Viime vuodenvaihteessa nähtiin Lapissa outo valoilmiö, josta tiedotusvälineissä kohistiin pitkään. Muuan pilapiirtäjäkin kantoi kortensa kekoon piirtämällä Lapin miehen poroineen pällistelemään rakettia ja lausumaan: ”Eipä juhli lanthalainen Uutha Vuotha näin komiasti.”

Arvelen monen peräpohjalaisen kielenparren tuntijan jälleen kerran närkästyneen ja mananneen mielessään lantalaisia murteenvääristelijöitä. Nämä uskovat, että pohjoisimman Suomen kansankieltä osaa kuka tahansa jäljitellä. Tarvitsee vain lykätä h joka toiseen sanaan, niin jopa syntyykin hupaisaa murretta, jota lappalainen tai muu Lapin asukas lausuilee etelän ihmisen iloksi.

Aitoa peräpohjalaismurretta ei kuitenkaan synny noin yksinkertaisesti. Esimerkiksi äskeisessä repliikissä ”Eipä juhli lanthalainen uutha vuotha näin komiasti” on h murteen kannalta oikeassa paikassa vain kerran, sanassa juhli, johon h kuuluu yleiskielessäkin. Ei h tyhjästä tipahda Pohjolan asukin puheeseenkaan. Lappalaisperäinen sana lantalainen on h:ton myös pohjoisessa, samoin muodot uutta ja vuotta.

Peräpohjalaismurteissa on h kieltämättä monissa tapauksissa, jotka muualla enimmäkseen ovat nykyään h:ttomia. h:lliset muodot ovat kuitenkin sellaisia, joissa varhemmin on kielessämme yleisemmin ollut h. Peräpohjalaismurteissa – niin kuin muissakin pohjalaismurteissa – h on vain säilynyt paremmin kuin muualla. Yleiskielessä sanomme esim. maahan, puuhun h:ta käyttäen mutta jalkaan, silmään ilman h:ta. Pohjalaismurteissa näissäkin tapauksissa h on yhä tallella; sanotaan jalkahan, silmähän tai jalkhaan, silmhään tai laajalti myös jalkhan, silmhän. Vanha h on siis säilynyt, vaikka muodot alueittain muuten vaihtelevat.

h tavataan pohjanperillä monissa muissakin yhteyksissä, mm. sentyyppisten sanojen kuin kirves ja vieras useimmissa taivutusmuodoissa. Niissäkin h on ollut aiemmin yltyleinen; taiderunoudessakin se esiintyy vielä vuosisatamme alkupuolella. Peräpohjalainen taivuttelee mainittuja sanoja kirves:kirvehen tai kirvheen tai kirvhen, vieras: vierahan tai vierhaan tai vierhan. h saattaa myös hypätä edellisen konsonantin yli, niin että tuloksena on kirhveen, viehraan. – Lienee paikallaan jo todeta, ettei murretta tuntemattoman kannata tavoitella ainakaan painetussa sanassa peräpohjalaismurretta. Jo vanha kemiläinen kansanviisaus varoittaa sananparrella: ”Ei sitä senthän joka sanhan hootakhan panna.”

Laskeudumme etelämmäksi, eteläpohjalaiselle murrealueelle. Sanomalehdessä kerrottiin hiihtäjä Juha Miedon lähettäneen kilpakumppanilleen Harri Kirvesniemelle seuraavat terveiset: ”Kovaa poika kuluki, mut myö tavathaa vielä. Katotaa sitten uurestaan.” Ymmärrän hyvin sitä lehden lukijaa, joka Kurikan murteen tuntijana äkämystyi mokomasta siansaksasta. Hänen mukaansa repliikin pitäisi kuulua: ”Kovaa poika kuluki, mutta me tavatahan vielä. Kattotahan sitte uuresta[h]an.” Tällaista kieltähän olemmekin Juha Miedon haastatteluista kuulleet. Vaikea olisi kuvitella, että hän sovittaisi puheensa sekaan esimerkiksi sellaisia itäsuomalaisia muotoja kuin myö (= me) ja katotaan.

Eivät ole murteenvääntäjät säälineet savolaismurteitakaan. Eräässä aikakauslehdessä savolaisnainen selvitti pulmiaan tähän tapaan. ”Painoni nousi kyllä kaksitoesta killoo. Miehen ei tarvitte niin vartaloaan kahtella, mutta hyvähän se olisi, jos minulta ois kymmenen killoo poessa toukokuulla, kun lähetään kesällä etelään.”

Kirjoittaja on tapaillut murretta ja onnistunutkin muutamissa sanoissa, esim. killoo = kiloa, lähetään = lähdetään ja poessa = poissa. Savolainen ei kuitenkaan sanoisi länsisuomalaisittain ei tarvitte vaan ei tarvihe tai tarvihte eikä katselisi kirjakielisesti vartaloaan vaan vartaloosa tai vanhanaikaisemmin vartalottaan. Lainatussa katkelmassa on kerran muoto olisi, toisen kerran ois. Jälkimmäinen on lähempänä murretta, mutta jos kirjoitetaan poessa, pitäisi kirjoittaa myös oes. Oikeastaan tähän kuuluisi vielä ns. liudennus, konsonantin i:mäinen lisävivahde, jota vanhastaan on savon murretta jäljiteltäessä osoitettu j-kirjaimella, siis oesj (tieteellisemmin merkittynä oeś). Murteenmukaista ei ole sanoa: ”Painoni nousi kyllä kaksitoesta killoo.” Loppu-i ei ole savossa tällä tavoin säilynyt. Pitäisi olla nous, kakstoesta. Muoto painoni on murteen kannalta aivan epäkelpo. Se ääntyisi ensinnäkin savoksi liudentuneesti, paenoń, mutta todellisuudessa murteensa säilyttänyt ihminen tuskin puhuisi ”painon nousemisesta” vaan sanoisi esim.: ”Minähäl lihoń kakstoesta killoo.” – Murteita jäljiteltäessä olisikin osattava karttaa myös murteelle vieraita sanoja ja ilmaustyyppejä. Se ei ole suinkaan aina helppoa.

Savon murteelle luonteenomaista on, että ensi tavua kauempana on aa:sta yleisesti tullut oo ja ää:stä puolestaan ee. Savossa syödään kalloo ja leipee (eikä kalaa ja leipää). Kyseiset muutokset eivät kuitenkaan koske eräitä suhteellisen myöhään syntyneitä pitkiä vokaaleita. Esimerkiksi yleiskielen äännös ottaa on savoksi ottoo vain tarkoitettaessa infinitiiviä, esim. ”suat ottoo” = saat ottaa. Sen sijaan yksikön 3. persoonan muodossa ottaa loppu säilyy muuttumattomana savon murteessakin, esim. ”Pekka ottaa omasap poes.” Jos vieraspaikkakuntalainen yrittää matkia savolaista, hänelle käy helposti kuten pääkaupunkilaiselle teatteriarvostelijalle, joka järkytti lukijoita otsikolla: ”Mustalaisruhtinatar huastoo savvoo”. Pitäisi tietysti olla ”huastaa savvoo”. Toisaalta kyllä: ”Tyttö ossoo huastoo savvoo.”

Itäisin savolaismurre, jota Pohjois-Karjalassa haastetaan, on säilyttänyt pisimpään sananloppuisen k:n. Muualta tuo k on kadonnut, joskin se heijastelee vielä ns. loppukahdennuksena: äännetään esim. tulet tänne (eikä tule tänne), en sanom mitään, pitää mennäp pihalle jne. Pohjois-Karjalassa kuulee edelleen sellaisia muotoja kuin tulek, en sanok, pittää männäk jne. Jos syrjäinen innostuu tätä pohjoiskarjalaista erikoisuutta jäljittelemään, niin köpelösti siinä tahtoo käydä. Tyhjästä k:kaan ei ilmesty, kuten ei h peräpohjalaismurteisiin.

Muuan reportteri pani viattomat tuupovaaralaislapset puhumaan tähän tapaan: ”Mie pijän siitäk, kun saap vihkoon kirjottaak ja piirtääk.” Kolmesta loppu-k:sta vain yksi oli oikein. Sijamuodossa siitä ei koskaan eikä missään ole ollut k:ta häntänä. Infinitiivimuodossa kirjottaak on k kyllä ollut, mutta j:llä alkavan sanan edellä se edustuisi j:nä kuten suomessa yleensäkin. Vain muodossa piirtääk on k tauon edellä murteenmukainen. Valitettavasti molemmat infinitiivimuodot ovat sikäli virheellisiä, että aa:n tilalla pitäisi olla oo ja ää:n tilalla ee, siis niin kuin äsken puheena olleissa kalloo, leipee -tapauksissa. Kirjoittaa-sanan aito murreasu olisi sitä paitsi kirjuttoo(k), joskaan nuori polvi ei sitä ehkä enää käytä.

Muitakin hairahduksia toimittajapoloiselle on sattunut. Tuupovaaralainen ei hevin sanoisi: ”Mie pijän siitä”, vaan ”Mie tykkeen siitä”, eikä hänen murteeseensa kuulu asu saap vaan suapi. Murteenpuhujan suuhun sopivaksi muokattuna äskeinen lause voisi kuulua: ”Mie tykkeen siitä kun suapi vihkkoon kirjuttooj ja piirtteek.” Toistettakoon vielä verrattavaksi sama korjaamattomana: ”Mie pijän siitäk, kun saap vihkoon kirjottaak ja piirtääk.” Reportteri on syyllistynyt ainakin lievää törkeämpään murteen pahoinpitelyyn.

Murteen avulla on mahdollista antaa tekstille mehukkuutta ja paikallisväriä. Etenkin humoristista sävyä tapailtaessa murre saattaa olla tehokas tyylikeino. Jotta murre vaikuttaisi kirjoittajan tarkoittamalla tavalla, sen on kuitenkin oltava riittävän aitoa. Eikä aitouden vaatimus koske pelkästään äänneasua. Myös sanaston ja sanontatapojen olisi oltava sopusoinnussa jäljiteltävän murteen kanssa.

Murteen käyttäjää vaanivat monet salakarit. Herkkäkorvainenkaan ei yleensä hallitse kunnollisesti monia murteita. Vierasta murretta ei juuri kannata ruveta matkimaan – tätä olen esitykselläni halunnut valaista. Murteelliseksi tarkoitettu kääntyy kovin herkästi murheelliseksi.