Omenasta on moneksi
Artikkeli 3/2004

Kirsti Aapala

Omenasta on moneksi

Hedelmistämme tutuin, omena, on saanut aikanaan lainata nimeään myös perunalle ja päärynälle. Mutta mitä ovatkaan lemmenomenat, ja millaisia tarinoita omenaan ja sen nimeen liittyy?

Omena on lauhkean ilmastovyöhykkeen perushedelmä. Luonnonvarainen metsäomenapuu, Malus sylvestris, kasvaa suuressa osassa Eurooppaa, ja sen levinneisyysalue ulottuu eteläisimpään Suomeen. Metsäomenapuun hedelmät saavat olla ihmisiltä rauhassa, mutta sen lähisukuista tarhaomenapuuta, Malus domesticaa, viljellään nimenomaan hedelmien tähden. Tarhaomenapuu menestyy luonnonvaraista lajia pohjoisempana.

Käsitykset omenanviljelyn alkamisajasta ja kantalajeista vaihtelevat, mutta hyviksi havaittuja luonnonvaraisia puita on aikoinaan otettu viljelyyn luultavasti eri puolilla Eurooppaa ja Aasiaa. Viljely on alkanut viimeistään antiikin aikana. Eri omenalajikkeita on arvioitu olevan kaiken kaikkiaan ainakin 10 000.

Huvitus

Omenapuita tiedetään Suomessa kasvatetun 1500-luvulta lähtien. Kartanoiden maille tuotiin hedelmäpuita muun muassa Virosta, Ruotsista ja Saksasta. Eteläisempää perua olevat puut eivät aina eläneet ankarien pakkastalvien yli, ja vasta 1800-luvulla alettiin Venäjältä tuoda kestävämpiä taimia.

Suomalaisen omenanviljelyn uranuurtaja oli C. R. Sahlberg, joka perusti 1800-luvun puolivälissä Yläneen Huvitukseen hedelmätarhan. Siellä sai alkunsa myös omenalajike Huvitus. 1800-luvun lopulla ryhtyivät puutarhaseurat ja puutarhakoulut levittämään omenatietoutta. Lähes kaksi kolmasosaa Suomen hedelmäpuista paleltui talvisotatalvena 1939–1940, mutta sen jälkeen omenanviljelijät ovat onnistuneet jalostamaan entistä paremmin ilmastoomme soveltuvia lajikkeita.

Mistä nimi?

Hedelmän tunsi omenana jo Mikael Agricola 1540-luvulla. Hän antoi Rucouskiriassaan ohjeita syyskuiseksi ruokavalioksi: ”Telle kwlla sopi – – iwrija södhe / Perunat / Omenat / ia hedhelmet.” On siis sopiva aika syödä juurikasveja, päärynöitä, omenoita ja muita hedelmiä. Päärynöitä sanottiin Agricolan aikaan vielä perunoiksi – peruna tuli maahan vasta parisataa vuotta myöhemmin. Hedelmän nimenä omena on tuttu koko maassa, mutta Kymenlaaksossa ja kaakkoismurteiden alueella omena tarkoitti vanhastaan myös perunaa. Kun haluttiin tehdä ero hedelmän ja juurikasvin välillä, puhuttiin puuomenasta ja maaomenasta. Puussa kasvavaa voitiin kutsua myös mesiomenaksi.

Sanan omena alkuperää ei tiedetä varmasti. Sanalle on esitetty, tosin äänteellisistä syistä hieman epävarmoja, vastineita muista itämerensuomalaisista kielistä ja mordvasta. Sanaa mahdollisine sukukielisine vastineineen on ehdoteltu myös vanhaksi lainaksi iranilaiskielistä. Omenalla on myös muutama murteellinen nimitys. Karjalankannaksella oltiin varsin paljon tekemisissä venäläisten kanssa, ja omenankin nimitys lainattiin heiltä. Venäjän sana jábloko muuntui muun muassa muotoihin jaaplakka, jaaplikka, jaaplokka, jaaplokku ja jaaplukka. Vaikka omenapuita ei omassa pihassa olisi kasvanutkaan, niin Pietarin-matkaajilta hedelmiä saatiin usein tuomisina.

Myös ruotsin kieli on ollut lainalähteenä eri puolilla suomen kielen puhuma-aluetta. Paikoin Keski-Pohjanmaalla ja Oulun, Kemin ja Ylitornion seudulla sekä Varangin suomalaisilla ruotsin äpple muotoutui äpyliksi. Sen on kirjannut sanakirjaansa vuonna 1787 myös Haapajärveltä syntyisin ollut ja Rantsilan kappalaisena 15 viimeistä vuottaan toiminut Christfrid Ganander. Vermlannin suomalaiset käyttivät omenasta ja perunasta nimitystä äpylä, kun taas paikoin Kymenlaaksossa ja sen ympäristössä omena oli eppeli.

Kranaatteja ja rakkautta

Suomen murteissa sana omena on tarkoittanut siis myös perunaa. Tämä ei ole tavatonta, sillä rinnakkaistapauksia on muissakin kielissä. Esimerkiksi ranskan kielessä peruna on pomme de terre, joka sananmukaisesti merkitsee ’maaomenaa’. Nimitystavan juuret ulottuvat aikaan, jolloin peruna saapui Eurooppaan. Perunaa oli alettu viljellä jo noin 5000 eKr. Perun ja Bolivian Andeilla. Vasta tuhansia vuosia myöhemmin, 1500-luvulla, se kulkeutui Eurooppaan. Ensin siihen tutustuttiin Kanarian saarilla, sitten Espanjassa, ja vähitellen se levisi muualle Manner-Eurooppaan. Joihinkin kieliin nimitys tuli perunan mukana (espanjan patata, englannin potato), kun toisissa kielissä taas uusi hyötykasvi sai nimensä tutun omenan mukaan, jota perunan mukula muodoltaan jonkin verran muistuttaa. Ruotsin murteissa peruna nimettiin päärynän mukaan: siitä tuli jordpäron ’maapäärynä’.

Omena on ollut esikuvana muulloinkin, kun kaukomailta tuotu tuntematon hedelmä tai vihannes on tarvinnut nimen. Niinpä ensi alkuun Kiinasta Eurooppaan tuotujen appelsiinien nimi tarkoittaa oikeastaan ’Kiinan omenaa’. Toisen sitrushedelmän, pomeranssin, nimi koostuu omenan latinankielisestä nimityksestä pomum ja italian kielen sanasta arancia ’appelsiini’. Ananaksen englanninkieliseen nimeen pineapple sisältyy niin ikään omena. Ananaksen hedelmän kuoren pinta tuo mieleen havupuiden kävyn, mistä johtuu nimi ’mäntyomena’. Ennen hedelmä oli myös selvästi nykyistä pienempi.

Omenan sukua ei ole myöskään Etu-Aasiasta kotoisin oleva granaattiomena. Se on paksu- ja nahkeakuorinen hedelmä, jonka lokeroinen sisus on täynnä siemeniä. Tähän viittaa myös sen tieteellinen nimi, Punica granatum, ”puunilainen runsassiemeninen”. Puunilaisiksi roomalaiset kutsuivat foinikialaisia ja karthagolaisia. Granaattiomenaa onkin sanottu myös karthagonomenaksi. Niin granaattiomena, räjähtävää ammusta tarkoittava kranaatti kuin jalokiven nimi granaatti ovat kaikki alkuaan samaa lähtöä: niiden takana on latinan siementä ja jyvää tarkoittava granum.

Vielä vuonna 1897 ilmestyneessä A. J. Melan Kasviopissa Suomen kouluille (4. painos) mainitaan syötävien koisokasvien joukossa lemmenomena, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä yleistyi käyttöön kasvin nykyinen nimi tomaatti. Tomaatteja alkoivat ensiksi viljellä Meksikon nahuaintiaaneihin kuuluvat atsteekit, joiden kielen sanasta tomatl kasvin kansainvälinen nimi on lähtöisin. Espanjalaiset toivat tomaatin Eurooppaan 1500-luvulla, mutta siihen suhtauduttiin aluksi hyvin ennakkoluuloisesti. Sen hedelmiä pidettiin myrkyllisinä, sillä olihan koko kasvissa ”vahva löyhkäävä haju”.

Italialaiset kuitenkin mieltyivät tomaattiin ja antoivat sille nimen pomodoro, alkuaan ’kultainen omena’. Nimityksen arvellaan johtuneen siitä, että maahan tuodut ensimmäiset tomaatit olivat kaiketi keltaisia. Ranskalaiset hahmottivat italiankielisen nimityksen toisin ja alkoivat kutsua tomaattia nimellä pomme d´amour, ’rakkaudenomena’, joka levisi käännöksinä moniin kieliin. Käsitys tomaatista muuttui: alettiin uskoa, että punaisen ja mehukkaan tomaatin syöminen vauhdittaa rakkauselämää. Siitä tuli todellinen ”lemmenomena”.

Myyttinen hedelmä

Omenaan liittyy myös paljon symboliikkaa, eikä millään muulla hedelmällä liene ollut yhtä tärkeää osaa mytologiassa ja tarinoissa. Raamatun syntiinlankeemuskertomusta kuvaavissa maalauksissa paratiisin hyvän- ja pahantiedonpuu on esitetty omenapuuna. Lienee kyse taiteilijoiden vapaudesta, sillä kyseisessä Raamatun kohdassa ei puulajia mainita tarkemmin. Puuta on ehdotettu myös ainakin granaattiomenapuuksi ja kvitteniksi.

Käsitykseen paratiisin puusta juuri omenapuuna on voinut vaikuttaa myös kreikkalainen mytologia. Siinäkin omenalla oli tärkeä sija. Esimerkiksi Gaia, Maa-äiti, antoi Heralle, Zeuksen puolisolle, häälahjaksi kultaisia omenoita. Omenat symboloivat kuolemattomuutta, ja niitä vartioivat hesperidit, Atlaksen ja Hesperian tyttäret. Näiden kultaisten omenoiden on tosin myöhemmin tulkittu tarkoittaneen sitrushedelmiä.

Omena oli sekä hedelmällisyyden, aviollisen rakkauden että tiedon ja vallan symboli. Ateenassa oli vastavihittyjen tapana jakaa ja syödä omena. Myös pohjoismaisessa mytologiassa omenaa arvostettiin. Jumalatar Idun vartioi omenoita, jotka antoivat jumalille ikuisen nuoruuden. Viitteen syntiinlankeemuskertomukseen voisi ajatella sisältyvän kilpiruston muodostaman ulkoneman nimitykseen aataminomena: pala kielletystä hedelmästä juuttui Aatamin kurkkuun. Kyse on moniin kieliin omaksutusta käännöslainasta, jonka lähtökohtana on tuon ruumiinosan latinankielinen nimitys pomum Adami. Se taas pohjautuu vastaavaan hepreankieliseen ilmaukseen.

Hallitsijoiden vallanmerkkejä ovat kruunu, valtikka ja valtakunnan omena, joka kuvasi alkuaan maapalloa. Suomen vanhassa kirjakielessä sitä sanottiin myös riikinomenaksi. Sanan alkuosa on lainaa ruotsista. Sama ruotsin rike ’valtio, valtakunta’ on takana myös linnun nimessä riikinkukko, joka taas perustunee siihen, että lintu tuotiin aikoinaan Suomeen ”riikistä” eli Ruotsista.

Omena liittyi tavallaan myös entisajan suomalaisen uskomusmaailmaan. Karhu oli pelätty ja kunnioitettu metsien asuja, joka saattoi tehdä pahaakin jälkeä metsälaitumilla kulkevien kotieläinten joukossa. Karhun oikeaa nimeä ei tohdittu lausua, jottei se vimmastuisi entisestään. Niinpä isoa eläintä lepyteltiin hellittelynimin, joista yksi oli metsänomena.

Omenalla on takanaan jo pitkä vaellus, mutta edelleen se voi hyvin. New Yorkia on vuosikymmenet kutsuttu nimellä Big Apple, ja nyt pääkaupunkiseutulaisilla on muutaman vuoden ollut oma Iso Omenansa (kauppakeskus) Espoossa. Omena on siirtynyt paratiiseista ja metsistä kaupunkeihin ja tietotekniikkayhteiskunnan palvelukseen.

Kirjallisuutta

Joki, Aulis J. 1963: Omenan vaellus. Virittäjä 67: 134–142.

Rousi, Arne 1997: Auringonkukasta viiniköynnökseen. Ravintokasvit.

Tannahill, Reay 1988: Food in History.

Piirros Irma Nissinen

Kirsti Aapala