Äidinkieltä pidetään yleensä ihmisen itsestäänselvänä varusteena, jota kukin käyttää parhaansa mukaan omien tarpeittensa tyydyttämiseksi. Kieli ei kuitenkaan ole mielivaltainen luomus, vaan säännönmukainen järjestelmä. Kielentutkijat selvittävät kielen rakennetta ja muotoilevat sen perusteella sääntöjä, joita kieliyhteisö noudattaa. Kielen ammattikäyttäjät vaativat mahdollisimman tarkkoja ohjeita oikeakielisyydestä välttääkseen virheitä, kun taas kirjailijat kaipaavat sääntöjä voidakseen rikkoa niitä. Mutta kaikki haluavat tietää, mikä kielessä on oikein.

Eri kansat suhtautuvat oikeakielisyyteen eri tavalla. Joskus puhutaan ns. englannin ja ranskan perinteestä. Englannin kirjakieli ei ole minkään virallisen tahon suojaama. Suuret sanakirjat ja kielen käsikirjat tehdään hyvien kirjailijoiden kielen perusteella, siis normin perusteella. Sitä vastoin Ranskassa akatemia päättää siitä, mitä saa tai ei saa olla kirjakielessä, ja kielen puhtautta suojataan jopa lailla.

Suhtautumisessa kieleen heijastuu toisaalta ”kansan luonne” ja toisaalta kunkin aikakauden ilmapiiri. Tavallisesti kieliyhteisön jäsenet käyttävät kieltä intuitiivisesti ja pragmaattisesti: kieli on väline, joka palvelee tiettyä tarkoitusta. On kuitenkin myös vaiheita, jolloin kielestä tulee symboli. Silloin korostetaan sen tärkeyttä kansalliselle identiteetille ja suhtaudutaan siihen korostetun tunnepitoisesti. Oikeakielisyys jopa samastetaan kansallismielisyyteen, ja kielivirheitä voidaan pitää kansallisuusaatteen halveksimisena. Kansat, jotka ovat kokeneet kansallisen heräämisen aikakauden, muistavat, miten suuri merkitys kielellä oli kansan itsetunnon kohentamisessa ja miten kiihkeästi puolustettiin omaa kieltä vieraita vaikutteita vastaan.

Suomen kielen osalta tämä vaihe on hyvin tuttu. Vertailun vuoksi voisi olla mielenkiintoista mainita vähemmän tunnettu tapaus – tšekin kieli. 1700 luvulta lähtien on oikeakielisyys ollut yksi kansallisen heräämisen avainkäsitteistä. Oikeakielisyys tarkoitti vanhan, itse asiassa jo silloin vanhentuneen kielinormin noudattamista ja vieraskielisten ainesten (ennen kaikkea germanismien) kitkemistä kielestä. Tämä suuntaus oli vallitseva ainakin siihen saakka, kunnes 1920 luvulla tšekin kielitieteessä löi itsensä läpi funktionaalinen lähestymistapa: oikeakielisyys on sama kuin toimivuus. Siksi kirjakieleen on ruvettu hyväksymään monia puhekielen muotoja ja kielen käyttäjille on annettu suurempi liikkumatila.

Tiukimmat säännöt ovat sitoneet oikeinkirjoitusta. Vaikka yleisesti ottaen jokaista äännettä vastaa oma kirjain, on lukemattomia tapauksia, joissa kirjoitus perustuu aika monimutkaisiin morfofonologisiin sääntöihin. Äidinkielen opetus peruskoulussa pyörii näet enimmäkseen oikeinkirjoituksen ympärillä ja muuhun ei juuri jää aikaa. Tšekin kielessä nimittäin oikeinkirjoituksen hallitseminen on ilmeinen oppineisuuden merkki (tai ainakin toisinpäin: oikeinkirjoitusvirheet ovat osoitus kirjoittajan sivistymättömyydestä). Siksi yleensä oudoksutaan moniselitteisiä ratkaisuja ja sellaista ajattelua, että ”kaikki vaihtoehdot ovat oikein”.

Oikeinkirjoitussääntöjen noudattamista pidetään kirjakielen säilymisen ehtona. Sanakirjojen ja kielioppikirjojen ohella tšekin kieltä ohjaa ”Tšekin kielen oikeinkirjoitussäännöt” -niminen käsikirja. Ensimmäistä kertaa se ilmestyi vuonna 1902, ja sen jälkeen Tiedeakatemian tšekin kielen laitos on julkaissut määräväliajoin uudistettuja painoksia. Edellinen versio oli vuodelta 1957 ja se pysyi voimassa runsaat 35 vuotta.

Viime syksynä ilmestyi pitkän valmistelun jälkeen uusin säännöstö. Siitä lähtien kirjakieli on ollut yksi kiistellyimmistä aiheista sekä kielentutkijoiden että laajan yleisön keskuudessa. Uusi oikeinkirjoitus on kuohuttanut tunteita lehtien palstoilla ja yleiskeskusteluissa, vaikka kyseessä on melko pieni muutos: uudet oikeinkirjoitussäännöt eivät koske kuin korkeintaan yhtä prosenttia kaikista sanoista, ja nekin ovat vierasta alkuperää. Suurin osa uutuuksista ei edes tarkoita sitä, että kirjoitusasua ratkaisevasti muutetaan, vaan kirjakieleen hyväksytään vaihtoehtoja (esim. -ismus päätteiset sanat voi nyt kirjoittaa sekä alkuperäisella tavalla, esimerkiksi romantismus, että sopusoinnussa ääntämisen kanssa, romantizmus).

Oikeinkirjoitussääntöjä on pidetty kunkin aikakauden oikeinkirjoituksen sekä osittain myös ääntämisen ja morfologian kodifikaationa ja näin ollen oikeakielisyyden säätäjänä. Käsikirja on joka kerta ilmestynyt kahtena muunnelmana: ns. akateemisena versiona ja suppeampana kouluversiona, jonka mukaan on opetettu äidinkieltä kouluissa. Uusinta säännöstöä oli tarkoitus ruveta soveltamaan jo viime lukuvuonna, mutta voimakkaan vastustuksen takia opetusministeriö on siirtänyt sen voimaantuloa. Pidettiin useita konferensseja, joihin osallistui kielentutkijoiden lisäksi kirjailijoita, opettajia, lehtimiehiä ja muita kielen ammattikäyttäjiä. Kiivaan keskustelun jälkeen todettiin, että periaatteellisia argumentteja uutta säännöstöä vastaan ei löytynyt, ja näin käsikirjaa on ruvettu käyttämään kouluissa opetusministeriön suosituksesta tänä lukuvuonna. Joitakin myönnytyksiä käsikirjan vastustajille on kuitenkin tehty: siinä missä uudet säännöt eivät enää hyväksyneet ”vanhentuneita” variantteja, laajennettiin normi myös niihin (esim. uudemman prezident kirjoitusasun lisäksi voi kirjoittaa myös vanhaan tapaan president).

Kaksoismuotojen tallentaminen säännöstöön ei ole uusi asia: jo ensimmäisessä painoksessa vuodelta 1902 annettiin monesti valinnanmahdollisuuksia. Maallikot ovat kuitenkin pelänneet, että vaihtoehtoiset kirjoitustavat tuovat kirjakieleen kaaoksen, ja opettajat ovat vaatineet vain yksiselitteisiä sääntöjä. Silti on vain luonnollista, että myös oikeinkirjoitus antaa mahdollisuuksia tyylierojen ilmaisemiseen. Kirjakielen yleistyneen käytön ja erikoistumisen vuoksi kaivataan monipuolisia ilmaisukeinoja kaikilla kielen tasoilla. Ongelmana on tässä tapauksessa ehkä ennen kaikkea ajoitus: oikeinkirjoitusmuutoksia esitetään aikana, jolloin yleisesti korostetaan kansan kuulumista tiettyyn kulttuurijatkumoon ja jolloin funktionalismia pidetään vain yhtenä mahdollisena lähestymistapana muiden joukossa.

Oikeinkirjoitussäännöt on hakuteos, josta voi saada suosituksia siitä, miten tšekin kirjakieltä sopii kirjoittaa. Se ei ole laki, joka säätäisi, miten kieltä täytyy käyttää. Sääntöjen laatijat sanovat selvästi, että erikoistapauksissa voi säännöistä poiketa. Kielenkäyttäjän pitää kuitenkin olla tietoinen siitä, että jos hän poikkeaa normista, hän siirtyy heikolle jäälle. Tekijät ovat kuitenkin sitä mieltä, että jos jonkin kieli ilmiön käyttö vaihtelee, kannattaa hyväksyä kodifikaatioon useampia variantteja, jotta annettaisiin tilaa kielen luonnolliselle kehitykselle. Luonnolliseksi kehitykseksi tässä tapauksessa ymmärretään kirjoitetun ja lausutun muodon lähentäminen. Vaikka luulisi, että tällainen tendenssi olisi kielenkäyttäjien kannalta tervetullut, se on nostattanut voimakkaan ja tunnepitoisen vastareaktion. Mielenkiintoista on, että kaikista uudistuksista vastustetaan vain muutamia. Esimerkiksi vokaalien pituuden merkitseminen ääntämisen mukaan ei tunnu häiritsevän juuri ketään. Sen sijaan vastustus on kohdistunut ns. sivistyssanojen oikeinkirjoitukseen: monet argumentoivat sillä, että niiden kirjoittaminen ääntämisen mukaan hämärtää niiden alkuperää (esimerkiksi kirjoitetaan filozofie, vaikka sanan kanta on kreikan sofíā) ja on näin ristiriidassa logiikan kanssa. Toiset ovat sitä mieltä, että oikeinkirjoituksen yksinkertaistaminen tapahtui vastoin kielen luonteen tendenssejä ja että se oli viimeisten 40 vuoden aikana poliittisesti motivoitua: kirjakieltä yritettiin väkisin lähentää puhekieleen, jotta ero oppineiden ja sivistymättömien välillä kaventuisi. Varsinkin kirjailijat korostavat, että kirjoitus ei ole pelkkä kielen funktionaalinen talletusjärjestelmä, vaan että se omilla periaatteillaan ja toimintatavoillaan vaikuttaa kielen käyttäjien ajatusmaailmaan.

Useimmat kielentutkijat lähtevät siitä, että kieli kehittyy joka tapauksessa ja että ei ole tarkoituksenmukaista rajoittaa tätä kehitystä vaatimalla kielen kirjoitetusta muodosta arkaistisempaa muotoa kuin puhuttu muoto. Lingvistit ovat yleensä valmiita antamaan käyttäjille paljon enemmän tilaa päättää, minkä muodon he kussakin tilanteessa valitsevat. Kielen opettajat sen sijaan korostavat yhtenäisen normin tärkeyttä ja pelkäävät varianttien horjuttavan kirjakieltä.

Pitkien väittelyjen jälkeen on tultu samaan lopputulokseen kuin kaikissa muissakin aiemmissa keskusteluissa oikeakielisyydestä. Jotkin säännöt ovat yksiselitteisiä ja sitovia: niistä päättivät viime vuosisadan alussa tšekin kieltä kodifioineet tutkijat, ja ne opitaan koulussa. On kuitenkin rajatapauksia, joissa useampi vaihtoehto on mahdollinen, ja kielenkäyttäjä päättää itse, minkä hän valitsee. Tietyn variantin käyttö on omiaan sävyttämään tekstin tyyliä ja tasoa sekä luonnehtimaan kirjoittajaa. Kieli nimittäin kaiken muun lisäksi kielii myös käyttäjästään.