Miten on käynyt neidin, emännän, naisompelijan ja postinhoitajattaren? Mies-sanan neutraalistamiseen kiinnitettiin huomiota jo runsas sata vuotta sitten. Minkälaista keskustelua naiseen viittaavien sanojen käytöstä on käyty kielenhuollossa vuosisadan mittaan?

Kotikielen Seurassa tehtiin 1886 merkittävä aloite, jonka mukaan sääntöihin sisältyvä mies-sana korvattaisiin sanalla kansalainen. Säännöt saivatkin tältä osin uuden muodon, tosin kansalainen-sanaa ei käytetty: ”Seuran jäseneksi pääsemään on oikeutettu jokainen Suomenkielen tuntemisen ja tutkimisen harrastaja.” Tästä aloitteesta pitääkin harpata sata vuotta eteenpäin, ennen kuin mies-sanoihin suuremmin alettiin kiinnittää huomiota.

Rouva, neiti

Naisväkeen liittyviä titteleitä ja puhuttelusanoja olivat 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuoliskolla lähinnä rouva ja neiti (emäntä ja -tar, -tär ks. erikseen). Niiden käyttäminen oli tärkeää – ja tärkeä oli myös se siviilisäätyjako, jota näillä ilmaistiin. Kuitenkin jo vuonna 1903 tehtiin Kotikielen Seuran kokouksessa aloite naisten välisen tasa-arvon lisäämiseksi: ”Olisi ruvettava miettimään yhteistä nimitystä sekä rouville että neideille, samoin kuin miehillä on nimitys herra. Asiaa kannatettiin, mutta nimitys jäi keksimättä.”

Asian on täytynyt olla myöhemminkin esillä ainakin niiden lehtileikkeiden perusteella, joita kieliasioista alettiin koota Kielitoimistossa pian sen perustamisen (1945) jälkeen. Rouva–neiti-aiheesta on tallella Uuden Suomen pakinoitsijan Ollin (Väinö Nuorteva) pakina vuodelta 1950. Hän tarttui tunnetusti mielellään kielenkäyttöä koskeviin ajankohtaisiin aiheisiin (ks. Kolehmainen: Olli kielenhuoltajana, Kielikello 3/2004). Pakinassa ”Naisen arvoitus” Olli kuvaa hankalaa tilannetta: pitäisi kirjoittaa naiselle, josta ei tiedä, onko tämä rouva vai neiti. Mitä silloin merkitään nimen eteen, hän kysyy; miehillehän käy aina herra. Asiasta on ollut paljon juttua, riitaakin, Olli kertoo. ”Oli aikoinaan oikein ’rouva’-nimityksen yleistämiskeskus. Eräät naispiirit jyrkästi ja kiihkeästi vaativat, että kaikkia naisia erotuksetta on sanottava rouviksi. Mutta eihän siitä mitään tullut. Rouva on jo kielenkäytössä niin vakiintunut, että hassua olisi ollut ruveta sitä tytöistä käyttämään.” Sitten hän muistelee, että sana arvotar sai aikoinaan jonkin verran kannatusta ”mutta ei jaksanut tulla yleiseen käytäntöön”. Hänen omaratkaisunsa on titteli Arv., jonka voi tulkita miten haluaa: ’arvoisa’, ’arvotar’, ’arvoitus’ tai ’arvaamatta titteliä’.

Pakinoitsijan mainitsema arvotar oli tosiaan ollut jo aiemmin esillä. Siitä on Kielitoimiston sanakokoelmissa muutamia sanalippuja, jotka on poimittu 1900-luvun alkupuolen kirjallisuudesta. Muun muassa Ilmari Kianto on käyttänyt sitä 1925: ”Pyydämme teitä, arvoisat herrat ja mahdolliset naiset (arvottaret?) – –.” Muita poimintoja: ”autoa ajava ja siis varakkaisiin piireihin kuuluva arvotar” (1929); ”poistaa janon ja tekee niin arvottaren kuin arvonkin [!] pirteäksi ja hilpeäksi” (1930).

Yllättävää kyllä arvotar on otettu mukaan Nykysuomen sanakirjaan (lyh. NS, 1. osa 1951), jonka mukaan sanaa on ehdotettu korvaamaan rouva- ja neiti-titteleitä. Mutta ketkä ovat ehdottaneet ja koska? Siitä ei ainakaan kielilautakunnan pöytäkirjasta löydy mainintaa. Ehdotus on jäänyt lähinnä Ollin ja kumppaneiden pakinavitsien tasolle.

Neiti kaventuu

Ajan myötä rouva- ja neiti-tittelien käyttö on mennyt selvästi eri suuntiin. Huonommin on käynyt neiti-sanalle, joka jäi arvostuksessa rouvan jalkoihin. Naimattomuus oli vielä 1900-luvun alkupuoliskolla ilmeisen ei-toivottu ominaisuus, joten neiti sai vanhanpiian leimaa. Negatiivista sävyä lisäsi ehkä sekin, että neiti-sanaa käytettiin yleisesti palvelualalla, etenkin tarjoilijasta (”Neiti, toinen samanlainen!”), ja jälkiosana sellaisissa nimityksissä kuin konttorineiti, pankkineiti, parturineiti. ”Aatelisneitien” ja ”pappilan neitien” aika oli mennyttä maailmaa.

Nykysuomen sanakirjan (2. osa 1953) neiti-artikkelissa on vielä aivan asiallinen ja neutraali sävy: ”vars. tittelinä ja puhuttelusanana: naimaton nainen, vastak. rouva”. 1900-luvun aikana tapahtunut suhtautumisen muutos näkyy kuitenkin selvästi Suomen kielen perussanakirjan (lyh. PS, 2. osa 1992) neiti-artikkelissa, jonka selite on muuten samanlainen kuin NS:ssä, mutta siihen on lisätty ”vars. aik.”; sillä ilmaistaan, että neiti naimattoman naisen yleistittelinä on lähes kadonnut. Sen sijaan neidin erikoiskäyttö tarjoilijan samoin kuin pankkineidin tms. ammattinimikkeenä on vielä katsottu silloisen kielenkäytön mukaiseksi. Sen jälkeen neidin katoamiskehitys on jatkunut: Kielitoimiston sanakirjan (2006) mukaan myös pankkineiti tms. on vanhentunut.

Mutta neiti-sanan merkityksen kehitys ei ole pysähtynyt vielä tähänkään: samalla kun se on väistynyt alkuperäisestä merkityksestään, se on siirtynyt uuteen käyttöön, tarkoittamaan miestä, jossa on naismaisia piirteitä: on vähän neiti. Se on miesnäkökulmasta tietenkin aika pahasti sanottu, niin kuin myös urheilun alalla neitikiekkoilu.

Rouva sen kun pulskistuu

Rouva-sana puolestaan alkoi kehittyä juuri siihen suuntaan kuin eräät naispiirit sitä Ollin pakinankin mukaan ajoivat: siitä on osittain tullut yleistitteli, jota voidaan käyttää niin naineista kuin naimattomistakin naisista. Tätäkin kehitystä voi seurata sanakirjoista: kun 1900-luvun alkupuolen kielenkäyttöä kuvaavassa NS:ssa rouva esitetään vain naimisissa olevaksi tai olleeksi, PS on ottanut tämän lisäksi mukaan myös merkityksen ”yl. naisesta (ei kovin nuoresta) vars. puhuttelusanana”, esim. ”Mitä rouvalle saisi olla?”

Rouva-sanasta nousi suorastaan kohu vuonna 2000, kun presidentin virkaan tuli ensimmäinen nainen, Tarja Halonen. Mikä on herra tasavallan presidentin naisvastine? Luontevin on tietenkin rouva tasavallan presidentti; siihenhän oli jo kymmenen vuotta aikaisemmin saatu mallia armeijasta, kun joukko-osasto oli komennettu tervehtimään naispuolista puolustusministeriä Elisabet Rehniä: ”Hyvää päivää, rouva puolustusministeri.” Nyt kuitenkin tuli lisäongelma siitä, voiko presidentti Halosta nimittää rouvaksi, kun hän ei ollut naimisissa.

Vaikka presidentti ratkaisikin ongelman kätevästi menemällä naimisiin, Kielitoimistostakin jo annettiin monien kyselyjen takia rouvasta ohjeita. Näin kirjoitti Riitta Eronen (Kielikello 1/2000): ”Rouva ei ole vain siviilisäätyä, naimisissa oloa, kuvaava sana, vaan sitä käytetään myös laajemmin naisen puhuttelusanana. – – Rouva sopii kuitenkin esimerkiksi keskustelussa käytettäväksi samoissa tilanteissa, joissa miehiä puhutellaan herraksi. Niinpä ilmauksia herra ministeri ja herra puhemies vastaavat rouva ministeri ja rouva puhemies. Saman mallin mukaan rouva presidentti on mahdollinen.” Eronen tosin huomautti, että muunkinlainen kuin sukupuoleen viittaava puhuttelu on mahdollinen: ”Arvoisa sopii yleensä hyvin varsinkin tervehdyksiin ja puheen aloituksiin: arvoisa ministeri ja arvoisa (tasavallan) presidentti.”

Mainittakoon, että samassa Kotikielen seuran kokouksessa (1903), jossa ensi kerran etsittiin yhteisnimitystä rouvalle ja neidille, ehdotettiin myös ”vierasperäisen” rouvan korvaamista suomalaisemmalla sanalla emäntä. Maaseudulla aitanpolkua astelevat rouvat ovatkin yleensä olleet emäntiä, joskin emännän perusmerkitys esitetään NS:ssä näin: ”maalaistaloissa ruokataloudesta [ym.] huolehtiva naishenkilö”. – Tässä ominaisuudessa emäntä on siirtynyt myös kaupunkiin: pitojen, kokouksen tms. ruokapuolesta tai muista järjestelyistä huolehtivasta naisesta käytetään monissa nykyisissä titteleissä emäntä-sanaa: lento-, bussi-, kongressi-, messuemäntä.

Timottaresta laulajattareen

Rouvan ja neidin lisäksi käytettiin 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuolella yleisesti naisen tittelinä sanoja, joissa on tar-johdin. Nämä sanat on yleensä muodostettu miehen arvo- tai ammattinimikkeestä (neuvos –> neuvoksetar) tai, harvemmin, ne liittyvät naisen omaan ammattinimeen (opettajatar). Tytär-sanasta irronnut johdinaines on kansankielessä liitetty isän nimeen ja merkinnyt kyseisen miehen tytärtä, esim. Timotar (Timosen tytär). Vielä 1800-luvulla tällaistakin käyttöä oli Itä-Suomessa.

Virittäjässä ilmestyi vuonna 1902 Vihtori Peltosen kirjoittama artikkeli ”-tar, -tär päätteen käyttämisestä”. Sitä esiintyy hänen mukaansa niin monessa merkityksessä, että on vaikea tietää, mitä sillä milloinkin tarkoitetaan. Peltonen toteaa, että kirjakieli on kansankielen pohjalta luonut uusia nimityksiä, kuten alkuperää tai sukua ilmaisevia (hämetär, ranskatar) ja ammattia tai ominaisuutta ilmaisevia (haltijatar, opettajatar, kaunotar).

Merkitykseltään epäselvinä tulokkaina Peltonen mainitsee mm. kuningattaren, joka voi olla hallitseva nainen tai puoliso, ja ruhtinattaren, joka voi olla hallitseva nainen, puoliso tai tytär. Varsinaisesti hänen silmätikkunaan on kuitenkin tittelityyppi professoritar, neuvoksetar, joka ei merkitse naispuolista professoria tai neuvosta vaan puolisoa. Peltonen pelkää niiden käytön olevan leviämässä: ”Laulajain, näyttelijäin, opettajain y.m. rouvat kai alkanevat vaatia itselleen laulajattaren, näyttelijättären ja opettajattaren arvoa, ja kukapa sen näin ollen voi heiltä kieltää. Mutta mitä sanovat oikeat laulajattaret, näyttelijättäret y.m.? ”

Peltonen esittää, että tar-johdinta tulisi käyttää vain naispuolisen ammatin tai viranhaltijan merkityksessä. ”Mutta”, hän kysyy, ”ovatko virkoja ja ammatteja hoitavat naiset tähän ratkaisuun tyytyväiset? Tuskinpa! Ainakin ’opettajattaret’ ovat jo pitkät ajat melkein harmin voimalla panneet vastalauseensa – –. He eivät tahdo olla mitään taria tai täriä, vaan opettajia, naisopettajia j.n.e. – sama työ, sama nimi lienee useimpain ajatus.”

Peltosen artikkeli innoitti ”rouva” Maila Mikkolan (Talvio) vastineeseen, jossa hän esittää, että ”jos arvonimiä yleensä katsotaan tarpeellisiksi”, ovat professoritar, rehtoritar jne. sentään ”miellyttävämpiä korvalle” kuin epäsuomalaiset arvonimet ”professoorska, rehtoorska”. Mainittuaan esimerkkejä naurettavista tittelimuodosteista, kuten ”komersserodinna”, hän toteaa: ”Sen uskallan taata, että suurin osa meitä nykyajan naituja naisia suo arvonimet miehilleen ja pyytää saada olla vain ’rouva’ – ainakin tavallisessa seurustelussa.” – Kuuluisan kirjailijan ja aikansa vaikuttajanaisen oli tietysti varaakin olla tätä mieltä.

Toinenkin nainen, ”A. N., opettaja, neiti”, kannatti ajatusta tar-johtimen jättämisestä rouville ja tyttärille. Sen sijaan ammatissa olevat naiset voivat hyvin käyttää samaa arvonimeä kuin miehetkin ja, jos niin tahtovat, liittää siihen nais-sanan. ”Tiedän, että maaseudulla esim. ovat monet postinhoitajattaret jo itsestään lyhentäneet nimensä postinhoitajiksi ja kansakoulun opettajattaret opettajiksi.”

”Toimituksen jäsen” laati keskustelusta Virittäjään (1902) yhteenvedon, jossa hän ”pitäen esitettyjä mielipiteitä naismaailmassa vallitsevan yleisen mielialan ilmaisuina” ehdotti, että tar-johdinta ei käytetä ”naispuolista ammatin- tai viranhoitajaa, arvonimen omistajaa merkitsemään, vaan käytetään samoja nimityksiä kuin miehellä on. – – Kokonaan on myös hylättävä ruotsinkielestä saatujen -ska ja -inna -loppuisten arvonimien käyttäminen.”

Naista tarkoittavat johtimet kielioppaissa

Myöhempiä ohjeita tar-loppuisten tittelien käytöstä voidaan seurata 1900-luvun kielioppaista. Knut Cannelin ei ole aivan samoilla linjoilla Virittäjän ”suosituksen” kanssa, kun hän neuvoo (Kieliopas, 1. painos 1916) näin: ”Niihin tapauksiin nähden, jolloin on kyseessä naispuolinen viran- toimen- tai ammatinhoitaja, suositellaan – kielen selvyyttä silmällä pitäen – -tar, (-tär)-loppuista muotoa, se kun sitä paitsi on jotenkin yleistynyt ja tuntuu mukavammalta kuin esim. naishallitsija, naishieroja j.n.e.”

E. A. Saarimaa puolestaan varoittelee oppaissaan (1930, 1947): ”Naishenkilöä tarkoittavaa -tar-johdinta ei ole käytettävä niin laajasti kuin vieraissa kielissä vastaavia johtopäätteitä.” Hän esittää monia esimerkkejä sen turhasta käytöstä. Näinkin yksityiskohtainen ohje on mukana: ”Sairaanhoitaja sopii myös naisesta käytettäväksi, samoin osastonhoitaja.” Tällä tavalla kielivaliokunta, johon Saarimaakin kuului, oli 1945 vastannut Sairaanhoitajattarien liiton lähettämään kyselyyn.

Selvyyden vaatimista tapauksista (esim. kun oppilaitoksessa on johtaja ja johtajatar) Saarimaa on Cannelinin kannalla. Lisäksi Saarimaa esittää: ”Vakiintuneita nimityksiä ovat esim. laulajatar, näyttelijätär, ompelijatar, papitar, tanssijatar. Tarpeellisia saattavat edelleen olla esim. keittäjätär, myyjätär, pesijätär, tarjoilijatar.”

Sen sijaan puolison tar-arvonimiä (kenraalitar, piispatar ym.) hän pitää teennäisinä, ellei ole kysymys ”hyvin korkeasta arvosta” (kuningatar, kreivitär, ruhtinatar ym.). ”Professorska, kapteenska ym. semmoiset lainasanat on tietysti hylättävä, samoin tohtorinna-tyyppiset (keisarinnaa lukuun ottamatta).” – Käytännössä näitä teennäisiksi tai hylättäviksi leimattuja puolison titteleitä näkyi vielä pitkään.

Osmo Ikola pohtii (Suomen kielen käsikirja 1968) kysymystä ”Opettajatar vai naisopettaja?” Hän mainitsee mm. kuningattaren ja kauppaneuvoksettaren kaksimerkityksisyyden ja toteaa: ”Sukupuolta ei suomessa vanhastaan ole osoitettu millään muoto-opillisella aineksella. Vaikka -tar-johtimella eräissä tapauksissa on tällainen tehtävä, ei sen käyttöä pitäisi vieraiden esikuvien mukaan tarpeettomasti laajentaa. Esim. ystävä voi yhtä hyvin olla nais- kuin miespuolinenkin. Selvyyden vaatiessa puhuttakoon esim. tyttöystävästä mieluummin kuin ystävättärestä.”

Terho Itkosen Kielioppaassa (1. painos 1982) näkyy kannanottoja vain eräiden hakusanoiksi otettujen tar-loppuisten titteleiden yhteydessä, kuten tarjoilijatar ”etup. vanh. ammattimaisesta naistarjoilijasta (nyk. tav. tarjoilija)”; opettajatar ”vanh. naisopettajasta, (nyk. opettaja)”; ompelijatar ”vanh. naisompelijasta (nyk. ompelija)”. Sen sijaan monet taidealan ammattinimikkeet katsotaan vakiintuneiksi, kuten laulajatar, sillä selitteenä on vain ”ammattimainen naislaulaja”, samoin näyttelijätär ”(myös näyttelijä) ammattimaisesta naisnäyttelijästä” ja tanssijatar ”naispuolinen tanssitaiteilija (ammattinimityksenä)”. Kanta on pysynyt samana Kielioppaan myöhemmissäkin laitoksissa.

Kielioppaissa näkyvä ohjeistuksen muutos -tar- ym. feminiinijohdoksista ilmentää tietenkin yleisen kielenkäytön vähittäistä muutosta neutraalimpaan suuntaan. Vielä selvemmin sitä heijastavat sanakirjat. Kielenhuollossa ei viime aikoina ole juuri katsottu aiheelliseksi puuttua näihin johdoksiin. Jonkinlaista tarkistusta nykykielen kannalta tosin tehtiin 1980-luvulla, kun toimitettiin Suomen kielen perussanakirjaa (1990–1994).

Harvoja kannanottoja viime vuosilta (1998) on Kielitoimiston silloisen johtajan Anneli Räikkälän pakina Helsingin Sanomissa: ”Nykyaikaisia [puolison ammatista johtuvia nimityksiä] eivät enää ole kenraalittaret, laamannittaret eivätkä maaherrattaret. Kuningattaret ja ruhtinattaret ovat sentään säilyttäneet sädekehänsä. – – Sukupuolta osoittavat ammattinimitykset alkavat nekin olla nykyään harvinaisia. Tarjoilijattaret, johtajattaret, näyttelijättäret ja kirjailijattaret kuulostavat jo vähän vanhahtavilta ja keimailevilta. Konekirjoittajatarkin on muuttunut tekstinkäsittelijäksi.”