytapaa, pysyttävä keskustelulle määrätyssä puheenaiheessa ja noudatettava perustuslain edellyttämää ”vakaata ja arvokasta” puhetyyliä.
Puhemiehen harkinnalla on suuri vaikutus siihen, millaista kielenkäyttöä parlamentaarinen puhetyyli konkreettisesti vaatii. Perinteisten käytäntöjen mukaan edustajien on esimerkiksi teititeltävä toisiaan eikä toista edustajaa saa kutsua istunnossa valehtelijaksi. Täysistuntokeskustelun institutionaalisen erityisluonteen vuoksi monet puheiden vuorovaikutukselliset valinnat ymmärretään toisin kuin arkikeskustelussa. Kun edustaja esimerkiksi pinkaisee saliin viime hetkellä toteamaan, että hän kannattaa esitettyä vastalausetta, hän ei kiiruhda vain esittääkseen mielipiteensä. Täysistunnon vakiintuneet menettelytavat edellyttävät, että asiaa on virallisten kokousten tapaan muodollisesti kannatettava, jotta se voidaan ottaa myöhemmin äänestettäväksi.
Perinteisten käytäntöjen mukaan edustajien on teititeltävä toisiaan eikä toista edustajaa saa kutsua istunnossa valehtelijaksi.
Täysistuntokeskustelun sääntöjen tavoitteena on pitää yllä järjestystä ja varmistaa, että enimmillään jopa kahdensadan hengen keskustelu saavuttaa sille asetetut tavoitteet. Käytännössä täysistunnon normit eivät kuitenkaan ole niin jäykkiä ja pysyviä kuin usein luullaan. Edustajat esimerkiksi neuvottelevat puhemiehen kanssa istunnossa tavan takaa siitä, voisiko puheenvuoro kestää vielä hiukan pidempään, liittyykö se riittävästi käsiteltävänä olevaan aiheeseen ja onko käytetty puhetapa sopiva. Kansanedustajat ovat myös oppineet varsin taitavasti kiertämään puheenvuoroille asetettuja rajoituksia. Koska edustajat saavat puheenvuoroja melko harvoin, he ovat harjaantuneet yhdistämään sujuvasti monen vuoron verran asioita samaan vuoroon. Valehdella-verbin kielto taas on inspiroinut edustajia keksimään vakuuttavan joukon lähimerkityksisiä kiertoilmauksia, kuten puhua muunneltua totuutta ja käyttää totuutta varomattomasti.
Ei pelkkää paperia
Moni täysistuntokeskustelua koskeva mielipide perustuu vahvoihin yleistyksiin. Todellisuudessa täysistunnossa käytäviä keskusteluja on hyvin monenlaisia, esimerkiksi keskustelu lakiesityksestä tai lakialoitteesta, ajankohtaiskeskustelu, budjettikeskustelu, välikysymyskeskustelu ja kyselytunti. Myös puheenvuorotyyppejä on useita. Näitä ovat esimerkiksi varsinainen puheenvuoro, keskusteluun johdattava esittelypuheenvuoro, eduskuntaryhmän linjan julkistava ryhmäpuheenvuoro ja esillä ollutta asiaa lyhyesti kommentoiva vastauspuheenvuoro. Näillä kaikilla on omat sääntönsä ja vakiintuneet käytäntönsä. Puheet poikkeavat toisistaan myös yksilöllisesti ja tilanteen mukaan.
Tästä syystä on ongelmallista väittää, että eduskuntapuheet olisivat vain paperista luettuja monologeja. Esimerkiksi ryhmäpuheenvuorot ja kyselytunnin pääkysymykset on usein kirjoitettu etukäteen paperista luettavaksi muun muassa siksi, että niiden sisällöstä ja esitystavasta on voitu sopia eduskuntaryhmissä etukäteen. Sen sijaan noin minuutin mittaiset vastauspuheenvuorot ovat yleensä luonteeltaan spontaaneja ja liittyvät välittömästi johonkin edellä pidettyyn puheenvuoroon. Niitä ei lueta paperista, eivätkä ne ole irrallaan muusta keskustelusta.
Kielentutkimuksen näkökulmasta edes etukäteen kirjoitettu puhe ei ole yksinpuhelua. Kirjoitettukin teksti on aina suunnattu yhdelle tai useammalle vastaanottajalle, ja näistä vastaanottajista välittyy tekstin perusteella tietynlainen kuva. Teksti ei myöskään synny tyhjiössä, vaan sen taustalla on paljon muita tekstejä ja puhetilanteita, joiden joukkoon se ilmestyessään asettuu. Se käy niiden kanssa dialogia joko suoraan tai epäsuorasti esimerkiksi kommentoimalla niitä, viittaamalla niihin tai käsittelemällä samantyyppisiä asioita toisella tapaa. Myös paperista luettu puheenvuoro on tässä mielessä hyvin vuorovaikutteinen. Lisäksi edustajat reagoivat luettuihin puheisiin istunnossa yleensä samalla tavalla kuin spontaaneihin puheenvuoroihin.
Julkisuus ja puheen monet yleisöt
Yleisin täysistuntokeskustelun kritiikki liittyy istuntojen julkisuuteen: kansanedustajat käyttäytyvät usein teatraalisesti ja puhuvat toistensa ohi. Julkisuus tuokin kansanedustajien puheenvuoroille useita yleisöjä ja sosiaalisia tehtäviä. Eduskunnan kyselytunteja tutkineet Matti Wiberg ja Antti Koura erittelevät parlamenttikysymyksille yhteensä 20 erilaista tavoitetta, ja vain yksi niistä liittyy tiedon pyytämiseen. Muita pyrkimyksiä ovat esimerkiksi näyttää hallitus huonossa valossa, osoittaa julkisesti kiinnostusta valitsijakunnan toiveisiin ja hankkia mainetta jonkin tietyn asiakokonaisuuden tuntijana. Huolellinen ja monipuolinen vaihtoehtojen punnitseminen yhteistyössä ei siis useinkaan ole täysistuntopuheen keskeisin tehtävä. Lisäksi täysistuntopuheen yhtenä tavoitteena voi olla lisätä kansanedustajan näkyvyyttä ja vaikuttavuutta digitaalisissa ympäristöissä: edustaja voi linkittää videotallenteen tai pöytäkirjaan kirjatun puheenvuoronsa omalle kotisivulleen, blogitekstiinsä tai sosiaalisen median palveluihin kuten Facebookiin ja Twitteriin. Näin puheenvuoroa voidaan jakaa rajattomasti edelleen ja se voi käynnistää uusia keskusteluja.
Kansanedustajien täysistuntopuheenvuorot ovat monelle yleisölle suunnattuja performansseja, joissa edustajat muun ohella rakentavat julkista poliittista identiteettiään ja säätelevät eri aiheiden näkyvyyttä julkisuudessa. Ne ovat kuitenkin myös paljon muuta. Lisäksi täysistuntojen teatterimaisuus ei tarkoita sitä, etteivät ne olisi vuorovaikutusta. Päinvastoin ne ovat usein dialogissa moneen eri suuntaan ja toteuttavat samanaikaisesti monia sosiaalisia päämääriä. Laajemmin ajateltuna täysistunnot ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivään yhteiskuntaan: Yhtäältä täysistunnon puheenaiheet ja näkökulmat leviävät julkisuudessa nopeasti kautta maan ja sen ulkopuolelle. Toisaalta kiihkeinä käytävät julkiset keskustelut näkyvät nopeasti siinä, mistä ja miten täysistunnoissa puhutaan. Millaiset ajat, sellaiset täysistuntokeskustelut.
Kansanedustajien täysistuntopuheenvuorot ovat monelle yleisölle suunnattuja performansseja.
Teatteriin rinnastuvat monen mielestä myös oppositio- ja hallitusryhmien vaihtuvat roolit puolesta ja vastaan. Oppositio kritisoi voimakkaasti useimpia hallituksen esityksiä, ja hallituspuolueiden edustajat taas puolustavat niitä huomattavan yhtenäisesti. Kuitenkin kansanedustajat, joka puolustavat jotakin ratkaisua hallituksessa ollessaan, saattavat kritisoida samaa tai vastaavaa päätöstä päädyttyään oppositioon. Tämä saanut monet epäilemään täysistuntokeskustelujen aitoutta. Ilmiön taustalla vaikuttavat monimutkaiset eduskuntaryhmien väliset sopimukset ja kompromissit, joiden avulla päätökset syntyvät. Poliittisen retoriikan tutkija Kari Palonen on toisaalta osoittanut, että eduskuntainstituution näkökulmasta parlamentaariseen järjestelmään kuuluva vastakkainasettelu puolesta ja vastaan on monin tavoin hyödyllinen. Jokaisella kiistanalaisella esityksellä on kannattajansa ja vastustajansa, jotka joutuvat esittämään julkisesti parhaat näkökulmansa ja argumenttinsa kantansa tueksi.
Väitteisiin eduskunnan epäaidosta vuorovaikutuksesta ja teatterista voi lisäksi tuoda perspektiiviä muistuttamalla, että kaikessa kielenkäytössä on esittävä ulottuvuutensa. Kielellisillä valinnoilla ei rakenneta sosiaalista identiteettiä ainoastaan poliittisissa puheissa vaan myös kahvipöydissä ja kassajonoissa: tällainen olen juuri tässä seurassa ja tällaisessa tilanteessa. Täysistuntokeskustelussa tämä performanssiluonne korostuu tilanteen julkisen ja poliittisen luonteen vuoksi poikkeuksellisen paljon. Tutkimalla täysistuntokeskusteluja opimme näin ymmärtämään identiteetin kielellistä rakentamista ja esittämistä myös muussa vuorovaikutuksessa.
Kirjallisuutta
Drew, Paul – Heritage, John 1992: Analyzing talk at work. An introduction. – Paul Drew & John Heritage (toim.), Talk at work. Interaction in institutional settings. Cambridge: Cambridge University Press.
Heikkinen, Vesa – Pajunen, Tapio 2016: Kansalaistaito. Miten politiikkaa voi ymmärtää, jos sitä voi ymmärtää? Helsinki: Teos.
Palonen, Kari 2012: Parlamentarismi retorisena politiikkana. Tampere: Vastapaino.
Pekonen, Kyösti 2011: Puhe eduskunnassa. Tampere: Vastapaino.
Wiberg, Matti – Koura, Antti 1996: Kansanedustajat ovat kyselevinään ja ministerit ovat vastaavinaan. Parlamenttikysymysten logiikka. – Kari Palonen & Hilkka Summa (toim.), Pelkkää retoriikkaa. Tampere: Vastapaino.